IX.

Kustaava kehräsi ja Ville istui lattialla, vuolla tokertaen huonolla kääntöveitsellä päretikkua. Yhtäkkiä poika huudahtaen kysyi: — Mikä kolahti?! ja hyppäsi ikkunaan katsomaan.

— Siellä on suuri konttimies! ilmoitti poika hätäisenä ja juoksi äitinsä viereen istumaan.

Pojan pelko tarttui Kustaavaankin. Hän ennätti muistaa monta kammottavaa kertomusta rosvoista, jotka ovat yksinäisissä mökeissä pidelleet pahoin tai surmanneetkin ihmisiä. Tosinhan nyt oli vielä talvi, jolloin niistä ei ole niin suurta pelkoa, mutta kuka tietää. Hän kerkesi ajatella puolustusasemakin, joihin hädän tullessa turvautuisi.

Nyt tuo tuntematon tarttui ulkoa oven ripaan ja nyhtäsi. Pojan pelko yhä vain suureni, mutta Kustaavan kasvoilta jännitys laukesi kuin siivellä pyyhkäisten. Tulija olikin Simo Kurkinen, nuoruuden aikainen tuttava, vaikka vuosien kuluessa paljon vanhentunut. Simo sanoi hyvän päivän ja meni penkille istumaan, Hän näytti entistä enemmän saamattomalta hivelolta, ja odottaessaan keskustelun alottamista suuntasi surunvoittoisen katseensa tuvan lakeen.

Kustaava oli seisauttanut rukkinsa ja pyyhki kehrätessä karisseita rikkoja helmastaan, aikeessa mennä tulijaa tervehtimään. Mutta hänelle mahtoi muistua mieleen jotain ja hän alkoikin puhutella paikaltaan nousematta.

— Mitäs on Simolle kuulunut? hän kysyi.

— Eipä kuulu entistä enempää; — mitä tänne? vastasi Simo hiljaisella äänellä, kääntäen katseensa puhuttelijaan.

— Terveenäkö ovat kotijoukot?

— Terveeksi nuo jäivät.

— Mitä sinne kylälle muuten kuuluu?

— Ei sinnekään erikoista. Kivimäen Kaspo Haverisen sanovat huonona sairastavan.

— Vai niin, vai on Kivimäen isäntä sairaana.

Kuullessaan Kivimäkeä mainittavan, säpsähti Kustaava, sillä hän oli jo keskustelun alussa ennättänyt ajatella, että nyt vihdoinkin täytyy hänen kertoa Heta vainajan terveiset.

— Mitähän tautia sairastanee?

— Tiesivät kertoa, että se on hirsiä hakatessaan ponnistanut niin yli voimainsa, että on alkanut tulla verta suun ja sierainten kautta.

Kustaava oli huomaavinaan, ettei Simon äänessä ollut surkuttelevaa sointua, mutta hän itse ei tuntenut aivan samaa ja alkoi valitella.

— Vai niin ovat Kaspo Haverisenkin asiat. Veren vuodollahan Hetankin sairaus alkoi, kun se hullu Parta-Jaakko heitti kivellä selkään. Muuten olisi saattanut elää kauemmin kuin miehensä. Ja kyllä se Heta olisi saanut elää. Niitä on vähä niin hyviä ihmisiä.

Simo kuunteli eikä puhunut mitään. Kustaava oli kahden vaiheella, sanoisiko jo nyt, mutta kun tuli ajatelleeksi, että ehkä Simo viipyy enemmänkin, niin kysyi:

— Tulitteko tänne töihin?

— Työtä vartenhan minä tulin. Otin hakojen hakkuuta, että pääsevät kelin aikana tunkion tekoon. Saanenko olla tässä yötä ja muutenkin lämmitellä?

Kustaava naurahti.

— Eihän sitä tarvitse kysyäkään tällaiselta asukkaalta. On oikein mieleinen asia, että vähänkään aikaa olisi Villellä toveri, jotta pääsisi noutamaan työtä ja ruokaa.

— Eikö tämä Ville olisi yksinään?

