II.

En muista äitiäni, vaan isäni kuoli ollessani 14 vuoden vanha. Holhoojani, muuan etäinen sukulainen, pani minut erääseen Pietarin lukioon, jonka päätin 4 vuoden kuluttua. Olin aivan vapaa. Holhoojani, jolla oli suuret asiansa hoidettavina, huolehti minusta vain sikäli kuin vaati rahain antaminen minulle siinä määrin, etten, hänen mielestään, kärsisi puutetta. Tuloni eivät olleet suuret, mutta kylliksi riittävät ollakseni vapaa leipähuolista ja voidakseni valita elämänurani.

Sen olin valinnut aikoja sitte. Jo 4 vuoden vanhana olin mieltynyt käyttämään piirustuskynää ja maaleja, ja lukiota lopettaessani piirustelin jo melko hyvin, niin että ilman vaikeuksia pääsin taideakatemiaan.

Oliko minulla kykyä? Nyt, kun en koskaan enää astu kankaan eteen, voinen tasapuolisesti arvostella itseäni ja pitää itseäni taiteilijana. Niin, kyllä minulla oli kykyä. Päättelen niin, en toverien ja asiantuntijain lausuntojen mukaan enkä senkään mukaan, että niin pian lopetin oppijakson akatemiassa, vaan sen minussa piilleen tunteen mukaan, joka aina puhkesi ilmi, kun ryhdyin työhön. Se, joka ei ole taiteilija, ei tunne sitä ahdistavaa ja suloista mielenliikutusta, jolla ensi kerran asettuu kankaan eteen piirtämään siihen luomustansa. Se, joka ei ole taiteilija, ei tunne ympäristön unhottamista, kun henki on vaipunut muotojen näkemiseen… Niin, minulla oli kykyä ja minusta olisi voinut tulla enemmän kuin tusinataiteilija.

Tuolla ne riippuvat seinillä, minun kankaani, harjoitelmani ja luonnokseni, keskeneräiset, vasta alulla olevat tauluni. Tuossa on hänkin… Täytyy pyytää serkkuani korjaamaan hänet toiseen huoneeseen. Taikka ei, hänet pitää ripustaa ihan vuoteeni jalkapuoleen niin, että hän aina katselisi minua alakuloisella, rangaistusta aavistavalla katseellaan. Sinisessä puvussaan, päässä kaunis valkoinen hilkka, jossa toisella syrjällä on iso kolmivärinen kokardi ja jonka valkoreunan alta kiertyvät esille hänen tumman tukkansa tuuheat kiharat, katselee hän minua ilmi elävänä. Oi Charlotte, Charlotte! Siunatako vai kirota pitäisi sitä hetkeä, jolloin päähäni pälkähti maalata sinun kuvasi?

Bessonov oli aina sitä vastaan. Kun ensimäisen kerran puhuin hänelle aiheestani, niin hän kohautti olkapäitään ja hymähti tyytymättömänä.

— Hupsuja te olette, venäläiset maalarit, sanoi hän. — Eikö meillä ole kylliksi omaamme?! Charlotte Corday! Mitä meillä on tekemistä Charlotten kanssa? Ettehän te voi ajatuksissanne siirtyä siihen aikaan, niihin oloihin.

Kenties hän oli oikeassa… Mutta ranskalaisen sankarittaren kuva valtasi minut niin, etten voinut olla ryhtymättä häntä maalaamaan. Ajattelin maalata hänet kokokuvaksi seisovana suoraan katsojan edessä, silmät eteenpäin suunnattuina; hän on jo päättänyt tehdä rikoksellisen sankarityönsä ja se näkyy hänen kasvoistaan ainoastaan: käsi, jonka on määrä lyödä kuolinisku, riippuu vielä voimattomana ja sen valkoinen hipiä kuvastuu vienosti tummansinistä pukua vasten; karikkokauluri, joka on ristiin sidottu, varjostaa hentoa kaulaa, johon huomenna piirtyy verinen juova. Muistan, kuinka hänen kuvansa muodostui sielussani… Luin hänen tarinansa eräästä hentomielisestä ja kenties epätodenmukaisestakin Lamartinen kirjoittamasta kirjasta; monisanaisen, kieltään ja tyyliään ihailevan ranskalaisen teennäisen pöyhkeilevästä kirjoituksesta muodostui minulle selväksi ja kirkkaaksi intomielisen tytön puhdas kuva. Luin hänestä kaikki, mitä vain käsiini sain, katselin useita hänen kuviaan ja päätin maalata hänen muotokuvansa.

