VI.

Herätessäni seuraavana päivänä kumotti ikkunasta jo harmaja aamu.

Katsahdettuani sohvalla nukkuvan Helfreichin heikosti valaistuihin, kalpeihin, somiin kasvoihin, muistettuani eilisen illan ja sen, että olin saanut elävän mallin tauluani varten, käännyin toiselle kyljelleni ja nukahdin jälleen herkkään aamu-uneen.

— Lopatin! kajahti ääni, jonka kuulin unissani. Se sattui yhteen näkemäni unen kanssa enkä herännyt, ennenkuin joku kosketti minua olkapäähän.

— Lopatin, herätkää, — sanoi ääni.

Hypähdin jaloilleni ja huomasin edessäni Bessonovin.

— Tekö, Sergei Vasiljevitsh?

— Minä… Ette odottanut näin varhain? sanoi hän hiljaa. — Puhukaa hiljemmin: en tahtoisi herättää tuota kyttyräselkäistä.

— Mitä tahdotte?

— Pukeutukaa ja peseytykää, niin sanon teille. Mennään toiseen huoneesen. Nukkukoon hän!

Sieppasin kainalooni vaatteeni ja saappaani ja läksin pukeutumaan työpajaani. Bessonov oli kovin kalpea.

— Varmaankaan ette ole nukkunut viime yönä? kysyin minä.

— En, en ole. Nousin hyvin varhain ja tein työtä. Käskekää tuoda teetä ja jutelkaamme! Samalla, näyttäkääpä taulunne.

— Ei nyt maksa vaivaa, Sergei Vasiljevitsh. Odottakaa, kunnes saan sen oikeaan kuntoon. Teitä kentiesi ei miellytä, että tein vasten tahtoanne, mutta ette usko, kuinka olen iloinen, että saan sen lopetetuksi, että näin kävi. Parempaa mallia, kuin Nadeshda Nikolajevna, en ole voinut toivoakaan itselleni.

— En salli, että maalaatte hänen mukaan, — sanoi hän kolkosti.

— Sergei Vasiljevitsh, varmaankin olette tullut tekemään riitaa kanssani?

— En salli hänen käydä luonanne joka päivä, olla kanssanne tuntikausia. En sitä salli.

— Onko teillä siihen valtaa? Millä oikeudella ette sitä salli? Millä oikeudella ette minulle sitä salli? kysyin minä ja tunsin, että aloin kiihtyä.

— Valta… valta on… Muutama sana riittää. Muistutan hänelle mikä hän on. Sanon hänelle, mikä te olette. Puhun hänelle serkustanne Sofia Mihailovnasta…

— En salli teidän hiiskahtaakaan serkustani. Jos teillä on oikeus tuohon naiseen, — olkoon vain totta, mitä hänestä olette puhunut, olkoon vain hän langennut nainen, olkoon vaikka kymmenellä miehellä häneen sama oikeus kuin teillä, — niin teillä on oikeus häneen, mutta serkkuni suhteen teillä ei ole oikeutta. Minä kiellän teitä puhumasta hänelle mitään serkustani! Kuuletteko?

Tunsin, että äänestäni kaikui uhka. Hän alkoi saada minut suunniltani.

— Vai sillä lailla! Kynsiänne näytätte! Enpä tietänyt niitä teillä olevankaan. Hyvä, te olette oikeassa: Sofia Mihailovnan suhteen minulla ei ole mitään oikeuksia. Minä en uskalla lausua hänen nimeänsä turhaan. Mutta tämä… tämä…

Hän käveli mielenliikutuksen vallassa muutaman tovin nurkasta nurkkaan. Huomasin, että hän todenperään oli kiihdyksissä. En käsittänyt, mikä hänellä oli. Edellisen puhelumme aikana hän sekä sanoin että äänin oli ilmaissut peittelemätöntä halveksimista tuota naista kohtaan, mutta nyt… Joko todenperään?

— Sergei Vasiljevitsh, — sanoin minä, — te rakastatte häntä!

Hän pysähtyi, loi minuun omituisen katseen ja lausahti jyrkästi:

— En.

— Mikä teitä sitte kiusaa? Minkä tähden koko tämä myrsky? Enhän toki voi uskoa, että huolehditte minun sieluni pelastuksesta tuon kuvitellun paholaisen kynsistä?

— Se on minun asiani, — sanoi hän. — Mutta muistakaa: vaikka millä keinoin minä teitä estän… Minä en salli! Kuuletteko? huudahti hän äreästi.

Tunsin veren syöksyvän päähäni. Siinä nurkassa, jossa silloin seisoin, oli kasa kaikellaista romua: kangasta, siveltimiä, rikkinäinen teline. Siinä oli myöskin rautakärkinen sauva, johon kesätöitten aikaan kiinnitetään iso varjostin. Itsestäni olin ottanut käteeni tuon keihään ja kun Bessonov sanoi minulle sanansa: »en salli», niin iskin minä täydellä voimalla sen kärjen lattiaan, johon se upposi tuuman verran.

Minä en sanonut sanaakaan, mutta Bessonov katsoi minuun hämmästynein, jopa, niinkuin minusta näytti, peljästynein silmin.

— Hyvästi, — sanoi hän. — Minä menen. Olette liiaksi kiihtynyt.

Ehdin jo rauhoittua.

— Odottakaa, — sanoin minä. — Jääkää!

— Ei, minun täytyy mennä. Näkemiin!

Hän meni. Vaivoin vedin keihään lattiasta ja muistan, että sormellani kosketin sen hieman kuumentuneeseen rautaan. Ensi kerran pälkähti päähäni, että se oli kamala ase, jolla saattoi iskeä ihmisen kuoliaaksi siihen paikkaan.

Helfreich meni akatemiaan ja minä odotin malliani hiukan levottomana. Panin uuden kankaan salakehyksiin ja valmistin kaikki, mitä tarvitsin.

En voi sanoa, että silloin olisin vain tauluani ajatellut. Muistin edellisen illan tuossa oudossa, minulle ennen tuntemattomassa ympäristössä, — tuon odottamattoman ja onnellisen kohtauksen, tuon omituisen naisen, langenneen naisen, joka oitis kiinnitti puoleensa myötätuntoni, ja Bessonovin kummallisen käytöksen… Mitä hän minusta tahtoi? Eiköhän hän todenperään tuota naista rakasta? Mistä syystä sitte tuo halveksiva kohtelu? Eikö hän voisi häntä pelastaa?

Mietin tuota kaikkea ja käsi kuljetti hiiltä kangasta pitkin, tein asennonluonnoksia, miten kuvaisin Nadeshda Nikolajevnan, vaan pyyhin ne taas pois toisen toisensa perästä.

Täsmälleen kello 11 soitettiin. Hetkisen kuluttua Nadeshda Nikolajevna ensi kerran ilmestyi huoneeni kynnykselle. Oi, kuinka hyvin muistan hänen kalpeat kasvonsa, kun hän liikutettuna ja ujostellen (niin, ujous oli tullut hänen eilisen ilmeensä sijaan) ääneti seisoi ovessa. Hän ikäänkuin pelkäsi astua siihen huoneeseen, josta sittemmin löysi onnensa, elämänsä ainoan valoisan ajanjakson ja… turmionsa. Ei sitä turmiota, josta Bessonov puhui… Nyt en voi siitä kirjoittaa. Täytyy odottaa ja rauhoittua.