III.

Iltasella minä menin Bessonovin luokse.

Astuin sisään hänen työskennellessään kirjoituspöytänsä ääressä, joka oli täynnä kirjoja, käsikirjoituksia ja sanomalehtileikkeleitä. Hänen kätensä kiiti nopeasti paperia pitkin. Hän vain vilkaisi minuun ja kirjoitti edelleen, sillä nähtävästi joku ajatus askarrutti häntä sillä hetkellä eikä hän tahtonut keskeyttää työtään ennenkuin oli ajatuksensa paperille pannut. Minä istuuduin hänen matalalle, leveälle ja kuluneelle sohvalleen, jota hän käytti vuoteenaankin, ja katselin häntä varjosta noin viiden minuutin ajan. Hänen säännölliset, kylmät kasvojensa piirteet olivat minulle kylliksi tutut; monesti olin ne piirustusvihkooni piirtänyt, jopa kerran niistä väriharjoitelmankin tehnyt. Mutta sinä iltana hänen kasvonsa herättivät huomiotani tavallista enemmän. Katselin häntä ja tutkin yksityiskohdittain hänen päätään, sen pienimpiäkin piirteitä, jotka siihen saakka olivat jääneet minulta huomaamatta. Kieltämättä ilmaisi hänen päänsä, ellei juuri erittäin kyvykästä, niin voimakasta ihmistä.

Hänen pääkallonsa oli nelikulmainen ja muodostui miltei ilman taivetta leveäksi ja jykeväksi niskaksi; hänen otsansa oli jyrkkä ja kupera; keskeltä alaspäin kääntyvät silmäkulmat puristivat nahkan pystysuoraksi laskokseksi; leukapielet olivat voimakkaat ja huulet ohuet. Kaikki nuo piirteet näyttivät minusta tänään ikäänkuin uusilta.

— Mitä te minua niin katselette? kysäsi hän yhtäkkiä, pannen pois kynänsä ja ikääntyen minuun päin.

— Mistä sen tiesitte?

— Tunsin sen. Eikä se liene harhaluuloa. Olen samaa usein tuntenut.

— Katselin kasvojanne kuin mallia. Teillä on varsin omituinen pää, Sergei Vasiljevitsh.

— Todellako? — sanoi hän hymyillen. — Vähätpä tuosta!

— Ei, todenperään. Ulkonäkönne muistuttaa jotakin… kuuluisaa henkilöä…

— Pahantekijääkö vai murhaajaa? — kysyi hän, antamatta minun lopettaa. — No? Silmistänne näen, ettei työnne ole onnistunut.

— Niin, ei se oikein luonnistunut. Jätin kesken, kokonaan… vastasin minä epätoivoisella äänellä.

— Oikeinpa arvasin. Varmaankaan teillä sitte ei ole elävää mallia?

— Ei, ei ja ei. Tiedättehän, Sergei Vasiljevitsh, kuinka olen etsinyt. Mutta kaikki ovat olleet siinä määrin muuta kuin olla pitäisi, että joudun aivan epätoivoon. Varsinkin tuo Anna Ivanovna; hän on saanut minut ihan tuskastumaan. Lattealla naamallaan hän on pilannut kaikki. Jopa ihan tuntuu siltä, kuin ei päässänikään enää kuva olisi niin selvä.

— Oliko se sitte selvä?

— Kyllä, ihan. Jospa voisi maalata ummessa silmin, niin ei parempaa tarvitsisikaan. Täällä se on, kun pidän silmäni suljettuina. — Ja varmaankin puristin hyvin naurettavalla tavalla silmäni kiinni, koska Bessonov purskahti nauruun.

— Älkää naurako; olen kovin pahoillani, — sanoin minä.

Hän taukosi äkkiä.

— Niinkö? No, en sitte naura. Mutta todellakin, teidän kanssanne naurattaa ja surettaa. Enkö minä teille sanonut: antakaa olla sen aiheen!

— Minähän annankin sen olla.

