VII.

Sonja ei tiedä minun kirjoittavan näitä katkeria muistelmia. Kuin ennen hän istuu joka päivä vuoteeni tahi nojatuolini ääressä. Usein käy luonani myöskin ystäväni, tuo kyttyräselkäinen raukka. Hän on kovin laihtunut ja surkastunut ja enimmäkseen on hän vaiti. Sonja sanoo hänen tekevän innokkaasti työtä… Suokoon Jumala hänelle onnea ja menestystä!

Nadeshda Nikolajevna tuli, kuten oli luvannut, säntilleen kello 11. Hän astui huoneeseen arkaillen, vastattuaan ujosti tervehdykseeni, ja istuutui ääneti nojatuoliin, joka oli työpajani nurkassa.

— Olette hyvin säntillinen, Nadeshda Nikolajevna, sanoin minä, pannessani värejä maalilautaselle.

Hän vain vilkaisi minuun mitään vastaamatta.

— En tiedä, miten kiittäisin teitä suostumuksestanne… jatkoin, tuntien punastuvani. Tahdoin sanoa hänelle jotakin aivan toista. — Minun ei ole onnistunut löytää mallia, niin että olin jo jättää koko tauluni.

— Eikö teillä niitä ole akatemiassa? — kysyi hän.

— Kyllä, mutta eivät ne minulle kelvanneet. Katsokaas näitä kasvoja!

Minä otin pöydällä vetelehtivästä romuläjästä esille Anna Ivanovnan valokuvan ja annoin sen hänelle. Hän vilkaisi siihen ja hymähti.

— Niin, ei tämä teille kelpaa, — sanoi hän. Ei se ole Charlotte Corday.

— Tunnetteko Charlotte Corday'n tarinan ? — kysyin minä.

Hän loi minuun omituisen ihmettelevän katseen, johon oli sekaantunut jotakin katkerata tunnetta.

— Miksi en sitä tuntisi? — kysyi hän. — Olenhan jotakin oppinut. Olen paljon unhottanut tätä elämää viettäessäni, mutta kuitenkin jotakin muistan. Ja semmoisia asioita ei saa unohtaa…

— Missä olette opiskellut, Nadeshda Nikolajevna?

— Mitä te sillä tiedolla teette? Jos voi, niin ryhdytään työhön.

Hänen äänensä muuttui yhtäkkiä: hän lausui nämä sanat katkonaisesti ja kolkosti, samoin kuin eilen puhui Bessonoville.

Vaikenin. Otettuani kaapista aikoja sitte teettämäni sinisen puvun, hilkan ja kaikki Charlotten puvun tarpeet, pyysin häntä menemään toiseen huoneesen pukeutumaan. Olin tuskin ehtinyt saada kuntoon kaikki, mitä työhön tarvitsin, kun hän jo palasi.

Edessäni seisoi tauluni.

— Oi, Jumala, Jumala! — puhelin ihastuneena. — Kuinka hyvin, kuinka hyvin! Sanokaa, Nadeshda Nikolajevna, emmekö ole tavanneet toisiamme ennen? Muuten tätä ei voi selittää. Olen kuvitellut tauluni juuri tuollaiseksi. Luulen, että olen nähnyt teidät jossakin. Kasvonne ehkä tietämättäni ovat painuneet muistiini… Sanokaa, missä olen teidät nähnyt?

— Missä olisitte voinut minut nähdä? — kysyi hän. — En tiedä. En ole tavannut teitä ennenkuin eilen illalla. Alkakaa, olkaa niin hyvä. Asettakaa minut, niinkuin pitää, ja maalatkaa!

Minä pyysin häntä asettumaan paikoilleen, korjasin hameen poimuja, kosketin keveästi hänen käsivarsiinsa antaen niille sen avuttoman asennon, jota olin aina mielessäni kuvitellut, ja väistyin telineeni luo.

Hän seisoi edessäni… Hän seisoo edessäni vieläkin, tuossa, kankaalla… Hän katselee minua ilmi elävänä. Hänellä on sama alakuloinen ja miettiväinen ilme, sama kuoleman piirre kalpeilla kasvoillaan, kuin sinä aamuna.

Minä pyyhin pois kaikki, mitä olin hiilellä kankaalle piirustanut ja tein nopeasti luonnoksen Nadeshda Nikolajevnasta. Sitte ryhdyin maalaamaan. Ei koskaan, ei ennen eikä myöhemmin, minun ole onnistunut työskennellä niin nopeasti ja menestyksellisesti. Aika kiiti huomaamatta ja vasta tunnin kuluttua katsahdettuani mallini kasvoihin näin, että hän tuossa paikassa uhkasi kaatua väsyneenä maahan.

