XIV.

Me istuimme kauan kolmen kesken tuona minulle muistorikkaana iltana. Tarinoimme, laskimme leikkiä ja nauroimme; Nadeshda Nikolajevna oli levollinen, jopa hiukan iloinenkin. En tiedustellut Helfreichiltä, mistä ja miten hän hänet löysi eikä hän itsekään siitä hiiskunut ainoatakaan sanaa. Minun ja Nadeshda Nikolajevnan välillä ei tullut sanotuksi mitään, joka olisi viitannut siihen, mitä olin mietiskellyt ja tuntenut ennen hänen tuloaan. En voi sanoa, että häveliäisyys tahi päättämättömyys olisivat pidättäneet minua siitä: minä pelkästään pidin sen tarpeettomana ja joutavana; pelkäsin rasittaa hänen ahdistettua sieluansa. Olin tavallista puheliaampi ja iloinen; Helfreich taas ilmaisi kovin äänekästä ihastusta, loisti, jutteli taukoamatta ja väliin sai mielenpurkauksillaan Nadeshda Nikolajevnankin hymyilemään. Emännöitsijäni kattoi pöydän ja toi teekeittiön. Laitettuaan kaikki kuntoon, hän asettui ovensuuhun ja, pidellen toista poskeaan kädellään, seisoi muutaman minuutin ja katseli meitä kaikkia sekä sitä, miten Nadeshda Nikolajevna valmisti teen emäntänä.

— Tahdotteko jotakin, Aleksejevna? — kysyin minä.

— En mitään, hyväseni, tahdo, muutoin vain tässä teitä katselen… Jokos pahastui! sanoi hän. — Eikös vanhan enää seisoakaan sallita. Katselen vain, miten rouva teille emännöitsee. Oikein hyvin!

Nadeshda Nikolajevna painoi päänsä alas.

— Näetsen, miten mainiosti. Toista kuin aina vain miehet talossa ovat: teekin kaataa pitää ja kaikki. Minunkin ilman emäntää on jo ikäväksi käynyt, Andrei Nikolajevitsh, toden sanoakseni, vaan ei pidä pahaksi panna…

Hän kääntyi ja mennä sipsutteli pois välikköä pitkin. Iloisuutemme oli mennyttä. Nadeshda Nikolajevna nousi ja alkoi kävellä huoneessa.

Tauluni oli nurkassa. Näinä päivinä en ollut sitä käsillekään ottanut ja värit olivat ehtineet kuivaa. Nadeshda Nikolajevna katseli kauan kuvaansa ja sanoi sitte hymyillen puoleeni kääntyen:

— No, nyt sen kohta lopetamme. En aiheuta teille enää näin pitkiä lomia. Se valmistuu jo paljon ennen näyttelyä.

— Kuinka se on näköisenne! lisäsi Senitshka.

Nadeshda Nikolajevna pysähtyi äkkiä, aivan kuin joku odottamaton ajatus olisi estänyt häntä puhumasta, ja synkistynein kasvoin poistui hän taulun luota.

— Mikä teidän on? Joko taaskin mielenne synkistyi? sanoin minä.

— Ei mitään erikoisempaa, Andrei Nikolajevitsh. Olen todellakin hyvin näköiseni tuossa taulussa. Päähäni juolahti, että minut monet tuntevat, liian monet… Kuvittelen mielessäni, mitenkä käy…

Hän hengitti raskaasti ja kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä.

— Ajattelen, kuinka paljon saatte kuulla puheita ja kyselyjä… jatkoi hän. — Kuka tuo on? Mistä sen olette saanut? Ja sitä kyselevät ihmiset, jotka tietävät, kuka olen ja mistä olen ollut saatavissa.

— Nadeshda Nikolajevna…

— Te ette halveksineet minua, Andrei Nikolajevitsh, ette te eikä Senitshka, te piditte minua ihmisenä. Kolmeen vuoteen se tapahtui ensi kerran. En uskonut itseäni… Tiedättekö, miksi läksin luotanne? Minä luulin (antakaa se anteeksi minulle!), — minä luulin, että olette kuin kaikki muut. Minä ajattelin: minähän, kasvoni ja ruumiini, kelpaavat johonkin tarpeesen ja siksi tulin luoksenne. Taulu läheni loppuaan, te olitte minua kohtaan kohtelias ja hienotunteinen; olen jo vieraantunut semmoisesta suhteesta ja siksi en uskonut itseäni. En tahtonut kokea yhtä iskua, sillä siitä minä kärsin kovin, kovin…

Hän istuutui matalaan nojatuoliin ja peitti nenäliinalla silmänsä.

— Antakaa anteeksi minulle, — jatkoi hän. — Minä en uskonut teitä. Kauhulla odotin sitä hetkeä, jolloin vihdoin katsotte minuun sillä katseella, johon jo olen liiaksi tottunut näiden kolmen vuoden aikana, sillä ei kukaan näinä kolmena vuotena ole katsonut minua silmiin toisella lailla…

Hän lakkasi puhumasta; hänen kasvonsa muuttuivat kuin suonenvedosta ja hänen huulensa värähtelivät. Hän tuijotti huoneen peränurkkaan niinkuin olisi sieltä jotakin nähnyt.

— Yksi oli, vain yksi, joka katsoi minuun toisin, kuin kaikki muut… toisin, niinkuin te. Vaan minä…

Me Helfreichin kanssa kuuntelimme häntä henkeä pidätellen.

— Mutta minä tapoin hänet, lausui hän tuskin kuuluvasti.

Ja hirveä epätoivon puuska valtasi hänet: valitus pääsi hänen ahdistetusta rinnastaan ja surkea lapsimainen itku täytti huoneen.