I.

Olen jo kauan aikonut ryhtyä muistelmiani kirjoittamaan. Omituinen syy pakottaa minua tarttumaan kynään: toiset kirjoittavat muistelmiaan sen vuoksi, että niissä on paljon historiallisesti mielenkiintoista; toiset sentähden, että vielä kerran haluavat elää onnelliset nuoruuden vuotensa; toiset senkintähden, että tekee mieli juonitella ja panetella aikoja sitte kuolleita henkilöitä ja puhdistaa itseään ammoin jo unhotetuista syytöksistä.

Minulla ei ole yhtään tämmöistä aihetta. Olen vielä nuori mies; historiaa en ole ollut luomassa enkä ole nähnyt, kuinka sitä luodaan; ihmisten panettelemiseen minulla ei ole syytä eikä liioin itseni puhdistamiseenkaan. Vieläkö kerran sitten onnesta nauttiakseni? Se oli kuitenkin niin lyhytaikainen ja sen loppu niin kamala, etteivät muistot siitä, Jumala nähköön, minulle mitään iloa tuota.

Minkä tähden aivan kuin joku tuntematon ääni kuiskaa ne minulle korvaan, minkä tähden, yöllä herätessäni, edessäni pimeässä kulkevat tutut kuvat ja muodot ja minkä tähden, erään kalpean muodon ilmestyessä, kasvoni hehkuvat ja käteni kouristuvat, kauhu ja raivo sulkevat hengityksen, niinkuin sinä päivänä, jolloin seisoin kasvoista kasvoihin veriviholliseni edessä?

En voi vapautua muistostani ja kummallinen ajatus on juolahtanut päähäni. Ehkäpä, jos ne kirjoitan paperille, saan niistä lopputilin suoritetuksi… Ehkäpä ne silloin jättävät minut rauhaan ja voin kuolla levollisesti. Siinä se omituinen syy, joka pakottaa minut tarttumaan kynään.

Joutuuko tämä vihko jonkun luettavaksi vai ei, se ei huoleta minua paljoa. Sen vuoksi minun ei tarvitse anteeksikaan pyytää vastaisilta lukijoiltani siitä aineesta, josta kirjoitan eikä myöskään siitä muodosta, jossa sitä käsittelen. Tosin tahtoisin, että nämä rivit lukisi muuan ihminen, vaan hän ei minua tuomitse. Hänelle on rakasta kaikki, mikä minua koskee. Se ihminen on minun serkkuni.

Missä hän niin kauan tänään viipyy? Siitä on jo kolme kuukautta, kun tulin tuntoihini sen päivän jälkeen. Ensimäinen henkilö, jonka näin, oli Sonja. Ja siitä saakka hän on kanssani joka ilta. Siitä hänelle on tullut kuin joku palvelustehtävä. Hän istuu vuoteeni ääressä tahi nojatuolin vieressä, kun jaksan siinä olla, tarinoi kanssani, lukee ääneen sanomalehtiä ja kirjoja. Hän on kovin pahoillaan siitä, että minulle on yhdentekevää, mitä hän lukee, ja että annan hänen valita luettavansa.

Hän lukee minulle eräästä aikakauslehdestä rouva Hay'n romaania nimeltä »Hän luuli, ettei se ole niin». Minä katselen hänen alas painuneita kasvojaan kuuntelematta tuota pitkää, opettavaista tarinaa. Ja toisin paikoin, missä tekijättären mukaan pitäisi nauraa, kuristavat katkerat kyyneleet minun kurkkuani. Hän laskee kirjan käsistään ja, katsottuaan minuun läpitunkevalla ja aralla katseella, panee kätensä otsalleni.

— Rakas Andrei, taaskin… Älä nyt enää! Älä itke! Kaikki menee ohi ja unhottuu, — puhelee hän äidin äänellä, joka lohduttelee lastaan, joka on lyönyt otsansa kuhmulle. Ja vaikka minun kuhmuni katoo ainoastaan sen elämän kanssa, joka, niinkuin tunnen, vähitellen jättää ruumiini, niin rauhoitun kuitenkin.

Oi, rakkahin serkkuni, kuinka osaankin antaa arvoa naiselliselle hellyydellesi! Siunatkoon sinua Jumala ja muuttukoot alkuelämäsi mustat lehdet, joihin minun nimeni on kirjoitettu, iloiseksi kertomukseksi onnesta! Vaan älköön siitä tulko sen tapaista väsyttävää tarinaa kuin se, jota luet!

Kello soi. Vihdoinkin! Se on hän. Hän tulee tuoden mukanaan pimeään ja tukehduttavaan huoneeseeni virkistävän tuoksun, katkaisten äänettömyyden siellä hiljaisella, leppoisalla puheellaan ja valaisten sen kauneudellaan.