XIII.

Bessonovin päiväkirjasta. Ikävä! Tämä ikävä seuraa minua kaikkialla, teinpä mitä tahansa unhottaakseni, haihduttaakseni sen jollakin lailla. Silmäni ovat vihdoinkin auenneet; siitä saakka kuin olen ollut mitään kirjoittamatta tähän päiväkirjaan, on kulunut kuukausi ja tämän kuukauden kuluessa on kaikki ratkaistu. Missä on se ylistetty järkimiehen levollisuus! Missä työn ääressä valvomani yöt? Minä, se samainen minä, joka ylpeilin siitä, että tänä luonteettomain ihmisten aikana omistin luonteen, olen nyt äkkinäisen myrskyn tyysti turmelema… Minkä myrskyn? Onko se myrsky? Halveksin itseäni ja halveksin entisen ylpeyteni tähden, joka ei voinut estää minua taipumasta tyhjänpäiväisen intohimon edessä; halveksin sen tähden, että sallin tuon paholaisen naisen haahmossa saada vallan sydämestäni. Niin, jospa minussa olisi usko yliluonnolliseen, niin en voisi muuten kuin saatanan juoneksi selittää sitä, mikä on tapahtunut.

Luin uudelleen kirjoittamani… Mitä häpeällisiä, viheliäisiä valituksia! Oi, missä olet ylpeyteni, missä tahdonvoimani, joka olet auttanut minua itseäni voittamaan ja elämään ei niin, kuin eletään, vaan niin, kuin olen tahtonut elää? Olen alentunut pikkumaista juonittelua johtamaan: olen kirjoittanut kirjeen äidille ja hän on epäilemättä kertonut kaikki, mitä tahdoin, hänen serkulleen, ja siitä ei ole johtunut mitään; kärsimättömyydessäni sain tuon vanhan hölmön kirjoittamaan virheellisen kirjeen Lopatinille, eikä siitäkään johdu mitään, sen tiedän. Hän viskaa kirjeen tuleen tahi, mikä on vielä pahempi, näyttää sen naiselleen, rakastajattarelleen, ja yhdessä he sen sitte lukevat, nauravat koko tuolle jaarittelulle ja minulle, sillä sen he kyllä oivaltavat, ettei kukaan muu kuin minä ole voinut sitä heille toimittaa.

Rakastajattarelleenko? Niinkö? Tuo sana luiskahti kynästäni, vaan vieläkään en tiedä, onko se niin? Mutta ellei niin ole? Ehkä minulla vieläkin on toivoa? Mikä minut saa luulemaan, että Lopatin häntä rakastaa, mikä muu, kuin salainen hurjan mustasukkaisuuden synnyttämä epäluulo.

Kolme vuotta sitte kaikki oli mahdollista ja helppoa. Minä valehtelin tässä päiväkirjassani kirjoittaessani, että jätin Nadjan sen vuoksi, että olin huomannut mahdottomaksi pelastaa hänet. Ellen valehdellut, niin petin itseäni. Hänet olisi ollut helppo pelastaa; ei olisi tarvinnut muuta kuin kumartua ja ottaa ylös. Vaan minä en tahtonut kumartua. Sen olen ymmärtänyt vasta nyt, kun sydämeni kärsii rakkaudesta häneen. Rakkaudesta! Ei, rakkautta se ei ole, vaan hurjaa intohimoa, tulipaloa, jossa minä hehkun ja palan. Millä sen sammuttaisin?

Menen Nadjan luo ja puhun hänen kanssaan. Kokoan kaiken voimani ja koetan puhua levollisesti. Valitkoon hän minut tahi Lopatinin. Sanon vain totuuden, sanon, ettei hänen ole luottamista tuohon tuntehikkaaseen mieheen, joka tänään häntä ajattelee, vaan jonka huomenna on jo saanut valtaansa jokin toinen yritys ja hän näin on unhotettu. Minä menen! Tavalla tahi toisella tästä on tehtävä loppu. Olen liiaksi tuskaantunut enkä jaksa enää…

Samana päivänä.

Olin Nadjan luona. Nyt menen Lopatinin luo. Nämä ovat viimeiset rivit, jotka kirjoitan tähän päiväkirjaan. Ei mikään enää voi hillitä minua. En voi hallita itseäni.