— Mutta kuinka paljon työtä, hermojen kulutusta ja turhaa harmia nyt jo! Minä tiesin, että niin tulisi käymään. Ei sen vuoksi, että aavistin, ettette mallia löytäisi, vaan siksi, ettei aihe ole sopiva. Sen pitää olla veressänne. Pitää olla niiden jälkeläinen, jotka elivät Marat'n ja Charlotte Corday'n elämää niinä aikoina. Vaan mitä te olette? Pehmeäluontoinen venäläisen sivistyneistön jäsen, veltto ja heikko! Semmoiseen tekoon pitää kyetä itse. Te? Voisitteko, jos niin tarvittaisiin, viskata pois siveltimen ja tarttua tikariin? Eiköhän se teille olisi jotakuinkin kuin matka johonkin toiseen taivaankappaleeseen…?

— Olen monesti siitä kanssanne väitellyt, Sergei Vasiljevitsh, ja nähtävästi en saa teitä ettekä te minua vakuutetuksi. Siksi taiteilija onkin taiteilija, että hän pystyy muuttamaan oman itsensä toiseksi. Eihän Rafaelin tarvinnut olla Neitsyt Maria maalatakseen Madonnansa. Tuohan on järjetöntä, Sergei Vasiljevitsh. Muuten, puhun tässä jo itseäni vastaan: en tahdo väitellä kanssanne, vaan alan itse.

Hän aikoi vastata minulle jotakin, mutta viittasikin ainoastaan kädellään.

— No, Herran nimeen! sanoi hän, nousi ja alkoi kävellä pehmeissä huopatohveleissaan edestakaisin nurkasta nurkkaan. — Olkaamme sitte väittelemättä. Mutta ehkä lohdutukseksi käsken valmistaa teekeittiön? Johan on aika.

Hän meni ovelle ja antoi käskyn kuin sotaharjoituksessa. Minua ei miellyttänyt tuo hänen tapansa kohdella palvelusväkeä. Olimme kauan vaiti. Vihdoin hän pysähtyi eteeni ja kysyi kylmästi:

— Mutta jos teillä olisi malli, niin koettaisitteko vielä kerran?

— Tietysti, vastasin alakuloisesti — vaan mistäpä sen ottaa?

Hän käveli taas vähän aikaa.

— Kuulkaas, Andrei Nikolajevitsh… Täällä on muuan henkilö…

— Jos hän on ylhäinen, niin ei hän suostu malliksi…

— Eikä ole. Ylhäinen hän ei ole lainkaan. Mutta… siinä on hyvin suuri »mutta».

— Mikä se sitte semmoinen »mutta» on? Ehkäpä vain laskette leikkiä.

— Leikkiä lasken, mitenkäs muuten.

— Sergei Vasiljevitsh… sanoin minä rukoilevalla äänellä.

— Kuulkaahan, mitä sanon. Te tiedätte, että kunnioitan teitä? alkoi hän, pysähtyen eteeni. — Olemme melkein samanikäisiä; olen vain kahta vuotta teitä vanhempi. Mutta olen aikani elänyt ja kokenut jo niin paljon, kuin teillä luultavasti vielä kymmenessä vuodessa on edessänne. Minä en ole puhdas mies, olen ilkeä… ja irstas. (Hän lausui tuon sanan hyvin räikeästi.) On paljon irstaampia kuin minä, mutta minä pidän itseäni rikoksellisempana. Vihaan itseäni sentähden, etten voi olla niin puhdas, jommoinen tahtoisin olla… kuin te, esimerkiksi.

— Minkälaisesta irstaudesta ja puhtaudesta te puhutte? kysyin.

— Mainitsen aina asiat niiden oikealta nimeltään. Usein kadehdin teitä, teidän levollisuuttanne ja puhdasta omaatuntoanne; kadehdin sitä, mitä teillä on… No, samantekevää! Kun ei voi, niin ei voi, — keskeytti hän itsensä vihaisella äänellä. — Ei puhuta sitte siitä.

— Selittäkäähän edes, mitä minussa tahi mikä minulla on? kysyin minä.

— Ei mitään… Ei ketään… vaan sanonpahan: serkkunne Sofia Mihailovna. Hänhän ei ole kovin läheinen omainen teille, vai?

— Pikkuserkku, — vastasin minä.

— Niin, pikkuserkku. Hänhän on morsiamenne, — lisäsi hän vakuuttavalla äänellä.

— Mistä sen tiedätte? huudahdin minä.