— Anteeksi, anteeksi, — sanoin minä, auttaen häntä alas korokkeelta, jossa hän seisoi, ja viedessäni häntä nojatuoliin istumaan. — Olen lopen kiusannut teitä.

— Ei se tee mitään, — vastasi hän kalpeana, mutta hymyillen. — Jos kerran tahtoo leipänsä ansaita, niin on hiukkasen kärsittäväkin. Olen iloinen, että niin innostuitte. Saako katsoa? — kysyi hän, nyökäyttäen päällään tauluun päin, jonka etupuolta hän ei nähnyt.

— Tietysti, tietysti!

— Hyi, mitä töherrystä! — huudahti hän. — En ole koskaan vielä nähnyt taiteilijan esityötä. Vaan kuinka mielenkiintoista se on!… Tiedättekö, tuosta töherryksestä näen jo, mitä siitä on tuleva… Olette ajatellut hyvää taulua, Andrei Nikolajevitsh… Koetan parastani, että se luonnistuisi… mikäli se minusta riippuu.

— Mitä te voitte tehdä?

— Sanoinhan eilen… Annan teille ilmeen. Siten teidän on helpompi työskennellä.

Hän asettui nopeasti paikalleen, nosti päätään, laski riipuksiin valkoiset kätensä ja hänen kasvoilleen kuvastui kaikki, mitä olin ajatellut tauluani varten. Siinä oli päättäväisyyttä ja tuskaa, ylpeyttä ja pelkoa, rakkautta ja vihaa…

— Näin? — kysyi hän. — Jos näin, niin jään seisomaan, kuinka kauaksi tahansa.

— Parempaa en kaipaa mitään, Nadeshda Nikolajevna. Mutta teidänhän on vaikea kauan pitää tuollaista ilmettä. Kiitän teitä. Katsotaan. Siihen on vielä pitkä aika.

— Saanko pyytää teitä syömään aamiaista kanssani…

Hän esteli kauan, mutta suostui lopulta. Emännöitsijäni Agafja Aleksejevna toi aamiaiseni; ensi kertaa istuuduimme yhdessä pöytään. Kuinka usein se tapahtuikin sittemmin…! Nadeshda Nikolajevna söi vähän ja ääneti; nähtävästi hän ujosteli. Kaadoin hänen lasiinsa viiniä, jonka hän joi melkein yhdellä haavaa. Puna alkoi heloittaa hänen kalpeilla poskillaan.

— Sanokaahan, — kysyi hän äkkiä, — oletteko jo kauankin tuntenut Bessonovin?

En odottanut tuota kysymystä. Muistettuani kaikki, mitä minun ja Bessonovin välillä oli tapahtunut, jouduin hämille.

— Miksi punastutte? Mutta saman tekevä, vastatkaahan kysymykseeni.

— Kyllä, kauan. Lapsuudesta asti.

— Onko hän kunnon mies?

— Kyllä, minun mielestäni hän on kunnon mies. Hän on rehellinen, tekee ahkerasti työtä. Hän on hyvin kyvykäs mies. Hän käyttäytyy hyvin äitiään kohtaan.

— Onko hänellä äiti elossa? Missä hän on?

— ***:ssa. Siellä hänellä on pikku talo. Bessonov lähettää hänelle rahaa ja käy itsekin välistä siellä. En ole koskaan nähnyt äitiä, joka olisi niin rakastunut poikaansa.

— Miks'ei hän ota äitiään tänne?

— Äitinsä ei taida itse tahtoa, vaan en oikein sitä väliä tiedä… Hänellä kun on siellä talonsa, niin on tottunut olemaan.

— Se ei ole totta, sanoi Nadeshda Nikolajevna miettiväisenä. — Hän ei ota äitiään tänne sen vuoksi, että arvelee äitinsä olevan hänelle tiellä. En tiedä, mutta luulen niin… Hänen äitinsä on maalainen, jonkun pikkuvirkamiehen leski. Hän häpäisisi poikaansa.

Hän lausui tuon sanan purevasti ja tahallisen selvästi.

— Minä en tuota miestä rakasta, Andrei Nikolajevitsh, — sanoi hän sitten.

— Miksi niin? Hän on kuitenkin hyvä ihminen.

— En rakasta häntä… ja pelkään häntä… No, olkoon jo! Mennään työhön!

Hän nousi paikaltaan. Lyhyt syyspäivä läheni loppuaan.

Minä tein työtä hämärään asti, antaen Nadeshda Nikolajevnan välistä levähtää, ja vasta kun värit alkoivat kadottaa tuntuansa ja edessäni korokkeella seisova mallini häipyi hämärään, panin siveltimet pois… Nadeshda Nikolajevna muutti pukunsa ja läksi.