XI.

Bessonovin päiväkirjasta. Eilen Lopatin ja Helfreich tapasivat minut ja Nadjan. Vastoin tahtoani he tutustuivat. Tänä aamuna kävin Lopatinin luona ja tahdoin estää tuota lähenemistä, mutta en onnistunut. He tulevat tapaamaan toisensa, istumaan joka päivä muutamia tunteja yhdessä ja minä tiedän, mihin se päättyy.

Turhaan koetan ratkaista kysymystä siitä, miksi niin intohimoisesti suhtauduin tähän asiaan. Eikö se ole samantekevää? Olkoonpa, että tunnen Lopatinin jo vanhastaan ja nähtävästi olen myötätuntoinenkin tätä kyvykästä nuorukaista kohtaan. En soisi hänelle pahaa, vaan tuttavuus langenneen naisen kanssa, joka jo on kaikki kovat kokenut, se on paha — varsinkin semmoiselle koskemattomalle nuorukaiselle, kuin hän on. Olen tuntenut tuon naisen jo verrattain kauan. Tutustuin häneen, kun hän jo oli se, mikä on. Minun täytyy itseni edessä tunnustaa, että oli aika, jolloin heikkous sai vallan minusta ja minä, hurmaantuneena hänen tavallisuudesta poikkeavasta ulkonäöstään ja, niinkuin minusta näytti, erikoisista sisällisistä ominaisuuksistaan, ajattelin hänestä enemmän kuin piti. Vaan kohta voitin itseni. Ammoin jo tietäen, että »helpompi on kamelin käydä neulansilmän lävitse», kuin naisen, joka kerran on tuota myrkkyä juonut, palata säännölliseen ja rehelliseen elämään, sekä tarkastellessani häntä itseään, tulin vakuutetuksi, ettei hänessä ole minkäänlaisia edellytyksiä ollakseen poikkeus yleisestä säännöstä, ja raskain mielin päätin jättää hänet oman onnensa nojaan. Yhtäkaikki olen yhä edelleen ollut hänen seurassaan.

En koskaan anna itselleni anteeksi erehdystä, jonka tein sinä iltana, jolloin Lopatin tuli valittamaan minulle epäonnistumistaan. Vahingossa tulin sanoneeksi hänelle, että minulla oli tiedossani henkilö, joka kelpasi hänelle malliksi. En käsitä, kuinka ei Helfreich ollut maininnut hänelle siitä aikaisemmin, hänhän on tuntenut hänet yhtä kauan kuin minä, ellei kauemmin.

Varomattomuuteni ja kiivauteni pilasivat tänään koko asian. Olisi pitänyt olla tyynempi, mutta minä sain tuon lempeäluonteisen miehen ihan suunniltaan. Hän sieppasi käteensä jonkun keihään ja iski sen lattiaan niin, että lasit helähtelivät ja nähtyäni, että hän oli äärimmäisyyteen asti kiihtynyt, täytyi minun lähteä pois.

* * * * *

Muutamaan päivään en ole Lopatinia nähnyt. Eilen tapasin kadulla Helfreichin ja varovasti aloin puhua hänen toveristaan.

Nadja käy hänen luonaan joka päivä; taulu edistyy nopeasti. Kuinkahan hän käyttäytyy? Vaatimattomasti, arvokkaasti. On aina vaiti. Puettu mustiin, köyhästi. Ottaa maksun istunnoista. Entäs Lopatin? Hän on kovin tyytyväinen, että löysi semmoisen mallin, ensin ihastui kovin ja nyt jo on käynyt hiukan miettiväiseksi.

— En tiedä, Bessonov, miksi teitä niin huvittaa tämä kaikki, — sanoi minulle lopuksi tuo kyttyräselkäinen. — Koskaan ette ole ilmaissut myötätuntoa tuota naista kohtaan. Ja kuitenkin on ollut aika, jolloin olisitte voinut pelastaa hänet… Nyt on, tietystikin, myöhäistä… niin, teille…

Myöhäistä teille!… Myöhäistä teille!… Mitä hän sillä tarkoitti? Eiköhän sitä, että jos on myöhäistä minulle, niin ei ole myöhäistä hänen toverilleen? Senkin hölmöt!