— Onhan tämän täytynyt olla, mutta mikä tällä lienee, kun kuta suuremmaksi tulee, niin sitä enemmän ikävöipi. Toin kuvakirjankin, että sitä katsellessa kuluisi aika paremmin, mutta ei sekään auttanut. Viime viikolla jouduttiin jo nälkäkuoleman rajalle, ennen kuin sain jäämään. Valittaa vain pelottavan.

— Mikä tätä Villeä pelottaa, alkoi Simo puhella ystävällisellä äänellä ja niin lapsellisen viehättävästi hymyillen, ettei sellainen onnistu kuin hyvin harvoilta. — Tuleppas tähän minun rinnalleni istumaan, niin kyllä me yhdessä saadaan tuollainen pelko haihtumaan.

Villeäkin jo nauratti, mutta ei vielä uskaltanut poistua äitinsä viereltä.

— Mene nyt, kun vieras niin ystävällisesti kutsuu, kehoitti Kustaava ja antoi kädellään alkua pojan askelille.

Simo nosti pojan rinnalleen istumaan ja alkoi leperrellä:

— Eihän näin suuren pojan pidä ikävöidä, jos äiti pikimmältään käypi kylässä. Kohta, minun pituiseni mies. Mikä sinua pelottaa? Sano nyt, äläkä ujostele.

— Tämä ruskaa, sanoi Ville ujosti.

— Mikä ruskaa?

— Tämä tupa ruskaa.

— Eihän tämä nytkään ruska.

— Ruskaa, kun on yksinään ja hiljaa kuuntelee, väitti Ville jo vähän rohkeammin.

— Älä kuuntele, äläkä ole hiljaa, neuvoi Simo.

Simo huomasi, ettei Ville ymmärtänyt neuvoa, ja selitti:

— Veisaile virsiä, kun olet yksinäsi. Minä opetan uusia nuotteja. Osaatko sinä minkään virren sanoja?

— En minä osaa.

— Älä nyt sano niin, oikaisi Kustaava. — Osaathan sinä "Armostas o isä lainaa" ja "Silmän nyt kiinni painan".

— Nepä minä nyt veisaankin, että kuulet nuotit.

Simo laski kuluneen karvalakkinsa penkille ja alkoi sointuvalla äänellä laulaa kiekutella viimeksi mainittua iltavirttä.

Kustaava seisautti rukkinsa ja kuunteli. Hänen päänsä taipui kallelleen, ja tuntui siltä kuin tuo laulun sävel karkoittaisi loitolle kaikki talven kuluessa kertyneet surut ja huolet. Mieleisempää vierasta ei olisi voinut odottaakaan. Kyyneleet pyrkivät vierähtelemään silmistä ajatellessa, miten onnellinen Kivimäen Heta vainaja olisi voinutkaan olla tämän Simon kanssa.

Laulun loputtua haki Simo oven ulkopuolelle jättämänsä eväskontin ja rupesi syömään. Kustaava kävi noutamassa tuoppiin piimävettä.

— Ei toki pidä tuoda vähiä särpimiä minulle, kielteli Simo.

— Ei se ole vettä viisaampaa, lohdutteli Kustaava.

— Onpa hyvinkin. Ja kyllä se on vaivan panttina näin etäällä asuvalle. Viikon tai parin perästä olisi meilläkin toivo omasta lehmästä. Nyt on aivan kuivin aika. Eikö Kustaava ole ajatellut hankkia lehmää. Olisihan täällä heinämaita ja hyvä laidun lähellä.

— Vai lehmä, naurahti Kustaava. — Näkyy olevan tietämistä, kun saan leipääkin, niin millä minä sen lehmän ostaisin.

— Niin, myönnytti Simo. — Eihän sitä lypsävää lehmää saa rahatta. Mutta puhuivathan ihmiset silloin yhteen aikaan, että Kustaavalla olisi säästössä.

Kustaava joutui vähän hämille.

— Vai ovat niinkin puhuneet… Ei ole säästössä, ja kyllä Simo saapi uskoa, että se ja monet muut jutut ovat "hyväin" ystäväin nostelemia. Ei minulla ole toivoakaan päästä lehmän omistajaksi.

