XVII.

Kului talvi! Aurinko kohosi yhä korkeammalle ja lämmitti yhä voimakkaammin Pietarin katuja ja kattoja; kaikkialla virtasi kouruista vesi ja nuoskea lumi pudota romahteli sen mukana katoilta. Kaduille ilmestyivät rattaat ja pyörivät paljastuneilla kivillä korville jälleen oudolla räminällä.

Olin lopettamaisillani tauluani. Jäljellä oli vielä muutama istunto. Sitte voin viedä sen akatemiaan näyttelyn juryn arvosteltavaksi. Helfreich onnitteli minua jo edeltäkäsin menestyksestä. Nadeshda Nikolajevna iloitsi taulua katsellessaan ja hänen kasvoillaan huomasin minulle siihen saakka tuntemattoman levollisen tyytyväisyyden ilmeen. Jopa hän toisinaan oli iloinenkin ja laski leikkiä, enimmäkseen Senitshkasta. Senitshka taas oli täydellisesti vajonnut monien kirjojen lukemiseen, mikä hänelle, hänen sanojensa mukaan, oli välttämätöntä hänen tauluaan varten. Kissat olivat juosseet tiehensä, niin että oli jäljellä vain se punakarvainen ja siitäkään sen isäntä ei enää välittänyt malliksi. Muuten hän ihmeekseni ei ollenkaan ollut huolissaan pitkä-aikaisesta olostaan minun asunnossani, missä hänen elämänsä ei maksanut hänelle mitään.

Me vietimme kolmen kesken melkein koko vapaan ajan. Helfreich hankki jostakin Nadeshda Nikolajevnalle puhtaaksi kirjoitettavaksi erään käsikirjoituksen, niin ettei hänkään puutetta kärsinyt, kun lisäksi sai maksun istunnoistaan minun luonani. Hän asui samassa pienessä huoneessa, jonne oli muuttanut minulta piiloittuakseen. Se oli matala ja kapea huone, jossa oli vain yksi ikkuna, ja pimeänpuoleinen; kalustoa siinä oli vain vuode, säilikkö, kaksi tuolia ja pelipöytä, jota käytettiin sekä kirjoittamista että teen juontia ja syöntiä varten. Kun me Senitshkan kanssa kävimme siellä, niin kävi tämä emännän keittiöstä noutamassa itselleen jakkaran. Muutoin tapahtuivat käyntimme siellä harvoin. Enimmäkseen kokoonnuttiin minun luonani, jossa oli tilavaa ja valoisaa.

En kertaakaan puhunut hänelle siitä, mitä sielussani liikkui. Olin rauhallinen ja tyytyväinen tilaani; käsitin, että varomaton koskettaminen hänen vielä ehkä avoimiin sielunsa haavoihin saattoi hänestä tuntua kipeältä. Saatoin kadottaa hänet ainiaaksi, jos nyt olisin yrittänyt vaatia salaisimman ajatukseni, haluni ja toivoni toteuttamista. Kentiesi en olisi voinut käyttäytyä niin levollisesti ja hillitä itseäni niin kauan, ellei tämä toivo olisi ollut niin voimakas. Uskoin varmasti, että oli vielä kuluva puoli vuotta, vuosi, jopa kaksikin (ajasta en välittänyt), kunnes hän rauhoittuneena ja toipuneena saa nähdä rinnallaan lujan turvan ja tuen, johon voi luottaa, ja tulee omakseni elinajakseni. Minä en ainoastaan toivonut, vaan varmasti tiesin, että hän oli tuleva vaimokseni.

En tiedä, huomasiko sen Bessonov… Hän kävi välistä luonamme, häiriten rauhaamme ja aikaansaaden tukalan tunnelman. Hän näytti levolliselta ja suhtautui kylmästi Nadeshda Nikolajevnaan. Tämä ei ryhtynyt pitkiin puheisiin hänen kanssaan, vaan vastasi hänen kysymyksiinsä ja kuunteli hänen juttujaan mitä erilaisimmista aineista. Bessonov oli paljon lukenut ja puhui hyvin. Jostakin syystä minusta tuntui, että hän oli näin puhelias ja opettavainen ainoastaan salatakseen meiltä jotakin, joka piili hänen siloisen puheensa alla eikä antanut hänelle rauhaa. Perästäpäin sain tietää, että niin olikin asia, että hän ulkonaisella levollisuudellaan vain salasi kuolettavaa haavaa rinnassaan. Vaan kun sen sain tietää, oli jo liian myöhäistä.

Bessonov oli muuttanut siihen matkailijakotiin, jossa Senitshka ennen asui. Kävin kerran hänen luonaan. Siellä hän käyttäytyi toisin kuin meillä Nadeshda Nikolajevnan läsnä ollessa: hän puhui vähän ja astuskeli vain nurkasta nurkkaan paperossia poltellen. Tunsin, että olin siellä liikaa ja päätin olla sinne enää menemättä. Kaksi tapausta selvitti minulle piankin hänen käytöksensä.

