IX.

Oli vielä kolme tahi neljä istuntoa. Nadeshda Nikolajevna saapui luokseni kello 10 tahi 11 ja viipyi hämärään asti. Monesti pyysin häntä syömään päivällistä kanssamme, mutta aina, niin pian kuin istunto päättyi, hän nopeasti poistui toiseen huoneesen, muutti vaatteensa ja meni heti.

Hänen muotonsa oli viime päivien kuluessa kovin muuttunut. Omituinen synkkä ja tuskallinen ilme oli hänen huultensa ympärillä ja harmaiden silmien syvennyksissä. Hän puhui harvoin kanssani ja vilkastui hiukan vain silloin, kun työpajassani telineensä ääressä istui Helfreich, joka huolimatta kehoituksistani ryhtyä maalaamaan jotakin vakavaa, yhä vain kissojaan maalasi. Niitä oli emännöitsijäni hankkinut hänelle malleiksi jo useampiakin.

Elävästi muistan vielä nuo pitkät hiljaiset istunnot. Tauluni lähestyi loppuaan ja raskas epämääräinen tunne hiipi vähitellen rintaani. Tunsin, että kun Nadeshda Nikolajevnaa en enää tulisi tarvitsemaan, niin eroaisimme. Muistin puheeni Helfreichin kanssa hänen muuttopäivänään ja usein, katsellessani Nadeshda Nikolajevnan kalpeita, synkkiä kasvoja, kaikuivat korvissani sanat: »Voi, Andrei, Andrei, vedä hänet ylös loasta!»

Vetää hänet ylös! En tietänyt hänestä juuri mitään. En tietänyt edes, missä hän asui. Hän oli muuttanut entisestä asunnostaan, jonne Helfreich häntä saattoi kohtauksemme jälkeen, toiseen paikkaan ja Senja ei saanut häneltä selkoa, minne. Ei hän enkä minä hänen sukunimeänsä tietäneet.

Muistan, kuinka kerran istunnon aikaan sitä häneltä tiedustelin Helfreichin poissa ollessa. Tämä oli silloin mennyt akatemiaan ja me olimme koko päivän kahden kesken. Nadeshda Nikolajevna oli hieman hilpeämmällä tuulella kuin tavallisesti, ja puheliaampi. Tästä rohkaistuna uskalsin sanoa:

— Nadeshda Nikolajevna, tähän saakka en vielä ole tiennyt sukunimeänne.

Hän ei ollut huomaavinaan kysymystäni. Vieno varjo kulki hänen kasvojensa yli ja, silmänräpäykseksi sulkien huulensa aivan kuin jokin olisi hämmästyttänyt häntä, jatkoi hän puhelua. Hän puhui silloin Helfreich'istä ja minä näin, että hän etsi sanoakseen jotakin, joka olisi saattanut puheemme toiselle tolalle. Vihdoin hän vaikeni.

— Nadeshda Nikolajevna, — sanoin minä, — sanokaa, miksi ette luota minuun? Olenko jollakin lailla koskaan…

— Olkaahan, — vastasi hän surullisesti. — Minäkö en luottaisi teihin? Johan nyt! Miksi en luottaisi? Mitä pahaa voisitte te minulle tehdä?

— Miks'ette…

— Siksi, ettei minun tarvitse… Maalatkaa, maalatkaa, pian tulee pimeä… sanoi hän, koettaen puhua iloisemmin. — Semjon Ivanovitshkin kohta tulee; mitä silloin hänelle näytätte? Tänään ette ole saanut tehdyksi juuri mitään. Meiltä koko aika menee vain puheisiin.

— Kyllä vielä ehdimme… ja minä olen väsynyt. Jos tahdotte, tulkaa alas. Levätään vähän.

Hän laskeutui paikaltaan ja istui tuolille, joka oli nurkassa. Minä istuin toiseen päähän huonetta. Minun teki hirveästi mieli jutella hänen kanssaan, kysellä häneltä kaikkia, mutta tunsin, että se joka kerralta kävi yhä vaikeammaksi. Katselin, kuinka hän istui kyykistyneenä, polvet käsien väliin puristettuina ja tuijottaen johonkin kohtaan lattiaa. Yksi Senitshkan kissoista kahnasi hänen hamettaan vastaan ja katseli ystävällisesti häntä silmiin, kehräten leppoisasti hiljaista hyrinätään. Nadeshda Nikolajevna oli aivan kuin kivettynyt asentoonsa… Mitä liikkui hänen ylpeässä ja onnettomassa sielussaan?