Ensimäinen taulu, samoin kuin ensi lempi, valtaa sielun täydellisesti. Katselin mielessäni tätä näin syntynyttä kuvaa, mietiskelin sen pienimpiäkin yksityiskohtia ja saavutin vihdoin sen, että silmät ummessa selvästi voin kuvitella itselleni Charlotteni.

Mutta alettuani tauluni onnen vavistuksella ja iloisella mielenliikutuksella kohtasin odottamattoman ja vaikeasti voitettavan esteen: minulta puuttui elävä malli.

Oikeastaan kyllä oli niitäkin. Valitsin, niinkuin minusta näytti, sopivimman niistä, jotka Pietarissa tähän ammattiin antautuivat ja aloin ahkerasti tehdä työtä. Mutta, voi Jumala, kuinka vähän tuo Anna Ivanovna oli sen olennon näköinen, jota sielussani ihantelin ja joka kirkkaasti kuvastui sulettujen silmien eteen! Hänen asentonsa olivat oivalliset, hän ei hievahtanut paikaltaan tuntikauteen ja hän ansaitsi tunnollisesti ruplansa, tuntien mielihyvää siitä, että sai puvussa seisoa mallina, tarvitsematta ruumistaan paljastaa.

— Niin on hyvä puvussa seisoa mallina! Vaan toiset katselevat ja katselevat, kaikki silmin tarkastelevat, — sanoi hän huoahtaen ja vienon punan lehahtaessa kasvoille, kun ensi kerran maalasin. Hän oli ruvennut malliksi vasta pari kuukautta sitten eikä ollut voinut tottua ammattiinsa. Venäläiset tytöt nähtävästi eivät siihen totu koskaan.

Maalasin hänen kätensä, hartiansa ja vartalonsa, mutta kun ryhdyin kasvoja maalaamaan, niin valtasi minut epätoivo. Nuoret täyteläiset kasvot, hieman pysty nenä, lempeät, harmaat silmät, jotka luottavasti ja koko lailla säälittävästi katselivat aivan pyöreiden silmäkulmien alta, himmensivät mielikuvani kokonaan. En osannut uudelleen luoda näitä epämääräisiä ja pieniä piirteitä toisiksi kasvoiksi. Minä kokeilin Anna Ivanovnani kanssa kolme neljä päivää ja jätin hänet vihdoin rauhaan. Toista mallia ei ollut ja päätin tehdä, mitä missään tapauksessa ei olisi pitänyt tehdä: maalata kasvot ilman mallia, »omasta päästä», niinkuin taiteilijat sanovat. Päätin tehdä näin sen vuoksi, että näin hänet edessäni ilmielävänä. Mutta kun alkoi työ, niin siveltimet lensivät nurkkaan. Elävien kasvojen sijasta syntyi jonkinlainen kaavamainen kuva. Aatteelta puuttui lihaa ja verta.

Otin kankaan telineeltä ja asetin sen nurkkaan kasvot seinään päin. Minua kovin kummastutti epäonnistumiseni. Muistan, että tartuin oikein hiuksiinikin. Minusta tuntui, ettei maksa vaivaa elääkään, kun on suunnitellut niin ihanan taulun (kuinka kaunis se olikaan mielikuvituksessani!) eikä pysty sitä maalaamaan. Heittäydyin vuoteelleni ja surusta ja harmista koetin nukkua. Muistan, että kun jo olin unen horroksissa, niin soitettiin: postimies toi kirjeen serkultani, Sonjalta. Hän oli ihastunut siitä, että olin ryhtynyt suureen ja vaativaan työhön ja valitti, että oli niin vaikea löytää mallia. »Enkö minä kelpaa, kun päätän koulunkäyntini? Odota puoli vuotta, Andrei, — kirjoitti hän, — niin tulen luoksesi Pietariin ja sinä saat maalata minusta vaikka kymmenen Charlotte Corday'ta… jos minussa vain on pikkasenkin yhdennäköisyyttä sen kanssa, joka, kuten kirjoitat, nyt on sielusi vallannut.»

Sonja ei ole lainkaan Charlotten tapainen. Ei hän kykene haavoja iskemään. Hän mieluummin niitä parantaa ja ihmeteltävällä tavalla.

Minutkin hän voisi parantaa, jos se vain olisi mahdollista.