Ja tuokin Helfreich, joka pitää itseään hänen ystävänään ja joka tuntee paremmin kuin minä hänen suhteensa serkkuunsa ja morsiameensa, eikö hänkään käsitä, mitä pahaa he tekevät? Eivät he sitä naista saa pelastetuksi; Lopatin särkee vain rakastetun tyttösen sydämen ja omansa…

Minä tunnen, että minun täytyy, että olen velvollinen jotakin tekemään. Menen huomenna päivällä Lopatinin luo ja koetan itse ottaa selkoa, kuinka pitkälle asia on edistynyt. Vaan tänään menen Nadjan luo.

* * * * *

Olin Nadjan luona, vaan en tavannut: hän on muuttanut eikä tiedetä minne. Minulle sanottiin, että hän oli myynyt vaatteensa. Koetin saada häntä käsiini, vaan en osoiteviraston enkä talonmiehen kautta päässyt hänen jäljillensäkään. Huomenna menen Lopatinin luo.

Ehdottomasti on entinen menettelytapa hyljättävä. Olen erehtynyt Lopatinista: luulin, että hänen lauhkeasta luonteestaan päättäen hänen kanssaan voisi puhua käskevällä äänellä ja semmoiseen luuloon ovat antaneet jossakin määrin aihetta entiset välimme. Mutta nyt täytyy, häneen kajoamatta, vaikuttaa tuohon naiseen. Oli aika, jolloin tuntui kuin hän olisi ollut minuun vähän kiintynyt. Luulen, että jos hiukkasenkin koetan parastani, saan heidät erotetuiksi. Ehkäpä saan Nadjassa hereille entisen tunteen ja hän seuraa minua.

Liehitellä Nadeshda Nikolajevnaa! Se ajatus minua itseäni kammottaa, mutta pysyn kiinni hänessä sittenkin. Tunnen, ettei minulla ole oikeutta sallia Lopatinin langeta ja koko hänen elämänsä mennä hukkaan.

* * * * *

Tuo nainen tekee pilkkaa minusta! Käännyin hänen puoleensa kaikella hellyydellä, mikä minulla on; kentiesi puhuttelin häntä minua itseäni jo alentavalla äänellä, mutta hän meni pois, sanottuaan minulle muutamia loukkaavia ja halveksivia sanoja.

Hän on ihmeellisesti muuttunut. Nuo kalpeat kasvot ovat saaneet omituisen arvokkuuden leiman, joka ei ollenkaan sovellu hänen yhteiskunnalliseen asemaansa. Hän on vaatimaton ja samalla kuitenkin ikäänkuin ylpeä. Mistäpä hän voisi ylpeillä?! Tarkkaan katsellessani Lopatinin kasvoja luulin voivani niistä päästä selville heidän väleistään. Mutta ei mitään erikoista. Hän oli hieman kiihdyksissä, vaikka nähtävästi vain taulunsa tähden. Siitä tulee erinomainen. Nadeshda Nikolajevna on siinä kankaalla ilmielävänä.

Voitin vihani ja näyttämättä, että tunsin itseni loukatuksi, jäin Lopatinin ja Helfreichin seuraan. Me tarinoimme ja he kuuntelivat tarkkaan opetuksiani, jotka koskivat eri aineita, joita tätä nykyä käsittelen.

Vaan mitäs tehdä? Jättääkö asia sille tolalle? Lupasin kerran Lopatinille, etten sekoittaisi tähän juttuun hänen serkkuaan Sofia Mihailovnaa. Minun täytyy tietysti pitää lupaukseni. Mutta enkö voisi kirjoittaa äidilleni? Vaikkakin harvoin, tapaa hän kuitenkin Sofia Mihailovnan ja voi kertoa hänelle. Siten en syö sanaani ja samalla…

Niin, sitä asiaa ei saa jättää oman onnensa nojaan; siihen minulla ei ole minkäänlaista oikeutta. Mutta tuon naisen minä pakotan millä keinoin hyvänsä heittämään saaliinsa. On otettava vain selko, missä hän asuu. Sitte puhun hänen kanssaan… Vaan nyt jätän kaikki ja ryhdyn työhöni. Siinä tyhjänpäiväisessä ja tarkoituksettomassa survinmyllyssä, jota me nimitämme elämäksi, on vain yksi ainoa oikea ja tarkoin määritelty onni: tyydytys työstä; kun siihen vajonneena unhottaa elämän kaikki vähäpätöisyydet, niin voi sitte, sen päätettyään, ylpeänä sanoa itselleen: niin, tänään olen luonut jotakin hyvää.