VIII.

Saman päivän iltana hain Semjon Ivanovitshin luokseni asumaan. Hän asui Sadovaja-kadun varrella eräässä matkailijakodissa, jossa majaili paljon varattomia ylioppilaita ja taiteilijoita. Nousin portaita ja astuin välikköön. Ensimäisen oven takaa kuului viulun soittoa, hiukan etempää vonkui sello ja jostakin välikön perältä rämisi piano. Koputin Helfreichin ovelle.

— Sisään, — huusi hän ohuella äänellä. Hän istui lattialla ja mätti tavaroitaan suureen laatikkoon ilman mitään järjestystä hujan hajan. Vieressä oli jo valmiiksi sidottu laukku ja toisella puolella iso punakarvainen kissa, joka katseli isäntäänsä silmiin. Tämä kissa oli, Helfreichin sanojen mukaan, hänellä vakinaisessa palveluksessa.

— Olen valmis, Andrei, — sanoi hän. Olen kovin iloinen, että otat minut luoksesi. No, sanos, joko oli tänään istunto? Tuliko hän?

— Tuli, tuli, Senja… vastasin minä ihastuneena. — Muistatko, kuinka yöllä sanoit muutaman lauseen… että antaisit vaikka vasemman kätesi?

— No? kysyi hän, istuutuen laatikolle ja hymähtäen.

— Minä hiukkasen ymmärrän sinua, Senja…

— Näetsen! Voi, Andrei, Andrei, vedä hänet ylös loasta! Minä en sitä voi. Olen tuhma, kyttyräselkäinen paholainen. Itsehän varsin hyvin käsität, etten pitkän elämän läpi pysty omaakaan kuormaani kantamaan ilman syrjäisen apua, ilman sinun apuasi, esimerkiksi, saatikka sitte toista ylläpitämään! Itselleni jo on välttämätöntä, että minut pelastetaan juomasta, että joku ottaa minut luokseen, pakottaa työtä tekemään, säilyttää rahani ja tavarani. Voi, Andrei, mitä voin minä ilman sinua?

Ja yhtäkkiä heltyen Senitshka hypähti laatikoltaan, juoksi luokseni, syleili minua ja painoi pääni rintaansa vasten. Hänen lienteät, kuin silkkiset hiuksensa koskettivat huuliani. Sitten, aivan yhtä nopeasti, hän jätti minut, juoksi huoneen nurkkaan (pahasti epäilen, että hän sillä matkalla kuivasi kyyneleen silmistään) ja istuutui nojatuoliin, joka oli siellä pimennossa.

— Näethän mihin minä pystyn! Vaan sinä… sinä — olet aivan toista. Vedä hänet pois loasta, Andrei!

Olin ääneti.

— Oli vielä muuan, joka olisi voinut, — jatkoi Semjon Ivanovitsh, — vaan hän ei tahtonut.

— Bessonov? kysyi minä.

— Niin, Bessonov.

— Joko hän on tuntenut hänet kauankin, Senitshka?

— Jo, ennen minua. Sillä miehellä on päässään vain laatikoita ja lokeroita, joista hän milloin minkin aukaisee, ottaa siitä esille lipun, lukee mitä siihen on kirjoitettu ja sen mukaan toimii. Kun näkee, että siinä on langennut nainen, niin paikalla päästään lukee (siellä on kaikki hänellä aakkosjärjestyksessä): he eivät palaa koskaan.

Semjon Ivanovitsh ei puhunut enempää. Hän painoi leukansa käden varaan ja miettiväisenä katsoi minua suoraan silmiin.

— Kerrohan minulle, kuinka he tutustuivat. Miten kummalliset heidän välinsä ovat?!

— Toiste, Andrei; nyt en viitsi. Ja ehkäpä Nadeshda Nikolajevna itsekin sinulle kertoo. Vaan turhaan sanoin: »ehkäpä», sillä varmaankin hän sen kertoo. Sinä, näet sen, olet semmoinen… sanoi Senitshka hymyillen. — Lähdetään. Täytyy suorittaa tili isännän kanssa.

— Onko sinulla rahaa?

— On, on. Kissat auttavat pulasta.

Hän meni välikköön, huusi jotakin palvelijalle ja hetkisen kuluttua saapui isäntä. Semjon Ivanovitsh suoritti laskunsa, otti kissansa kainaloonsa, tavarat kannettiin ulos ja me läksimme.