XXIX.

Lopatinin muistelmat. Mitäpä jatkan enää? Eikö ole parasta lopettaa näitä muistelmia tähän?

Ei, kirjoitanpahan loppuun. Samantekevä: jos jätän kynän ja tämän vihkon, niin tulen kuitenkin tuhat kertaa uudelleen muistamaan tuon kauhean päivän; tuhat kertaa tulen kokemaan samat kauhun ja omantunnon vaivat ja häviön tuskat, tuhat kertaa tulee se tapaus, josta oitis aion kirjoittaa, kulkemaan silmieni editse pienimpiä seikkojaan myöten ja jokainen niistä tulee koskettamaan sydäntäni uudella hirvittävällä iskulla. Jatkan siis ja kirjoitan loppuun asti.

Minä toin Nadeshda Nikolajevnan sisään huoneeseeni; hän pysyi tuskin jaloillaan ja vapisi kuin vilutautinen. Hän katseli minua yhä samalla pelästyneellä katseellaan ja ensi hetkenä ei saanut sanotuksi sanaakaan. Saatoin hänet istumaan ja annoin hänelle vettä juoda.

— Andrei Nikolajevitsh, olkaa varoillanne! Pankaa ovi lukkoon! Älkää laskeko ketään sisään! Hän tulee paikalla.

— Kuka? Bessonov?

— Pankaa ovi lukkoon! — kuiskasi hän.

Minut valtasi viha. Eivätkö nimettömät kirjeetkään ole kylliksi, koskapa hän aikoo väkivaltaa käyttää.

— Mitä hän on teille tehnyt? Missä hänet näitte? Juokaahan vielä vettä ja kertokaa! Missä hänet näitte?

— Hän kävi luonani.

— Ensimäistä kertaa?

— Ei, ei ensimäistä. Hän on jo käynyt kahdesti. En ole tahtonut sanoa teille, etten pahastuttaisi teitä. Pyysin, että hän lakkaisi käymästä luonani; sanoin, että minun oli kiusallista nähdä häntä. Hän meni ääneti ulos ja pysyi poissa kolmen viikon ajan. Tänään hän tuli varhain ja odotti, kunnes olin pukeutunut…

Hän vaikeni; hänen oli vaikea jatkaa.

— Entä sitte?

— En ole koskaan nähnyt häntä semmoisena. Hän puhui ensin rauhallisesti. Hän puheli teistä. Ei hän puhunut mitään pahaa teistä; sanoi vain, että olette tunteellinen ja viehätytte pian ja etten voi teihin luottaa. Hän sanoi suoraan, että hylkäätte minut, koska pian saatte kylliksenne minusta…

Hän vaikeni ja yltyi itkemään. Oi, ei koskaan semmoinen rakkaus ja sääli ole saanut valtaa minusta! Tartuin hänen kylmiin käsiinsä ja aloin suudella niitä. Olin hurjan onnellinen; sanat tulivat tulvimalla suustani. Sanoin, että rakastan häntä koko ikäni, että hänen täytyy tulla vaimokseni, että hän näkee ja tietää, että Bessonov on väärässä. Minä sanoin hänelle tuhat mieletöntä sanaa, onnellista sanaa, joissa enimmäkseen ei ollut mitään sisällystä, mutta hän ymmärsi ne kuitenkin. Minä näin hänen sieväin kasvojensa, jotka olivat onnen kirkastamat, lepäävän povellani ja ne näyttivät minusta aivan uusilta, hiukan vierailta, toisenlaisilta kuin ne, joiden piirteissä olin tottunut näkemään salaisen surun ilmeen.

Hän hymyili ja itki ja suuteli käsiäni ja painautui minua vasten. Ja sillä hetkellä ei koko maailmassa ollut mitään, kuin me kaksi. Hän puheli jotakin onnestaan ja siitä, että oli alkanut rakastaa minua jo tuttavuutemme ensi päivistä saakka ja että karkasi luotani, koska oli peljästynyt tuosta rakkaudesta; ettei hän rakkauttani ansaitse, että hän pelkää sitoa minun kohtalooni omaansa ja taaskin hän syleili minua ja taas itki onnen kyyneleitä. Vihdoin hän tyyntyi.

— Mutta Bessonov! sanoi hän yhtäkkiä.

— Tulkoon vain Bessonov, — vastasin minä — Mitä meitä liikuttaa Bessonov?

