XVI.

Lopatinin muistelmat. Helfreich juoksi noutamaan lääkäriä, joka asuu samoilla portailla kuin me, minä toin vettä ja kohta meni hysteerinen kohtaus ohi. Nadeshda Nikolajevna istui sohvan nurkassa, johon minä ja Helfreich hänet kannoimme, ja väliin vain hiljaa nyyhkytti. Pelkäsin häiritä häntä ja menin toiseen huoneeseen.

Semjon Ivanovitsh ei tavannut lääkäriä ja kun hän palasi, oli Nadeshda Nikolajevna jo rauhoittunut. Tämä hankkiutui lähtemään kotia ja Senitshka sanoi tahtovansa saattaa häntä. Nadeshda Nikolajevna puristi kättäni katsoen minuun kyyneleitä täynnä olevilla silmillään, ja minä huomasin hänen kasvoillaan jotakin arkaa kiitollisuutta.

Kului viikko, kaksi, kuukausi. Meidän istuntomme jatkuivat edelleen. Totta puhuen koetin niitä pitkittääkin; en tiedä, ymmärsikö hän, että tein sen tahallani, mutta usein hän kiirehti minua. Hän oli käynyt tyynemmäksi ja toisinaan, tosin harvoin, oli iloinenkin.

Hän kertoi minulle koko elämäntarinansa. Olen kauan ajatellut, pitäisikö minun sekin liittää muistelmiini vai ei? Olen päättänyt olla sitä tekemättä. Kuka tietää, kenen käsiin tämä vihko voi joutua? Jos varmaan tietäisin, että sitä tulevat lukemaan vain Sonja ja Helfreich, niin en silloinkaan puhuisi tässä Nadeshda Nikolajevnan menneisyydestä: he tuntevat molemmat sen hyvin. Kuin ennen, en serkultani mitään salannut ja kirjeissäni kerroin hänelle silloin Nadeshda Nikolajevnan pitkän ja surullisen tarinan täydellisesti. Helfreich oli kuullut sen häneltä itseltään. Näin ollen ei se muistelmissani heitä varten ole välttämätön. Enkä tahdo, että toiset häntä arvostelisivat. Sain tietää hänen elämänsä, olen ollut hänen tuomarinsa ja antanut hänelle anteeksi kaikki, mikä ihmisten mielestä anteeksi antoa kaipaa. Kuulin hänen raskaan tunnustuksensa ja kertomuksen hänen onnettomuuksistaan, hirvittävimmistä onnettomuuksista, mitä suinkin nainen kärsiä saattaa, eikä sydämessäni herännyt syytöstä, vaan häpeä ja masentava tunne, kuin sillä ihmisellä, joka pitää itseään syyllisenä siihen rikokseen, josta hänelle kerrotaan. Hänen tarinansa viimeinen jakso täytti sieluni kauhulla ja säälillä: hänen sanansa sinä iltana, jolloin Helfreich toi hänet luokseni ja hän sai tuon kohtauksen, eivät olleet tyhjää puhetta. Hän oli todellakin tappanut miehen tietämättään. Tuo mies oli tahtonut pelastaa hänet, vaan ei voinut. Hänen heikot käsivartensa eivät jaksaneet pitää Nadeshda Nikolajevnaa kuilun partaalla ja kun hän ei jaksanut häntä auttaa, niin hän syöksyi kuiluun itse. Hän ampui itsensä. Ilman kyyneleitä, omituisella jähmettyneellä lujuudella kertoi Nadeshda Nikolajevna minulle tämän kauhean tarinan ja minä olen sitä kauan ajatellut. Voikohan hänen särkynyt sydämensä vielä virota eloon, voivatkohan semmoiset julmat haavat kasvaa umpeen?

Haavat näyttivät kasvavan umpeen. Hän muuttui yhä levollisemmaksi ja hymy ilmestyi useammin hänen huulilleen. Hän kävi luonani joka päivä ja jäi meille päivällisellekin. Päivällisen jälkeen me istuimme usein kolmen kesken ja mitä kaikkia siinä puheltiinkaan Helfreichin kanssa noina hiljaisina hetkinä!

Nadeshda Nikolajevna puuttui vain harvoin meidän keskusteluumme.

Muistan hyvin erään noista keskusteluista. Semjon Ivanovitsh kertoi pitkän tarinan kansanrunoudestamme, jota hän joskus vielä aikoi käyttää aiheena suureen tauluun. Siitä syntyi vilkas väittely taiteen tarkoituksesta ja Senitshka kehitti innolla aaterikasta aihettaan huomauttaen, että jokaisen taulun on herätettävä katsojassa jokin sisäinen kysymys.

— Eikö ole laita sama sinunkin taulusi? Ethän sinä tiedä, tekikö tuo nainen oikein. Sinä vain saat ihmiset ajattelemaan ja siinä kylliksi! Paitsi esteetillistä tunnetta, minkä jokainen taulu herättää ja joka yksin semmoisenaan ei ole suurenkaan arvoinen, eikö juuri tuossa ole se tarkoitus, johon työssämme pyrimme?

— Semjon Ivanovitsh, Senitshka hyvä, sanoi yhtäkkiä Nadeshda Nikolajevna, — en ole koskaan nähnyt teitä tuommoisena. Olen aina tietänyt, että teillä on kelpo sydän, mutta…

— Mutta olette luullut, että olen tyhmä kyttyräselkäinen? Muistatteko, että kerran minua siksi sanoitte?

Hän katsahti Nadeshda Nikolajevnaan ja, huomattuaan varmaan mielipahan kuvastuvan hänen kasvoistaan, lisäsi:

— Anteeksi, että siitä muistutin. Nuo vuodet ovat pois pyyhittävät muististamme. Kaikki tulee käymään hyvin. Eikö totta, Andrei, kaikki tulee käymään hyvin?

Minä nyökäytin hänelle päätäni. Olin silloin kovin onnellinen: näin, että Nadeshda Nikolajevna vähitellen rauhoittui ja, — kuka sen tietää, — ehkä hänen elämänsä näiden kolmen viime vuoden ajalta muuttuu hänelle kaukaiseksi muistoksi vain, joksikin hämäräksi, raskaaksi uneksi, jonka jälkeen hän, avattuaan silmänsä ja nähdessään, että on hiljainen yö, että huoneessa on kaikki ennallaan, ihastuu, että se olikin vain pelkkää unta.