XIII.

Päivällisen jälkeen tuotiin minulle kirje Sonjalta. En ole koskaan häneltä mitään salannut. Kun kuolen — se tapahtuu kohta: kuolema ei enää hiivi luokseni, vaan lähenee lujin askelin, joiden äänen kuulen selvästi korvissani unettomina öinä, kun olen huonompi ja minua enemmän vaivaa sekä tauti että mieleeni heräävä menneisyys, — kun kuolen ja hän saa lukea nämä muistelmat, niin tietäköön, etten koskaan, koskaan ole hänelle valehdellut. Olen kirjoittanut hänelle kaikesta, mitä olen ajatellut ja tuntenut, ja mahdollisesti vain se, mistä itselläni sielussani ei ole ollut aavistusta tahi itse en ole ollut tietoinen, vaikka sen olen hämärästi tuntenutkin, on jäänyt panematta pitkiin kirjeisiini.

Mutta hän on tuntenut minut. Vaikka onkin vain 19 vuoden vanha, on hän herkällä, rakastavalla sielullaan käsittänyt kaikki, mitä en ole uskaltanut tunnustaa hänelle, mikä ei kertaakaan päässäni ole pukeutunut määrättyjen sanojen muotoon.

»Sinä häntä rakastat, Andrei. Jumala suokoon sinulle onnea…»

Enempää en voinut lukea. Ikäänkuin jokin suuri aalto valahti ylitseni, tunki sieluuni ja vei minut tunnottomaksi. Hervahdin nojatuolin selustaa vasten ja, pidellen kädessäni kirjettä, istuin kauan silmät ummessa, liikkumattomana, tuntien vain, kuinka tuo aalto kuohui ja kohisi sielussani.

Totta oli: minä rakastin häntä. En ollut siihen saakka sitä tunnetta tuntenut. Nimitän rakkaudeksi kiintymystäni serkkuuni; olin valmis muutaman vuoden perästä olemaan hänen miehensä ja kentiesi tulemaan onnelliseksikin hänen kanssaan: en olisi uskonut, jos minulle olisi sanottu, että voin rakastua toiseen naiseen. Minusta tuntui, että kohtaloni oli ratkaistu: »tuossa on vaimosi, — sanoi minulle Herra, — eikä muuta sinulla tule olla», ja siihen luuloon olin vakaantunut rauhallisena tulevaisuudestani sekä varmana vaalistani. Rakastaa toista naista tuntui minusta joutavalta ja arvottomalta oikulta.

Ja nyt tuli tuo omituinen ja onneton olento, jonka elämä oli särkynyt ja jonka silmistä loisti kärsimys; sääli minut ensin valtasi; harmi miestä kohtaan, joka osoitti halveksumista hänelle, pakotti minut lujasti häntä puolustamaan, ja sitte… Sitte en tiedä, kuinka se tapahtui… Mutta Sonja oli oikeassa; minä rakastin tuota naista tuskaisella ja intohimoisella ensilemmellä kuin 25 vuoden vanhaksi elänyt mies, joka ei ole rakkautta tuntenut. Minä olisin tahtonut vetää hänet pois siitä hirmun tilasta, jossa hän kiusaantui, käsilläni kantaa hänet jonnekin kauas, sylkytellä häntä sydämelläni unheeseen ja nostattaa onnen hymyn hänen elämän riuduttamille kasvoilleen… Ja sen sanoi Sonja minulle yhdellä ainoalla rivillä kirjeessään…

»Älä minusta välitä. En tahdo sanoa: 'unhota minut kokonaan', mutta vain sen, ettet ajattelisi minun kärsimyksiäni. En tahdo valittaa särjetystä sydämestäni, — ja tiedätkö miksi? Siksi, ettei se ole ollenkaan särjetty. Olen tottunut pitämään sinua serkkunani ja sulhasenani: ensimäinen on oikein, toinen — ihmisten keksimä ja minulle tyrkyttämä. Rakastan sinua ylitse kaikkea maailmassa; voisin sen olla sinulle sanomattakin, sillä sinä sen tiedät itsekin, mutta luettuani sinun viime kirjeesi ja tehtyäni itselleni selkoa sinusta ja Nadeshda Nikolajevnasta, niin, usko minua, rakkahin, ei pisaraakaan katkeraa tunnetta sekaantunut siihen. Minä käsitin, että olen sinulle serkku, enkä vaimo; käsitin sen siitä, että ilostuin sinun onnestasi, — ilostuin, vaikka myös pelkäsin sen puolesta. En salaa tätä pelkoa; mutta suokoon Jumala sinun pelastaa hänet ja olla onnellinen ja tehdä hänet onnelliseksi.

»Siitä, mitä olet kirjoittanut minulle Nadeshda Nikolajevnasta, päättelen, että hän on rakkautesi arvoinen…»

Luin nämä rivit ja uusi ilon tunne valtasi minut vähitellen. Minä en Sonjan pelkoa tuntenut: mitä minulla olisi ollut peljättävää? Kuinka ja miten se oli tapahtunut, en tiedä, mutta minä uskoin Nadeshda Nikolajevnaan. Koko hänen entinen elämänsä, jota en tuntenut, ja hänen lankeemuksensa, — ainoa, minkä hänen elämästään tunsin, — näytti minusta joltakin satunnaiselta, ei-oikealta, joltakin kohtalon erehdykseltä, johon Nadeshda Nikolajevna ei ollut syypää. Jotakin oli hänen päällensä lentänyt, vetänyt hänet pyörteeseen, kaatanut hänet kumoon, lokaan, vaan minä nostan hänet ylös loasta, painan sydäntäni vasten ja tyynnytän siinä tuon kärsimysten murtaman olennon.

Kova, äkkinäinen kellonsoitto sai minut vavahtamaan. En tiedä itse, miksi en odottanut, että emännöitsijäni olisi tulla laahustanut tohvelit jalassa ovea avaamaan, vaan syöksyin itse ovelle ja avasin salvan. Ovi aukeni ja Semjon Ivanovitsh, tarttuen minuun molemmin käsin, hyppi paikallaan ja huusi iloisella, kimeällä äänellä:

— Andrei, toin hänet, toin, toin!…

Hänen takanaan seisoi hämärä olento. Minä syöksyin sen luo, tartuin sen vapiseviin käsiin ja aloin niitä suudella, kuuntelematta, mitä hän minulle puhui väräjävällä, itkua pidättävällä äänellä.