— Odottakaahan, minä kerron loppuun, mitä aloin hänestä puhua. Niin, hän puhui teistä. Sitte itsestään. Hän sanoi olevansa paljon luotettavampi tuki kuin te. Hän muistutti minulle, että kolme vuotta sitte rakastin häntä ja olisin mennyt hänelle vaimoksi. Ja kun minä sanoin, että hän hairahtui, niin koko hänen ylpeytensä puhkesi ilmituleen ja hän joutui niin suunniltaan, että syöksyi minun kimppuuni… Odottakaahan, — sanoi Nadeshda Nikolajevna, tarttuen käteeni, nähtyään minun hypähtävän jaloilleni; — ei hän kajonnut minuun… Minun on sääli häntä, Andrei Nikolajevitsh… hän mateli jalkojeni juuressa, hän, tuo itserakas mies! Jospa olisitte nähnyt!

— Mitä te hänelle sanoitte?

— Mitäpä siinä oli sanomista? Olin vaiti. Sanoin vain, etten rakasta häntä. Ja kun hän kysyi: siksikö, että rakastan teitä, niin sanoin hänelle, miten asia on… Silloin hänelle tapahtui jotakin hirveätä, jota en käsitä. Hän kävi kimppuuni, syleili minua, kuiskasi minulle: »hyvästi, hyvästi!» ja astui ovelle. En koskaan ole nähnyt niin hirveitä kasvoja. Vaivuin tuolille milt'ei voimattomana. Ovessa hän kääntyi, naurahti kummallisesti ja sanoi: »kyllä minä vielä tapaan sinut ja hänet». Ja hänen kasvonsa olivat niin kauheat…

Hän lakkasi äkkiä puhumasta ja kalpeni hirveästi, tuijottaen työpajani ovelle päin. Minä käännyin. Kynnyksellä seisoi Bessonov.

— Ette kai odottaneet? sanoi hän änkyttäen. — En tahtonut häiritä teitä ja tulin keittiön portaiden kautta.

Minä hypähdin pystyyn ja asetuin hänen eteensä. Ja me seisoimme siinä kauan silmäillen toinen toisiamme. Hän oli todellakin kauhistuttavan näköinen. Kalpeana, tuijottaen vihaisesti minuun punaiseksi tulehtuneilla silmillään, hän ei puhunut sanaakaan; hänen ohuet huulensa sopersivat vain jotakin väristen. Minun tuli yhtäkkiä sääli häntä.

— Sergei Vasiljevitsh, mitä varten tulitte? Jos tahdotte puhua kanssani, niin menkää ensin rauhoittumaan.

— Olen kyllä rauhallinen, Lopatin… Olen sairas, mutta rauhallinen. Olen jo kaikki päättänyt eikä minulla ole syytä olla levoton.

— Mitä varten tulitte tänne?

— Sanoakseni teille muutaman sanan. Te luulette tulevanne onnelliseksi hänen kanssaan? — hän viittasi kädellään Nadeshda Nikolajevnaan. — Vaan onnelliseksi ette tule! Minä en sitä salli.

— Menkää pois täältä, — sanoin minä, kaikin tavoin ponnistellen voimiani voidakseni puhua rauhallisesti. — Menkää levähtämään. Itsehän sanoitte olevanne sairas.

— Se ei kuulu teihin. Kuulkaa, mitä teille sanon. Olen erehtynyt… Minä olen syypää. Minä rakastan häntä. Antakaa hänet minulle takaisin.

»Hän on tullut hulluksi,» vilahti ajatus päässäni.

— Minä en voi elää ilman häntä, — jatkoi hän kumealla ja käheällä äänellä. — Minä en laske teitä, ennenkuin annatte minulle myöntävän vastauksen.

— Sergei Vasiljevitsh!

— Te myönnytte tahi…

Tartuin häntä olkapäähän ja käänsin hänet ovea kohti; hän meni tottelevasti. Mutta tultuaan ovelle hän, sen sijaan että olisi tarttunut kädenripaan, kiersi avainta, survaisi minua voimakkaalla liikkeellä ja asettui uhkaavaan asentoon. Nadeshda Nikolajevna huudahti.

Minä näin, kuinka hän siirsi avaimen vasempaan käteensä ja pisti oikean kätensä taskuun. Kun hän sen sieltä veti esille, loisti siinä jokin esine, jolle silloin en ehtinyt nimeä antaa. Mutta nähdessäni sen esineen minua kauhistutti. Mielettömänä tartuin minä nurkassa olevaan keihääseen ja kun hän ojensi revolverin Nadeshda Nikolajevnaa vastaan, niin syöksyin minä hurjalla huudolla hänen kimppuunsa… Kaikki katosi jonnekin kauhealla ryskeellä…

Silloin alkoi rangaistus. En tiedä, kuinka kauan makasin tunnottomana. Kun toivuin, en käsittänyt mitään. Se, että makasin lattialla, se, että näin omituisen sinisen usvan läpi katon, se että tunsin rinnassani olevan jotakin, joka esti minua liikkumasta ja sanomasta mitään, — se ei minua kummastuttanut. Näytti kuin niin ollakin pitäisi jotakin varten, joka oli tehtävä ja jota en mitenkään voinut muistaa.

