VIII LUKU.

Ennenkuin Sally sinä iltana lähti konttorista, hän ryhtyi selailemaan 'Kuka kukin on?'-hakemistoa, jonka mr Bonsfield piti aina käsillä pääasiallisesti sen vuoksi, että hänen veljensä nimi loisteli jotenkin huomattavasti kirjan eräällä sivulla. Tyttö käänteli lehtiä pikaisesti, kunnes nimi Traill pidätti hänen katseensa.

"John Hewitt Traill," — hän luki uteliaalla mielenkiinnolla — "tutkinnon suorittanut asianajaja sekä sanomalehtimies. Syntynyt 1871; isä oli Sir William Hewitt Traill, C.B. [C.B. = Companion of the Bath, englantil. Bath-ritarikunnan ritari]; koti: Aspley Manor, Bucks [Bucks lyhenn. = Buckinghamshire, englantil, kreivikunta] High Wycomben lähellä. Osoite: Regent Street. Klubit: Kansallis-vapaamielinen ja Villit. Huvitukset: ratsastus, metsästys, kalastus."

Siinä kaikki. Tämä olisi voinut tuntua tyhjänpäiväisen mitättömyyden rekisteröimiseltä näiden tuhansien muiden nimien joukkoon, mutta Sally ei ajatellut siten. Tämän lyhyen luettelon jokainen sana jäi värähtelemään hänen tajuntaansa. Hän ylpeili salaisesti sisimmässään, voidessaan lukea ne näin tutunomaisesti. Hänen mielikuvitustaan kiihoitti maakartanon nimi, jossa Traillin isä oli asunut ja hän itse syntynyt ja kasvanut. "Aspley Manor", toisti hän itsekseen; ja tämän herrastilan kuva kangasteli hänen mielessään haaveellisessa kauneudessaan, samalla kun hän oli tuntevinaan, että se kaikkineen kuului sille miehelle, joka oli syöksynyt kuin kirkas tähdenlento hänen olemassaolonsa kylmään, värittömään maailmaan.

Tämä romanttinen tunneaalto se aukaisi veräjän, joka vastustamattomasti johti Sally Bishopin askeleet elämän huumaavaan yrttitarhaan. Tämä on se polku, jota myöten useimmat naiset astuvat todelliseen elämään. He näkevät kukat polun varsilla ja hengittävät päihtyneinä niiden tuoksua, kysymättä koskaan minne tiensä johtaa heidät.

Samana iltana mr Arthur seurasi aterian päätyttyä Sallyn jäljissä arkihuoneeseen.

"Voitteko myöntää minulle viisi minuuttia?" kysyi hän.

Tämän hän sanoi aivan liikemiehen tapaan, — Sallyn mielestä hänen sävynsä ja asentonsa muistuttivat täydelleen mr Bonsfieldin konttoripäällikköä. Ja tyttö muisti samassa omituisen päähänpiston satuttamana, että heidän päällikkönsä oli camberwelliläisen panttilainaajan poika. Ikäänkuin tämä seikka olisi jollain tavoin halventanut mr Arthuria.

Hän myöntyi pyyntöön tuntematta mitään vastahakoisuutta. Hän ei peljännyt tulossa olevaa keskustelua, jonka laadun hän hyvin arvasi. Tyttö tiesi, mitenkä hän vastaisi; hän ei tuntenut pienintäkään epäröintiä. Mr Arthurin kohtalo oli lopullisesti harkittu, ratkaistu, ja päätös oli sinetöity. Se oli nyt vain jätettävä asianomaisen omaan käteen.

Kun Sally sitten hetkistä myöhemmin käveli mr Arthurin rinnalla joenvartta ylöspäin, tunsi hän mielensä käsittämättömän tyytyväiseksi ja levolliseksi. Sillan kaarilamppujen heijastukset häälyivät virvatulten lailla veden mustalla pinnalla, kuvastellen hänen sydämensä valoisia läikähdyksiä. Tyttö tunsi, että vielä muutaman kohtauksen jälkeen hän olisi syvästi rakastunut mieheen, jonka hän tänään oli päästänyt tunkeutumaan elämäänsä; ja tämä tunne täytti hänet sanomattomasti suloisin hämärin aavistuksin. Hän tuskin kuunteli mr Arthurin puhetta, kun tämä varovasti pyrki kautta rantain kiertelemään päämääräänsä. Nämä tytön mielestä niin merkityksettömät sanat tuntuivat omituisen kaukaisilta; ja ääni, joka niitä kantoi hänen korviinsa, tuntui niin ontolta ja yksitoikkoiselta kuin tyhjäsieluisen ja uneliaan papin puhe autiossa kirkossa tuntuu sielusta, joka oman hartautensa voimalla kohoaa taivaallisiin ilmapiireihin.

