XV.

Bessonovin päiväkirjasta. Odotan, mitä on tuleva. Olin äskettäin siellä ja näin heidät yhdessä. Ei riittänyt se tahdon voima, mikä minulla on, voidakseni vielä kantaa ottamaani välinpitämättömyyden ja kohteliaisuuden naamiota ja minä tunsin, että jos viivyn vielä neljännestunnin, niin viskaan naamion pois ja näytän oman itseni.

Tuota naista ei tunne enää samaksi. Muistan hänet kolmen vuoden ajalta ja olen tottunut pitämään häntä semmoisena, minä hän on ollut näinä vuosina. Nyt huomaan, mikä muutos hänessä on tapahtunut enkä käsitä häntä, en tiedä, todenperäinenkö tuo muutos on vai näytteleekö hän vain, niinkuin itseään ja muita pettämään tottunut inhottava ihminen taitavasti osaa näytellä…

En käsittänyt mitään heidän väleistään. En edes tiedä, onko hän hänen rakastajattarensa. Jostakin syystä luulen, ettei ole. Ja jos se on totta, niin on hän sukkelampi kuin olen luullutkaan. Mihinkähän hän pyrkii? Päästäkseenkö hänen vaimokseen?

Luin uudelleen nämä rivit ja huomaan, että kaikki mitä olen tässä sanonut, ei ole totta, paitsi se, että hän on muuttunut. Kolme vuotta sitten näin itse hänessä jotakin tavatonta, jota harvoin näkee hänen asemassaan olevissa naisissa. Olin itse vähällä ruveta pelastajaksi, joksi nyt Lopatin jalomielisesti pyrkii. Mutta olin kokeneempi silloin kuin Nadja nyt on: minä tiesin, ettei siitä tule mitään ja luovuin yrityksestä. Hänen luonnossaan on, paitsi yleisiä esteitä siinä suhteessa, muuan erikoinen: hirveä itsepintaisuus ja julkeus. Minä näin, että hän välittää vähät kaikesta ja tekee vastarintaa jo ensi yrityksessä. Siksi luovuin yrityksestäkin.

Lieneeköhän Lopatin siihen ryhtynyt? En tiedä. Näen vain, ettei tuota naista tunne samaksi enää. Että hän on entisen elämänsä jättänyt, sen tiedän varmasti. Hän on muuttanut johonkin huonepahaseen, jonne ei laske Helfreichiä eikä pelastajaansa, käy tämän luona mallina ja lisäksi ompelee. Hän elää kovin köyhästi. Hän on nyt juomarin tapainen, joka on päättänyt olla juomatta. Jaksaakohan hän kestää? Auttaakohan häntä siinä tuo hentomielinen taiteilija, joka ei elämää tunne eikä siitä ymmärrä yhtään mitään.

Eilen kirjoitin äidille pitkän kirjeen. Hän tekee varmaan niinkuin otaksun, — naiset sekaantuvat mielellään tämmöisiin asioihin, — ja kertoo kaikki Sofia Mihailovnalle. Kenties se pelastaa Lopatinin.

Pelastaa hänet! Mitä minä hänen pelastamistaan ajattelen? Ensi kertaa eläessäni olen näin syvästi toisen asioihin kiintynyt. Eikös ole samantekevä minulle, joutuuko hän yhteen tuon naisen kanssa taikka ei, vetääkö hänet pois loasta taikka itse vaipuu hänen vertaisekseen ja tuloksettomissa yrityksissään särkee oman elämänsä, kaivaa maahan ja jättää leiviskänsä? En ole tottunut mietiskelemään ja tutkimaan sieluani; nyt ensi kerran eläessäni katson siihen syvään ja erittelen tarkkaan tunteeni. En käsitä, mitä sielussani nyt on tekeillä ja mikä näin saa minut suunniltani. Olen luullut (ja luulen vieläkin), että ainoastaan epäitsekäs halu suojella suurelta onnettomuudelta ihmistä, jota kohtaan olen myötätuntoinen… Mutta, tarkkaan tutkiessani ajatuksiani, huomaan, ettei niin ole laita. Miksikä minä, koettaessani pelastaa hänet, ajattelen enemmän tuota naista; miksikä sen kasvot, ennen niin rajut ja uhmaavat, mutta nyt alistuvat ja lempeät, joka hetki juolahtavat mieleeni; miksikä se nainen, eikä hän, täyttää sieluni omituisella tunteella, josta en millään lailla pääse selville ja joiden joukossa huonot tunteet ovat ylimpinä? Niin, voi olla totta: en tahdo niin paljon hänelle tehdä hyvää, kuin tuolle naiselle…

Mitä? Pahaako? Ei, pahaa en tahdo hänelle tehdä. Ja kuitenkin tahtoisin saada hänet pois Lopatinin käsistä, vapauttaa hänet siitä suojeluksesta, johon hän ehkä täydellisesti uskoo… Joko todenperään tekee mieleni asettua Lopatinin sijalle!

Minun täytyy tänään saada nähdä Nadja. Koko tämä juttu ei anna minun rauhassa elää ja rauhassa työskennellä. Työni käy hitaasti ja näinä kahtena viikkona en ole saanut tehdyksi niinkään paljoa kun ennen kahteen päivään. Täytyy jotenkuten saada tämä kysymys päätökseen: selittäytyä, selittää kaikki itselleen… vaan entä sitte?

Peräytyäkö? Ei koskaan! Koko ylpeyteni kuohahtaa jo pelkästä ajatuksesta. Minä hänet löysin. Minä olisin voinut hänet pelastaa, vaan en tahtonut. Nyt tahdon.