IV.

Kahteen viikkoon en tehnyt mitään. Kävin vain akatemiassa maalaamassa minulle annettua työtä.

Elämä kului hitaasti. Sain kirjeen Sonjalta, joka kertoili kouluoloistaan. Liitin hänen kirjeensä entisien joukkoon, jotka olivat yhteen sidotut ruusunpunaisella nauhalla. Mitähän Bessonov sanoisi, jos näkisi tämän todisteen hentomielisyydestäni? Nauraisi varmaan.

Mutta minut hän todenperään suututti. Mitä on tehtävä? Jättääkö taulu vai taas etsiä mallia?

Odottamaton tapaus tuli minulle avuksi. Kerran sohvalla loikoessani ja lukiessani ranskalaista tusinaromaania avautui ovi ja huoneeseeni astui Helfreich.

Kuvitelkaa mielessänne hoikat, väärät sääret, suunnaton ruho kahden kyttyrän painon alla, pitkät, laihat käsivarret, korkealle kohotetut olkapäät ja nuoret, kalpeat, hiukan sisään vajonneet, mutta miellyttävän näköiset kasvot taaksepäin kumarassa päässä. Hän oli taiteilija. Taiteen harrastajat tuntevat hyvin hänen taulunsa, jotka kuvaavat enimmäkseen samaa, hieman muunneltua aihetta. Hänen sankarinsa ovat — kissat: milloin nukkuvat, milloin lintuineen, milloin selkä koukussa; jopa hän kerran on maalannut juopuneenkin kissan, joka seisoo viinilasin ääressä, ja taiteessaan hän on saavuttanut melkoisen täydellisyyden. Mutta jos kissojen lisäksi tarvittiin muita esineitä, niin silloin kääntyi hän aina minun puoleeni. Nytkin hän tuli luokseni samallaiselle asialle, sininen paperikääry kädessään. Ojennettuaan minulle valkoisen, luisen kätensä, laski hän kääryn pöydälle ja alkoi aukoa sitä.

— Joko taaskin kissa? kysyin minä.

— Jo… Tähän tarvittaisiin vähän mattoa, tuohon taas sohvan nurkkaa.

Hän levitti auki käärynsä: kissat olivat valmiit, mutta valkoisen kankaan pohjalla.

— Ellei nyt juuri sohvaa, niin jotakin muuta… Tee sinä. En minä viitsi.

— Etkö jo kohta jätä kissojesi maalaamista, Semjon Ivanitsh?

— Pitäisipä kyllä. Kiusaa niistä jo on ja koko lailla. Mutta minkä sille tekee? Rahaa tarvitsen. Tuostakin roskasta lähtee kaksisataa ruplaa.

Kissoistaan hän oli ollut kuuluisa jo kahden vuoden ajan. En ennen enkä jälkeen, milt'ei poikkeuksetta, ole nähnyt semmoista mestaruutta kaiken ikäisten ja kaiken karvaisten kissojen kuvaamisessa. Mutta keskittäen niihin kaiken huomionsa, Helfreich jätti syrjään muun.

— Rahaa, rahaa… toisti hän miettiväisenä.

— Mitä hittoa minä, kyttyräselkäinen, niin paljolla rahalla teen? Tunnen kuitenkin, että säännölliseen työhön ryhtyminen käy minulle yhä vaikeammaksi. Kadehdin sinua, Andrei. Kahteen vuoteen en ole muita olentoja maalannut… Tietysti niitä kovin rakastan, varsinkin eläviä. Mutta minä tunnen, kuinka uppoan yhä syvemmälle… Ja olenhan kyvykkäämpi sinua, Andrei, vai kuinka luulet? kysyi hän minulta hyvänsävyisellä ja hienotunteisella äänellä.

— Minä en vain luule, — vastasin hänelle hymyillen, — vaan olen vakuutettu siitä.

— Entäs sinun Charlottesi?

Viittasin vain kädelläni.

— Huonostiko? kysyi hän. — Näytähän…

Ja nähtyään, että minä, paikaltani hievahtamatta, tein kieltävän liikkeen päälläni, meni hän itse kaivelemaan nurkkaan asetettuja vanhoja kankaita. Sitte hän pani lampulle heijastimen, pystytti tauluni telineelle ja valaisi sitä. Hän oli kauan vaiti.