"Minä vain haluaisin tietää, oletteko te jo tehnyt päätöksenne," sanoi mr. Arthur lopulta, päätettyään pitkän esipuheensa.

"Kyllä, mr. Arthur. Minä olen päättänyt."

"Te ette voi?"

Mies ymmärsi tämän, hän kuuli sen tytön sanojen sävystä. Ne ilmaisivat hänelle jo vastauksen laadun.

"En, minä en voi."

"Miksikä ette?"

"Sanoin teille sen jo kerran ennen."

"Te ette rakasta minua?"

"En. Olen pahoillani; mutta en voi sanoa muuta."

"Ehkäpä — te — opitte," koetti mies vakuuttaa jälleen.

Sally tunsi mielensä käyvän surulliseksi. Hän näki, kuinka hartaasti mies luotti tähän mahdollisuuteen, jota kuitenkaan ei enää ollut olemassa. Tyttö ymmärsi, että hän ei voinut kieltää miestä toivomasta viimeiseen saakka, mutta samalla hän tiesi, ettei mr. Arthurin toive voisi koskaan toteutua, — ei milloinkaan.

"Ei hyödytä puhua noin," vastasi hän. "Meidän toiveemme eivät voi muuttaa asioita toisiksi kuin ne ovat."

"Te näytte kokonaan unohtavan, minkä aseman minä tarjoan teille," valitti mr Arthur. "Eikö se merkitse mitään?"

"En minä unohda sitä. Mutta luuletteko, että 'asema' on naisella kaikki kaikessa?"

"En; mutta nainenhan kaipaa kotia."

"Miksikä sitten luulette minun hyljänneen kotini?"

"En ole tiennyt teidän hyljänneen sitä. Olen ajatellut, että elämä on pakoittanut teidät itse ansaitsemaan toimeentulonne."

"Ei, niin ei ole laita. Minun isäni oli pappi; hänen seurakuntansa on Kentissä. Hän kuoli vasta viime vuonna. Äitini asuu vielä vanhassa pappilassa; samoin minun molemmat sisareni. Siellä minulla on koti, jos minä vain haluan palata sinne."

Mr. Arthur katsahti häneen, näyttäen hämmästyneeltä. "Pelkään etten minä ymmärrä naisia," sanoi hän sitten.

Tyttö silmäsi miehen arkipäiväisiin kasvoihin, — näki hänen avuttoman ilmeensä, alakuloisen suunsa, ja riippuvat viikset, jotka valahtivat hänen huulilleen. Sitten Sally hymähti.

"Otaksun, todellakin, että te ette ymmärrä," myönsi hän. "Emmeköhän palaa takaisin? Minua alkaa viluttaa."

He kävelivät äänettöminä takaisin, kohden taloa, ja yön hiljainen häly tuntui tytön korvissa leppeältä ja hivelevältä, samalla kun se vain ärsytti miestä. Juna kohahteli ohitse, kiitäen, jyristen ja pauhaten yli sillan. Mr. Arthur katseli siihen, ja odotteli, että sen synnyttämä melu hälvenisi; myöskin tyttö silmäili junaa ja ajatteli, että se tuli sieltä, jossa mr. Traill eli tutkinnon suorittaneena asianajajana.

"Pelkään, ettei minun hyödytä puhua enää mitään," sanoi mr. Arthur, seistessään ovella, avain työnnettynä lukon reikään. Hän odotti tytön vastausta, ennenkuin aukaisi oven.

"Ei, ei hyödytä," vastasi Sally ystävällisesti. "Olen pahoillani, mutta en voi auttaa. Toivon, ettette närkästy minuun; olette ollut aina hyvin ystävällinen, ja minä ymmärrän arvostaa teidän tarjoustanne. Osoititte sillä minulle suuren kunnian." Samat lauseparret, joita naiset aina käyttävät, pienin muunnoksin. He ymmärtävät, että mies kunnioittaa heitä, pyytämällä heitä vaimokseen, ja he näkevät parhaimmaksi ilmaista, että ovat tästä tietoisia.

Mr. Arthur kiersi tuimasti lukon auki ja avasi oven.