Taulu! Niin. Charlotte Corday… Tuossa toinen lukee, toinen kääntelee lehteä ja nauraa hullusti… Joutavia!… Ei se ole sitä; ei Helfreich siitä puhunut.

Minä liikahdan ja tunnen, että koskee kipeästi. Tietysti niin ollakin pitää eikä toisin.

Kaikki on hiljaa. Eloon vironnut kärpänen surisee ilmassa ja sitte ampua töksähtelee lasia vastaan. Ikkunat eivät ole vielä avatut, mutta ulkoa kuuluu iloinen rattaiden rätinä. Usva hälvenee silmistäni, tuo omituinen sininen usva, ja minä näen katossa selvään koukun ympärillä olevan kipsikoristeen. Minusta se näyttää hyvin omituiselta enkä ole sitä koskaan ennen huomannut. Ja joku koskettaa käteeni; minä käännän päätäni ja näen jonkun pienen, hennon valkean käden lattialla. En ylety siihen ja se minuun kovin koskee, sillä se on Nadeshda Nikolajevnan käsi, hänen, jota rakastan ylitse kaikkea maailmassa…

Ja äkkiä kirkas säde valaisee tietoisuuteni ja minä käsitän yhdellä kertaa kaikki, mitä on tapahtunut… Hän tappoi hänet.

Se ei ole mahdollista! Se ei ole mahdollista! Hän elää. Hän on vain haavoitettu. Auttakaa! Auttakaa! Minä huudan, vaan ääntä ei kuulu. Omituinen korina ahdistaa vain rintaani ja heleän punainen vaahto pursuaa huulilleni. Hän tappoi minutkin.

Ponnistellen voimiani kohottauduin ja näin Nadeshda Nikolajevnan kasvot. Hänen silmänsä olivat suljetut ja hän ei liikahtanut paikaltaan. Tunsin kuinka hiukset nousivat pystyyn päässäni. Tahdoin vaipua tunnottomaksi. Lankesin hänen rinnalleen ja suutelin suutelemistani noita kasvoja, jotka vielä puoli tuntia sitte uhkuivat elämää ja onnea ja luottavaisesti painautuivat poveani vastaan. Nyt ne olivat liikkumattomat ja ankaran näköiset; pieni haava silmän yläpuolella ei enää vuotanut verta. Hän oli kuollut.

* * * * *

Kun ovi murrettiin auki ja Semjon Ivanovitsh juoksi luokseni, tunsin kadottavani viimeiset voimani. Minut nostettiin lattialta ja pantiin sohvalle. Näin, kuinka Nadeshda Nikolajevna otettiin ja kannettiin ulos; minä tahdoin huutaa, pyytää, rukoilla, etteivät sitä tekisi ja että jättäisivät hänet tänne, viereeni. Mutta en voinut huutaa; äänettömästi vain kuiskasin sillä aikaa, kuin lääkäri tarkasti läpi ammuttua rintaani.

Bessonovkin kannettiin pois. Hän makasi kasvot tuiman ja julman näköisinä ja veren peittäminä, joka pulppusi hänen päässään olevasta kuolettavasta haavasta.

* * * * *

Minä lopetan. Mitäpä enää olisi lisättävää!

Sonja, jonka Semjon Ivanovitsh sähköteitse kutsui luokseni, saapui heti. Minua hoidettiin kauan ja hoidetaan vieläkin. Sonja ja Helfreich ovat vakuutetut, että jään elämään. He tahtovat viedä minut ulkomaille ja luottavat siihen matkaan täydellisesti.

Mutta minä tunnen, ettei minulla ole pitkää aikaa elettävänä. Haavani on kasvanut umpeen, mutta rintani on toisen taudin riuduttama; tiedän, että minussa on keuhkotauti. Ja kolmas, vielä kauheampi on siinä lisänä. En hetkeksikään unhota Nadeshda Nikolajevnaa ja Bessonovia; tuon viime päivän hirvittävät yksityiskohdat ovat alati sieluni silmien edessä ja jokin salainen ääni lakkaamatta kuiskaa minulle, että olen tappanut ihmisen.

Minua ei tuomittu. »Juttu» raukesi. Päätös kuului, että tapoin itseäni puolustaessani!

Mutta ihmisen omaatuntoa varten ei ole olemassa kirjoitettuja lakeja eikä oppia syyntakeettomuudesta, ja rikoksestani kannan sielussani rangaistuksen. Kauan sitä minun kuitenkaan ei tarvitse kantaa. Kohta Herra antaa minulle anteeksi ja kaikki kolme tapaamme toisemme siellä, missä intohimomme ja kärsimyksemme näyttävät meistä mitättömiltä ja hukkuvat ikuisen rakkauden valoon.