Ensiksikin Sonja lähetti minulle kirjeen, jossa kertoi keskustelustaan Bessonovin äidin kanssa, joka usein kävi häntä tervehtimässä. Sillä kertaa, kirjoitti Sonja, oli hän tullut hyvin huolestuneen ja salaperäisen näköisenä ja pian ilmaissut käyntinsä syyn. Sergei Vasiljevitsh oli hänelle tarkkaan kirjoittanut kaikesta, mitä meillä oli tapahtunut, eikä hän ollut osannut kuvata asian tilaa kylliksi synkin värein. Ei hän ollut pyytänyt äitiään kertomaan Sonjalle kirjeen sisällystä, mutta äiti oli itse katsonut velvollisuudekseen mennä ja kertoa kaikki, jotta hän ryhtyisi toimenpiteisiin niinkauan kuin minua vielä saattoi pelastaa. Vanhuksen oli muka ollut vaikea puhua nuorelle tytölle semmoisista asioista, mutta muu ei auttanut. Andrei raukka oli pelastettava mistä hinnasta tahansa. Sonjan sijassa hän olisi itse muka paikalla matkustanut Pietariin asiaa selvittämään.

»Sergei Vasiljevitsh», — kirjoitti Sonja, — »näyttelee tässä jutussa omituista osaa. En usko, että hän olisi kaikesta kirjoittanut äidilleen tietämättä, että tämä varmaan kertoo kaikki minulle, jopa, niin kuin luulen, toivomatta, että hän sen tekisikin. Pietariin tulen kyllä, mutta vasta tutkinnon jälkeen. Jos haluat, voimme asua kesän jossakin huvilassa. Siellä minä voin hiukan valmistautua helpottaakseni opintojani jatko-opistossa».

Tämä kirje sai minut huonolle tuulelle, mutta sen jälkeen saamani toinen pitkä nimetön epistola täytti kärsimysteni maljan kokonaan. Siinä tuntematon kirjoittaja korkealentoisin, konstikkain lausein, varoitti minua joutumasta kovan kohtalon uhriksi, onnettoman »avioliiton kahleihin, jotka alussa näyttävät keveiltä, mutta sitte muuttuvat raskaaksi taakaksi, jonka vertaista vain kurjat pakkotyöhön tuomitut vangit saavat kantaa». Niin lausui tuntematon kirjeen kirjoittaja, jatkaen: »Uskokaa, herra Lopatin, kokeneen vanhuksen vakavaa sanaa, että kahden ihmisen aseman erilaisuus on avioliitossa sangen hirvittävä asia. Se on riistänyt maailmalta monta suurta kykyä; pyydän teitä muistamaan sen, herra Lopatin». Sitte seurasi kokonainen syytöskirja »Nadeshdaa» vastaan, jonka sielu sanottiin »tulisen järven omaksi» (siitä jo varmasti tunsin matkailijakodin isännän puhetavan). Häntä syytettiin pitkästä irstaasta elämästä, josta olisi voinut vapautua, jos olisi tahtonut, vaan sen sijaan hän, luonteensa mukaisesti, mieluummin tahtoi vajota lokaan, josta häntä nyt turhaan koetettiin vetää ylös. Häntä syytettiin siitä, että oli tappanut miehen, joka myöskin oli kunnon mies ja joka, vaikka pienipalkkainen virkamies olikin, silti olisi kyennyt heitä molempia elättämään, ja että hän hänet hyljäten piti parempana jatkaa inhottavaa elämäänsä.

Tämä kirje oli kovin pitkä, ja lukematta sitä loppuun heitin sen uuniin. Ei ollut epäilemistäkään, että Bessonovilla oli osansa sen laatimisessa. Mistä syystä matkailijakodin isäntä olisi huolehtinut minun sieluni pelastuksesta? Veri syöksähti päähäni ja ensi aikeeni oli rientää Bessonovin luokse. En tiedä, mitä olisin hänelle tehnyt. Sieppasin hattuni ja olin jo ovella, kun muutin mieleni. Parempi oli ensin rauhoittua ja sitte päättää, mitä oli tehtävä.

Vakaannuin tässä päätöksessäni ja odotellessani Nadeshda Nikolajevnaa koetin maalata joitakin tauluni sivuesineitä, toivoen siten työn kuluessa rauhoittuvani, vaan sivellin hypähteli pitkin kangasta ja silmäni eivät erottaneet värejä. Pukeuduin mennäkseni ulos ja hengittääkseni raitista ilmaa; avattuani oven näin, että edessäni seisoi Nadeshda Nikolajevna kalpeana, hengästyneenä, kauhun ilme suuriksi auenneissa silmissään.