XII.

Lopatinin muistelmat. Kuusi päivää on kulunut siitä, kun näin Bessonovin, ja Nadeshda Nikolajevna ei ole käynyt luonani. Hän lähetti vain kirjeen, jossa pyrysi anteeksi, syyttäen joitakin asioita.

Näytin tuon kirjeen Helfreichille ja yhdessä päättelimme, että hän on sairas. Pitäisi vaikka miten saada häntä tavata. Jos tietäisimme hänen sukunimensä, niin saisimme hänen osoitteensa osoitevirastosta, mutta kumpikaan sitä emme tienneet. Turha oli sitä Bessonovilta kysyä. Jouduin epätoivoon, mutta Semjon Ivanovitsh lupasi etsiä hänet vaikka »meren pohjalta».

Noustuaan seuraavana päivänä varhain hän pukeutui huolellisesti ja vakavana aivan kuin olisi jollekin vaaralliselle retkelle lähtenyt, ja katosi koko päiväksi.

Jäätyäni yksin koetin työskennellä, vaan ei sujunut työ. Otin hyllyltä kirjan ja aloin lukea. Sanat ja ajatukset kulkivat pääni läpi jättämättä jälkiä. Jännitin kaiken huomioni ja sittenkään en jaksanut montakaan sivua lukea.

Panin kirjan kiinni ja läksin harhailemaan kaupungille. Hämärä toivo kohdata, ellei Nadeshda Nikolajevnaa, niin joku, joka olisi voinut jotakin tietoa hänestä antaa, kiinnitti mieltäni ja minä tarkastelin koko ajan ohikulkevia, väliin siirryin toisellekin puolen katua, huomattuani naisen, joka hiukkasenkin muistutti minulle tuosta tutusta olennosta. Mutta en kohdannut ketään muuta kuin sen matkailijakodin isännän, missä Senitshka oli asunut. Minut nähtyään hän kohteliaasti hymähti ja tuli ystävällisesti puhuttelemaan. Hän kertoi säännöllisesti joka päivä kävelevänsä Nevskillä ja minä läksin hänen matkaansa.

— Tänään on jo toinen miellyttävä kohtaus, — sanoi hän. Tapasin juuri herra Bessonovin ja kuulin, että hänkin on ystävänne.

— Kuinka, tunnetteko Bessonovinkin?

— Kysykää pikemmin, ketä minä en tunne, — vastasi hän. — Herra Bessonov asui myöskin ylioppilaana ollessaan minun talossani. Olimme hyviä ystäviä. Vähäkös meillä on väkeä asunut, herra Lepatin! Monet nyt jo kuuluisat insinöörit, lakimiehet ja kirjailijat!

— Ja Bessonov? kysyin minä.

— Bessonov on myöskin mainio mies. Hän on vain hiukan altis kauniin sukupuolen kauniille silmille… lisäsi kävelytoverini korvaani kuiskuttaen.

Tunsin, että sydämeni alkoi kovemmin sykkiä. Päättelin, että hän varmaankin tiesi jotakin Nadeshda Nikolajevnastakin. Mutta äkkiä tuntui minusta kysyminen hirveän tukalalta. Kieleni aivan kuin turtui, kun tahdoin lausua Nadeshda Nikolajevnan nimen. Sain vain sanotuksi:

— Ehkä tunnette sitte myöskin… vaan luultavasti ette… Anteeksi, — sanoin minä, hämilleni joutuen.

Hän katsahti minuun kummastellen ja me jatkoimme kävelyämme. Ollen entinen kapteeni hän kertoi minulle yhtä ja toista sotapalveluksestaan, jopa asian, joka hänen mielestään oli suuri salaisuus. Kiitin häntä luottamuksestaan ja tultuamme Poliisisillalle me erosimme.

Olin kovin tyytymätön itseeni, sillä olin vähällä lausua Nadeshda Nikolajevnan nimen miehelle, johon minulla puolestani ei ollut vähääkään luottamusta.

Kotiin palattuani emännöitsijäni ilmoitti minulle, ettei Senitshka vielä ollut palannut. Hän toi päivällisen pöytään ja seisoen oven suussa pahoitteli kovin, että minulla oli niin huono ruokahalu.

— Miksi ei se teidän naisenne tule, Andrei Nikolajevitsh? kysyi hän.

— Varmaan on sairas.

Hän pyöritti päätään ja raskaasti huoahtaen meni keittiöön noutaakseen minulle teetä. Pitkään aikaan en ollut syönyt päivällistä muuten kuin Helfreichin seurassa ja minun oli kovin ikävä.