Ylpeässä! Ei se ollut tyhjä sana, joka pääsi kynästäni. Silloin jo ajattelin, että hänen turmionsa johtui siitä, ettei hän ollut taipunut. Kentiesi, jos hän olisi ollut hiukan myöntäväisempi, hän olisi voinut elää kuin kaikki muut, olisi voinut olla mielenkiintoinen neiti, jolla on »salaperäiset silmät», olisi sitte voinut joutua naimisiin, ja sitte vaipua päämäärättömään olemiseen miehensä rinnalla, jolla olisi ollut tavattoman paljon tärkeitä tehtäviä virassaan. Hän olisi komeasti pukeutunut, pitänyt vastaanottopäiviä, kasvattanut lapsiaan, harjoittanut hieman hyväntekeväisyyttä ja päättänyt päivänsä hiljaisesti »rakastettuna ja kaivattuna». Mutta hän oli joutunut pois ladulta. Mikä oli saanut hänet suistumaan »kunnollisen naisen» tasaiselta elämän uralta? Minä en sitä tietänyt ja tuskallisesti koetin saada siitä selkoa hänen kasvoistaan. Mutta ne pysyivät liikkumattomina, yhtä surumielisinä ja synkkinä, ja silmät tuijottivat vain yhteen kohtaan lattiata.

— Olen jo levähtänyt, Andrei Nikolajevitsh, — sanoi hän äkkiä, kohottaen päätään.

Nousin, katsahdin häneen, sitte kankaaseen ja vastasin:

— Tänään en voi enää jatkaa, Nadeshda Nikolajevna.

Hän katsahti minuun, aikoi sanoa jotakin, vaan vaikeni ja meni ääneti huoneesta pukeutuakseen. Muistan, että heittäydyin nojatuoliin ja peitin kasvoni käsiini. Tuskallinen, itselleni käsittämätön tunne valtasi minut: intohimoinen halu saada tehdä jotakin hänen hyväkseen, hellyys tuota onnetonta olentoa kohtaan ja samalla omituinen pelko, jonka hänen läsnäolonsa minussa herätti; ja kaikki tuo sekaantui yhdeksi ainoaksi painostavaksi vaikutelmaksi, enkä muista kuinka kauan siinä olin melkein horrostilaan vajonneena.

Toinnuttuani hän seisoi edessäni jo puettuna omaan pukuunsa.

— Näkemiin!

Nousin ja ojensin hänelle kättä.

— Odottakaahan hiukan… Haluaisin sanoa teille jotakin.

Mitä niin? kysyi hän huolissaan.

— Paljon, paljon, Nadeshda Nikolajevna… Istukanhan edes kerta olematta malli!

— Olematta malli! Mitäpä minä muuta voin teille olla? Varjelkoon Jumala minua olemasta teille muuta ja sitä, mitä olen ollut… mitä olen,… oikaisi hän nopeasti. Hyvästi! Joko kohta lopetatte taulunne, Andrei Nikolajevitsh? kysyi hän ovelta.

— En tiedä. Luulen tulevani pyytämään teitä vielä pari, kolme viikkoa käymään luonani.

Hän oli vaiti, aivan kuin ei olisi uskaltanut sanoa, mitä tahtoi.

— Tarvitsetteko jotakin, Nadeshda Nikolajevna?

— Eikös vielä joku tarvitsisi… teidän tovereistanne… sanoi hän kangertaen.

— Elävääkö mallia? keskeytin minä. — Minä koetan järjestää, välttämättä koetan, Nadeshda Nikolajevna.

— Kiitoksia. Hyvästi!

En ehtinyt hänelle kättä ojentaa, kun kello soi. Hän kalpeni ja vaipui istumaan tuolille. Bessonov tuli.