X.

Hän astui sisään iloisena ja teeskentelemättömän näköisenä. Minusta ensin näytti, että hän oli hieman laihtunut näinä päivinä, joina emme olleet toisiamme nähneet, mutta hetkisen kuluttua huomasin erehtyneeni. Hän tervehti minua iloisesti, kumarsi Nadeshda Nikolajevnalle, joka edelleen istui tuolillaan, ja alkoi hyvin vilkkaasti puhella:

— Tulin katsomaan. Minua kovin huvittaa työnne. Tahtoisin tietää, saatteko todellakin jotakin syntymään, vieläpä nyt, kun teillä on malli parempi kuin mitä varmaan kaipaattekaan.

Hän vilkaisi Nadeshda Nikolajevnaan, joka istui samassa asennossaan. Minä luulin, että tämä menee pois ja toivoinkin sitä, mutta hän vain istui kuin naulattuna tuoliinsa, ääneti ja siirtämättä silmiään Bessonovista.

— Se on totta, — vastasin minä. — Mitään parempaa en kaipaakaan. Olen kovin kiitollinen Nadeshda Nikolajevnalle hänen suostumuksestaan.

Tämän sanoessani siirsin telineen pois seinästä ja asetin sen paikalleen.

— Katsokaa, — sanoin minä.

Hän imeytyi katseellaan tauluun. Näin, että se hämmästytti häntä ja itserakkauteni, sen luoja kun olin, tunsi suloista tyydytystä.

Nadeshda Nikolajevna nousi äkkiä.

— Näkemiin, sanoi hän kumealla äänellä.

Bessonov kääntyi jyrkästi ja astui muutaman askeleen häntä kohti.

— Minnekä te, Nadeshda Nikolajevna? En ole nähnyt teitä niin pitkään aikaan ja nyt kun tapasin teidät täällä milt'ei sattumalta, niin aivan kuin pakenette minua. Odottakaahan vähäsen edes, vaikka viisi minuuttia, niin mennään yhdessä ja minä saatan teitä. En ole mitenkään saanut teitä tavatuksi. Entisessä asunnossanne sanottiin minulle teidän lähteneen pois kaupungista; tiesin, ettei se ollut totta. Tiedustelin sitte osoitevirastosta, vaan siellä ei vielä ollut uutta osoitettanne. Aioin käydä siellä vielä huomenna toivossa, että sen silloin sieltä saisin, vaan nythän ei tarvitse: sanottehan itse, missä asutte; minä saatan teitä.

Hän puhui nopeaan ja uudella, minulle tähän saakka oudolla, hänen puheekseen hellällä äänensävyllä. Kuinka erilainen olikin tuo nykyinen äänensävy verrattuna siihen, miten hän puhutteli Nadeshda Nikolajevnaa sinä iltana, jolloin Helfreichin kanssa satuimme yhteen heidän kanssaan!

— Ei ole tarvis, Sergei Vasiljevitsh, kiitän teitä, — vastasi Nadeshda Nikolajevna, — menen kyllä yksin. Saattajia en kaipaa, ja teidän kanssanne, — lisäsi hän hiljaa, — minulla ei ole mitään puhuttavaa.

Bessonov teki kädellään liikkeen, tahtoi sanoa jotakin, mutta joku omituinen ääni vain tuli hänen rinnastaan. Minä näin, että hän hillitsi itseään. Hän astui muutaman askeleen huoneessa ja sanoi sitte, kääntyen Nadeshda Nikolajevnaan päin:

— Menkää… Ellette minua tarvitse, niin sitä parempi meille molemmille… ehkäpä kaikille kolmelle…

Nadeshda Nikolajevna meni, heikosti puristaen kättäni, ja me jäimme Bessonovin kanssa kahden kesken. Kohta saapui Helfreich ja pyysin Bessonovia jäämään päivälliselle. Hän ei vastannut heti, vaan mietti jotakin, mutta hoksasi sitte yhtäkkiä ja sanoi:

— Päivälliselle? Miksi ei… En ole pitkään aikaan teillä ollut. Tänään tekisi mieleni tarinoida.

Ja hän rupesi todellakin tarinoimaan. Alkupäästä päivällistä hän enimmäkseen oli vaiti ja vastasi vain katkonaisesti Senitshkalle, joka taukoamatta jutteli kissoistaan, mitkä muka oli päättänyt jättää ryhtyäkseen vakavaan työhön, mutta sitte, kentiesi kahden viinilasin vaikutuksesta, tarttui Helfreichin vilkkaus häneenkin ja minun täytyy sanoa, etten koskaan ollut nähnyt häntä niin vilkkaana ja kaunopuheliaana, kuin sen päivällisen aikana ja sinä iltana. Lopuksi hän kokonaan piti keskustelun vallassaan, jopa piti kokonaisia luentoja sisä- ja ulkopolitiikasta, hän kun kahden vuoden kuluessa oli vain kirjoitellut pääkirjoituksia lehtiin kaikellaisista kysymyksistä, joista meillä Helfreichin kanssa harjoitelmiimme vajonneina oli hyvin hämärä käsitys.

— Semjon Ivanovitsh, — sanoin minä Bessonovin mentyä, — tunteehan Bessonov Nadeshda Nikolajevnan sukunimen?

— Mistä sinä sen tiedät? kysyi Helfreich.

Minä kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut ennen hänen tuloaan.

— Miks'et häneltä kysynyt? Vaikka kyllä ymmärrän; minä otan siitä itse selon.

Miks'en todenperään kysynyt Bessonovilta? Siihen kysymykseen en vieläkään voi vastata. Silloin en vielä mitään ymmärtänyt hänen suhteestaan Nadeshda Nikolajevnaan. Vaan jokin salaperäinen aavistus siitä, mitä oli heidän välillään tapahtuva, valtasi minut jo silloin. Ja minä puhuin siitä Helfreichille. Sanoin näin:

— En tiedä itse, mikä minua estää puhumasta tuosta naisesta kuin tavallisesti. Heidän välillään on jotakin. En tiedä mitä…

Senitshka, joka käveli huoneessa, oli vaiti, meni ikkunan luo ja, katsoen jonnekin mustaan kaukaisuuteen, vastasi:

— Minäpä tiedän. Bessonov halveksi häntä ennen, mutta alkaa nyt rakastaa, sillä hän näkee… Voi, mikä kuiva, itsekäs sydän, ja mikä kateellinen sydän sillä miehellä on, Andrei! — huudahti hän, kääntyen minuun päin ja pudistellen molempia käsiään. — Ole varoillasi, Andrei!

Kateellinen sydän? Kateellinenko?… Mitäpä se voisi kadehtia?