"Otaksun, että teidän täytyy sanoa noin," huudahti hän, "mutta tiedän, ettette tarkoita, mitä sanotte. Jos teidän isänne oli pappi, niin te varmaan pidätte minua halpasäätyisenä. Minun isäni oli maustekauppias. Hän toimitti minut pankkiin sen vuoksi, että hänellä oli tili siellä."

Mr, Arthur vetäytyi sivulle ja päästi tytön eteiseen.

"Te puhutte väärin," alotti Sally, kun hän samassa huomasi ettei mies seurannutkaan hänen jäljessään. "Luulin teidän tulevan sisälle," sanoi hän.

"Ei, en tule vielä. Hyvää yötä." Hän sulki oven, tyttö jäi pimeään eteiseen.

Hetken Sally seisoi asemillaan, kuunnellen miehen poistuvia askeleita. Mr. Arthur ei merkinnyt mitään — ei niin mitään hänen elämässään, mutta tyttö oli kuitenkin suruissaan hänen vuokseen. Rakkauden laitumilla — itse rakkaudessakin — kukoistaa myötätuntoisuus. Tyttö kääntyi portaille, jotka johtivat hänen omaan kamariinsa, yhä säälitellen mr. Arthuria sen tuskan vuoksi, jota hän oli ollut pakotettu tuottamaan miehelle. Eikä hän aavistanutkaan, että jo pelkkä tietoisuus tämän tuskan suuruudesta johtui hänen omasta, parhaillaan orastavasta rakkaudestaan Jack Trailliin.

Makuukammiossa Janet parhaillaan rakenteli itselleen haaveellista pukua taideoppilaiden naamiohuveja varten. Hän ei katsahtanutkaan ovelle, kun Sally tuli sisään. Hän oli niin tottumaton pitelemään neulaa, että käsissä oleva työ vaati hänen kaiken huomiokykynsä. Sally seisoi ja katseli hänen ponnistuksiaan hymähdellen.

"Anna minun suorittaa tuo," sanoi hän viimein, — "nuo pistot eivät saa pukua pysymään koossa."

Hänen mielentilansa kuohutti — pakotti — häntä tekemään jotakin toisten hyväksi. Hän ei tuntenut itseään väsyneeksi runsaan päivätyön jälkeen. Liikarasituksessa tavallisesti sielun kyllästymys tekee ruumiin väsyneeksi; mutta hänen mielensä oli nyt kohonnut uupumuksen mahdollisuuksien yläpuolelle.

Janet työnsi neulan kankaaseen, joka kahahteli hänen helmassaan ja silmäili tutkivasti toveriaan.

"Mikä sinua vaivaa tänä iltana?" kysyi hän.

"Ei mikään. Kuinka niin?"

"Sinä olet tänään ylenmäärin avulias."

"Niin, sinä halusit auttaa mrs Hewsonia valmistamaan lihamuhennosta," jatkoi Janet; "nyt sinä tarjoudut auttamaan minua. Ja mr. Arthurille sinä olit illallispöydässä oikea päivänpaiste. Hän varmaan uskoo, että sinä lopulta suostut häneen."

"Ei, hän ei usko."

"Mistä sen tiedät?"

"Puhuin hänen kanssaan aterian jälkeen. Hän pyysi minua mukaansa kävelylle. Minä sanoin, etten voi suostua hänen vaimokseen."

Janet katseli tyttöä utelevasti. Hän siristeli silmiään ja punnitsi mielessään Sallyn äänensävyä enemmän kuin itse sanoja. "Mitenkä hän tyytyi siihen?"

"Olen kauheasti pahoillani hänen vuokseen. Hän kääntyi takaisin ulos, päästettyään minut sisälle."

"Hän siis tunsi itsensä onnettomaksi?"

"Niin pelkään."

"Ja suret sen vuoksi?"

"Niin."

"Miksikä? Ethän sinä ole yllyttänyt häntä. Hän on koetellut onneaan —, hän saa tyytyä tulokseen. Sinun sydämesi on kovin pehmeä. Sota on sotaa!

"Sinä myöskin saat tyytyä kohtaloosi, eikä kukaan ole suruissaan, jos se kääntyy sinulle onnettomaksi."

Sally katseli häntä mietteissään. "Minun on työläs uskoa, että sinullakin olisi sydän, Janet."

"Etkö usko?"

"No niin; onko sinulla sitten?"

"Minä en kernaasti tunnusta heikkouksiani."

"Yhtä hyvin voisit suoraan kieltää sydämesi."