— Tiedän. Ensin niin otaksuin, vaan nyt sen tiedän. Kuulin äidiltäni, — hän kirjoitti minulle äskettäin, — hän on siellä jossakin… Pikkukaupungissa kyllä kaikki tiedetään? Eikö totta? Hänhän on morsiamenne?

— Olkoonpa niinkin.

— Ja jo lapsuudesta pitäen? Vanhemmat ovat niin päättäneet?

— Niin ovat. Alussa se minusta tuntui leikiltä, mutta nyt näyttää niinkuin siitä tulisi tosi. En ole tahtonut, että se tulisi tunnetuksi, vaan en kovin pahoittele, että te sen tiedätte.

— Minä kadehdin sitä, että teillä on morsian, — sanoi hän hiljaa, suunnaten katseensa jonnekin etäisyyteen, ja huoahti syvään.

— Enpä odottanut teiltä, Sergei Vasiljevitsh, tuommoista hentomielisyyttä.

— Niin, kadehdin sitä, että teillä on morsian, — jatkoi hän, minua kuuntelematta. — Kadehdin teidän puhtauttanne, toiveitanne, tulevaa onneanne, säilynyttä helläsydämisyyttänne ja lapsuudesta asti kasvanutta rakkauttanne.

Hän otti minua kädestä, pakotti nousemaan sohvalta ja vei minut peilin eteen.

— Katselkaa minua ja itseänne, — sanoi hän. Mikä ero?! Minä olen vahvempi teitä: luusto vankempi ja terveys luonnosta lujempi. Mutta verratkaahan! (Hän kosketti kevyesti sormillaan otsan kohdalta ohenneita hiuksiaan.) Niin, hyvä mies, kaikki tämä johtuu tyhjään tuhlatusta sielun tulesta! Ja mitä turhanpäiväistä sielun tulta! Pelkkää sopimattomuutta…

— Eiköhän, Sergei Vasiljevitsh, palattaisi entiseen aineeseemme? Miksi ette tahdo tutustuttaa minua tuohon malliinne?

— Siksi, että hän tähän tuhlaamiseen juuri on ottanut osaa. Sanoin teille, ettei hän ole ylhäinen henkilö. Päinvastoin, hän on ihmiskunnan alhaisimmalla asteella. Alempana vain on kuilu, johon hän, varmaankin, pian vajoaa. Se on lopullisen turmion kuilu. Muutenkin hän jo on lopullisesti mennyt.

— Alan nyt ymmärtää teitä, Sergei Vasiljevitsh.

— Siinäpä se on, se »mutta».

— Voitte sen jättää itsellenne. Miksi pidätte velvollisuutenanne hoitaa ja varjella minua?

— Sanoinhan, miksi teitä rakastan. Siksi, että olette puhdas. Ettekä te yksin, vaan te molemmat. Te olette aivan erikoinen ilmiö: teistä tuulahtaa jotakin tuoretta ja tuoksuavaa. Minä kadehdin teitä, mutta annan arvoa sille, että ainakin syrjästä saan katsella. Ja nyt tahdotte, että tuon kaiken pilaisin. Sitäpä saatte odottaa.

— Mitä tämä nyt sitte lopulta merkitsee, Sergei Vasiljevitsh? Kovin vähän luotatte minussa keksimäänne puhtauteen, jos pelkäätte niin kauheita asioita yksistään tuttavuudesta tuon naisen kanssa.

— Kuulkaahan: minun vallassani on hänet teille joko antaa tahi olla antamatta. Teen niinkuin haluan. En tahdo häntä teille antaa. Enkä anna. Sen olen sanonut.

Nyt hän istui ja minä kävelin mielenliikutuksen vallassa mattoa pitkin.

— Luuletteko, että hän sopisi?

— Hyvin. Tahi ei, ei oikein, — keskeytti hän räikeästi. — Eikä ollenkaan sovi. Ei puhuta hänestä enää.

Pyysin häneltä, vihastuin ja selitin, kuinka typerää oli hänen puoleltaan koettaa suojella minun siveyttäni, mutta en onnistunut. Hän kielsi jyrkästi ja sanoi lopuksi:

— En ole koskaan kahdesti sanonut: »sen olen sanonut».

— Olkoon sitte onneksenne, vastasin suutuksissani.

Teetä juodessamme puhelimme kaikellaista jonkin joutavaa ja sitte erosimme.