— Ymmärrän sinua, — sanoi hän. — Siitä voi tulla hyväkin. Mutta Anna Ivanovna tuo on sittekin. Tiedätkö, miksi tulin luoksesi? Lähdehän kanssani!

— Minne?

— Jonnekin. Kadulle. On ikävä, Andrei. Pelkään, että jälleen lankean syntiin.

— Mitä joutavia!

— Eikä ole joutavia. Tunnen, että minua jo ikäänkuin kaivaa tuosta. (Hän osoitti sydänalaansa.) Tulinkin luoksesi, etten olisi yksin, ja jos taas alan juoda, niin kestää sitä kaksi viikkoa. Sitte seuraa sairaus. Ja lopuksi se on vaarallistakin tämmöiselle ruholle.

Hän pyörähti kantapäillään kahdesti ympäri näyttääkseen kyttyräänsä.

— Tiedätkös mitä? esitin minä. — Muuta minun luokseni. Pidän sinua aisoissa.

— Olisi se hyvä. Sopii miettiä. Vaan tulehan nyt kuitenkin kanssani!

Pukeuduin ja me läksimme.

Harhailimme kauan Pietarin kosteassa ilmassa. Oli syksy. Mereltä puhalteli kova tuuli, joka sai veden nousemaan. Kävelimme Talvipalatsin rantakatua. Neva kuohui vihaisesti ja pieksi laineillaan kivistä rantasuojusta. Mustasta pimennosta toiselta puolen jokea välähteli silloin tällöin salama ja neljännesminuutin kuluttua jyrähti kumea pamaus: linnasta laukaistiin tykki. Vesi oli nousemassa.

— Saisi se vieläkin nousta. En ole nähnyt tulvaa ja se on hauskaa, — sanoi Helfreich.

Istuimme kauan rantakadulla ääneti, katsellen kohisevaa pimeyttä.

— Ei se enää nouse, — sanoi Helfreich vihdoin. — Tuuli näkyy tyyntyvän. Se on vahinko: En ole nähnyt tulvaa… Mennään sitte!

— Minne?

— Vaikka minne… Tule mukaan! Vien sinut erääseen paikkaan. Minua pelottaa luonto tyhjänpäiväisyyksineen. Katsellaan ennemmin ihmisten joutavuuksia.

— Missä sitte?

— Kyllä tiedän… Ajuri! — huusi hän.

Lähdimme. Fontankan varrella Helfreich pysäytti ajurin erään portin kohdalle, joka oli puuveistoksilla ja maalauksilla koristeltu. Astuimme likaisen pihan poikki, joka oli kahden kaksikerroksisen ja vanhanaikaisen rakennuksen välissä. Silmiimme paistoi kaksi valonheijastajaa kahden puolen portaita, joiden oven suussa myöskin koreili koko joukko venäläiseen tyyliin tehtyjä puuveistoksia. Mukanamme sinne tulvi kaikenlaista ja kaiken pukuista kansaa: miehiä ja naisia. Naisten riisuutuessa eteisessä paljastui heidän koko helppohintainen komeutensa sekä heidän kasvojensa ja silmäinsä teennäinen kauneus ja loisto.

Ostettuamme kassasta liput astuimme pitkään huoneriviin, joka oli täynnä pieniä pöytiä. Ilma siellä oli tukehduttavaa, omituisten höyryjen raskauttamaa, joihin sekaantui tupakan savu ja oluen ja voiteitten haju. Kansa hälisi. Toiset kävelivät, toiset istuivat pullojensa ääressä, miehet ja naiset omituinen ilme kasvoillaan. Kaikki tekeytyivät iloisiksi ja keskustelivat tiesi mistä. Istuuduimme erääseen pöytään. Helfreich tilasi teetä. Siinä istuessamme kuulin, miten läheisyydessäni pieni, lihavanläntä, tummaverinen, mustalaismuotoinen nainen verkalleen ja arvokkaasti, saksalaisella murteella ja hieman kopealla äänenpainolla vastasi miestoverinsa kysymykseen, kävikö hän siellä usein:

— Käyn täällä kerran viikossa. Usein en voi käydä, sillä on oltava muuallakin. Niinpä toissa päivänä olin Saksalaisessa klubissa, eilen Orfeumissa, tänään olen täällä, huomenna Suuressa teatterissa, ylihuomenna Kauppapalvelijain klubissa, sitte operetissa… Niin, olen joka päivä jossakin ja niin kuluu koko viikko. Ja hän katsahti ylpeästi miestoveriinsa, joka aivan kutistui kokoon kuultuaan niin rikkaan huvitusohjelman. Se oli muuan vaaleaverinen herra, noin 25 vuoden vanha, jonka otsa oli kapea ja hiustöyhdön peitossa. Hän huoahti arasti katsellessaan komeata naistaan. Kuinka hän, vaatimaton kauppa-apulainen, päivästä päivään jaksaisi sitä naista seurata kaikenmaailman huvituspaikkoihin!

Nousimme ja läksimme kävelemään huoneissa. Ihan perällä oli tanssisali: ikkunoissa oli silkkiverhot, katto oli maalauksilla koristeltu ja pitkin seiniä tuolit sekä salin nurkassa komero viisitoistahenkistä orkesteria varten. Naiset kävelivät pitkin salia parittain ja enimmäkseen käsikkäin; miehet istuivat seinustalla heitä tarkastellen. Soittajat virittivät soittokoneitaan. Ensiviulun soittaja näytti minusta hiukan tutulta.

— Tekö se olette, Feodor Karlovitsh? kysäsin häneltä, olkapäähän koskettaen.

Hän kääntyi minua kohti. Jumala, kuinka hän oli turvonnut ja käynyt harmaaksi!

— Niin kyllä, olen. Mitä te haluatte?

— Muistattehan, kuinka kävitte lukiossa tanssitunnilla viulua soittamassa?

— Kyllä. Istun siellä vieläkin jakkarallani salin nurkassa. Muistan teitä… Te tanssitte valssia aika nokkelasti…

— Joko täällä olette kauan ollut?

— Kolmatta vuotta jo.

— Muistatteko, kun kerran tulitte aikaiseen ja tyhjässä salissa soititte Ernstin elegian? Minä kuulin sen.

Soittotaiteilijan vetistyneet silmät välähtivät.

— Kuulitteko, kuuntelitteko te? Luulin ettei kukaan minua kuullut. Niin, minä soittelin toisinaan… Nyt en enää voi… Nyt olen täällä; laskiaisena ja pääsiäisenä soitan päivällä markkinakojuissa, iltasin olen täällä… (Hän vaikeni.)

— Minulla on neljä poikaa ja yksi tytär, lausui hän sitte hiljaa. — Yksi poika pääsee tänä vuonna yliopistoon… En osaa enää Ernstin elegiaa soittaa…

Kapellimestari huitaisi jousellaan muutaman kerran ja laiha, kovaääninen orkesteri alkoi korvia huumaavasti vetää jotakin polkkaa. Kolme, neljä tahtia huitaistuaan kapellimestari itse liitti vinkuvan viulunsa orkesterin soittoon. Parit alkoivat pyöriä soiton jyristessä.

— Mennään, Senja [Senja, Senitshka, on hyväilymuoto nimestä Semjon, niinkuin Sonja nimestä Sofia], — sanoin minä. Täällä on ikävä. Mennään kotiin, juodaan teetä ja tarinoidaan jostakin hyvästä.

— Hyvästä? kysyi hän hymyillen. — No, lähdetään sitte.

Tunkeuduimme ovelle päin, kun Helfreich yhtäkkiä pysähtyi.

— Katsos, — sanoi hän: Bessonov… Käännyin ja näin Bessonovin. Hän istui pienen marmoripöydän ääressä, edessään pullo viiniä, ryyppylasi ja vielä jotakin. Matalalle kumartuneena hän kuiskasi jotakin saman pöydän ääressä istuvalle, mustaan silkkipukuun puetulle naiselle, jonka kasvoja emme voineet nähdä. Huomasin vain naisen solakan vartalon, hoikat käsivarret ja kaulan sekä mustat hiukset, jotka olivat sileiksi suitut niskasta ylöspäin.

— Kiitä sallimaa, — sanoi minulle Helfreich. — Tiedätkö, kuka tuo nainen on? Iloitse, se on hän, Charlotte Corday'si!

— Hän? Täällä?