Janet ajatteli hetken, — hän melkein tunsi ystävänsä osanneen oikeaan. "Jos sydän merkitsee sitä, että ihmisen on tuhlattava osanottoaan mr. Arthurin tapaisiin miehiin, niin iloitsen sydämettömyydestäni," sanoi hän.

Heitettyään työnsä vuoteen päädylle riippumaan hän katsahti Sallyyn ja kysyi äkisti: "Kuka hän on? Mikä hänen nimensä on? Mikä hän on miehiään?"

"Kuka?" Sally koetti liikauttaa kulmakarvojaan ällistyneesti, mutta samalla veri hulvahti hänen poskiinsa, saaden ne hehkumaan polttavan punaisina. "Kuka?" toisti hän heikosti.

"Mies, jota sinä rakastat. Minä kysyin sinulta jo ennen, oletko tavannut jonkun toisen; ja on tyhmää, että koetat kieltää totuuden. Sinä et ikinään olisi muuten kartoittanut mr. Arthuria näin pian; sinä olisit riippunut hänen tarjouksessaan ja miettinyt, — ties' taivas kuinka kauan. Ei, jotakin on tapahtunut. Tapahtunut tänään! Luuletko, etten minä pysty huomaamaan mitään? Sinä ihan värähtelet sen paineesta, ja kaipaat uskallusta, kertoaksesi kaiken minulle; mutta pelkäät, että minä vain nauraisin." Hän nousi ja laski neulan kädestään, tarttuen sitten Sallya vyötäisiin ja pusersi häntä ystävällisesti. "Pieni, naurettava tyttöraukka!" sanoi hän, tuntien ensikertaa elämässään lämpimän värähdyksen äänessään. "Minäkö nauraisin sinulle! Enkö minä tiedä, että sinä olet syntynyt elääksesi rakastettuna, — sinä et ole minun kaltaiseni. Miehet kammoksuvat surkastuneita, luisia naiskasvoja ja karkeita, rosoisia hiuksia; he kaipaavat, jotakin, mitä kelpaa taputella ja silitellä. Luoja! Kuvittelehan miestä taputtelemassa minun poskiani, — se olisi samaa kuin rapatun seinän hyväileminen! Kuka hän on, Sally?"

Sally taivutti päätään ja suuteli toisen laihaa poskea.

"Käydään levolle," kuiskasi hän.

He riisuutuivat äänettöminä. Ja kun he olivat sammuttaneet valon ja asettuneet vuoteeseen, kertoi Sally ystävättärelleen. Janet ei liittänyt ainoaankaan kohtaan omia huomautuksiaan, hän vain kuunteli, silmiensä tähtäillessä pimeyteen ja huultensa maiskahtaessa, kun hän kostutti niitä kielellään, milloin ne kävivät kuiviksi. Sallyn äänen viaton, itsetiedoton sävy hiveli häntä, — se oli kuin leivon ylistyslaulua Jumalalle aamun kirkastuessa. Hän huomasi kuinka suvun valtava voima värähteli tytön lapsellisessa tunnustuksessa, — luonnon ikiääni siinä kaikui arkisen elämän kääpiömäisten pikkuseikkojen takaa.

"Mitä tuo on?" huudahti Sally hiljaa, oltuaan hetken äänetönnä.

"Mikä sitten?"

"Tuo ääni. Kuuntele!"

He kohottivat kumpikin päätään pielukselta ja pidättelivät hengitystään.

Mr. Arthurin huone oli heidän seinänsä takana, ja tytöt saattoivat kuulla sieltä omituista, epäselvää mutinaa, joka muistutti ihmispuhetta. He odottivat, kuullakseen toisen henkilön vastaavan, mutta turhaan. Hänen täytyy puhua itsekseen. Sitten puhe vaikeni, päättyen pitkään äännähdykseen, joka tuntui veikkaukselta, ollen kuitenkin äreämpi ja huutavampi. Muutamaan hetkeen ei kuulunut mitään; sitten ikäänkuin tömähti jokin lattiaan. Tytöt ymmärsivät, että mr Arthur pudotti kenkänsä. Sama kolina toistui, — toinen kenkä. Sen jälkeen uudelleen pitkään mörähtävä ähkäys, ja sitten rämisivät vuoteen rautaiset jouset ikäänkuin raskaan painon pusertamalla. Hiljaisuus.

"Se on mr. Arthur," sanoi Janet. "Hän on juopunut."

Ja sen sijaan, että hänessä olisi herännyt myötätuntoinen sääli, kadotti Sally tämän takia senkin vähäisen osanoton, jota hän oli tuntenut.