Simo huomasi, ettei luulluilla säästöillä hyvitteleminen ollutkaan mieleistä, ja kääntyi puhelemaan lähellä istuvalle pojalle.

— Kyllä tämä Ville hankkii äidilleen lehmän ja kaksikin, kunhan kasvaa aikamieheksi.

— Hyvä olisi, jos tulisi sellainen, että vähemmälläkään kykenisi auttamaan, sanoi Kustaava.

Ville ei näyttänyt epäilevän kahdenkaan lehmän hankkimista, koska suu meni nauruun ja täytyi painaa pää pöydän alle piiloon. Enimmän sittenkin miellytti Simon lausuma "aikamiehen" nimi.

Ville olisi jo ensi päivänä halunnut päästä metsään katsomaan, miten halkoja hakataan.

— Miten sinä sinne pääset? esteli Kustaava.

— Suksilla Simon latua myöten.

— Minne asti lienee mennytkään.

— Ei se ole kaukana. Hakkuu kuuluu.

— Kylmä tulee, ja mitäpä sinä siellä tehnet.

— Katsoisin, kun Simo hakkaa.

— Kyllä siihen ennätät oppia. Tarpeenpahan olisi, jos oppisit karttaamaan villoja. Mutta eihän sinusta, pojasta, ole siihenkään. Jos olisit tyttö, niin kohta elettäisiin kuin rikkaatkin. Sinä karttaisit, ja minä kehräisin.

Villellä ei ollut sanaa suuhun tulevaa. Ihanat ajatukset lehmistä ja aikamiehestä menivät menojaan. Äidillä on köyhyys sentähden, että hän on poika. Se ajatus vaivasi koko iltapäivän. Ei miellyttänyt lukeminen eikä mikään. Simokin huomasi metsästä palattuaan, ettei Ville ollut reippaalla mielellä, ja kyseli:

— Mikä tälle on tullut, kun istuu niin pahoilla mielin?

— Sitä saattanee pahoitella, kun en laskenut Simon luokse metsään paleltumaan.

— Minunko luokseni metsään! huudahti Simo ihastuen. — Pitää toki antaa Villen tulla. Ei siellä palele, kun minä laitan havuista majan ja saadaan sinne tulikin.

Villen huulet visahtivat nauruun, mutta se loppui lyhyeen.

— Eikö sinusta olekaan havumaja hyvä? kyseli Simo. — Tehdään tervaksista tuli majan eteen, niin kyllä äitisi antaa sitten tulla.

Ville alkoi tuhertaa itkua ja urahti:

— Minä en osaa kartata.

— Mitä kartata? uteli Simo.

Kustaavaa nauratti.

— Nyt minä ymmärrän, että se väpelö itkee sitä, kun sanoin, että saisi olla tyttö, niin karttaisi villoja minun toverinani.

— Mitä sinä nyt siitä itket, lohdutteli Simo. — Leikilläänhän se äitisi on niin sanonut.

— Leikillä niinkin, myönnytti Kustaava. — Poikalapsesta on vain elatushuolet, mutta jos olisi tyttö, niin anna surra ja huolehtia siitäkin, ettei se raukka joutuisi katalain narriksi ja samoille teille kuin minä ja moni muu köyhä tyttö. Poika pitää aina paremmin puolensa eikä joudu niin helposti maailman jalkoihin.

Kustaava odotti, että Simo sanoisi jotakin, mutta se oli yhtäkkiä muuttunut merkillisen äänettömäksi ja painaen leukansa käsien varaan katseli vain alas. Kustaava halusi saada tukea mielipiteilleen ja herättääkseen Simon huomiota lisäsi:

— Iloinen minä olen aina ollut siitä, kun on poika. Eivät pojat joudu milloinkaan niin onnettomiksi kuin tytöt. Vai mitenkä?

Ilman näin suoraa kysymystä olisi Simo nähtävästi sivuuttanut koko asian äänettömyydellä.

— Hyvä niin, hyvä näin, hän nyt virkahti. — Ei ole kehumista kummassakaan. Joutuu se poikakin onnettomaksi.

— Ei niin onnettomaksi kuin tyttö, väitti Kustaava.

Simo nosti päätään ja kysyi:

— Senkö Kustaava pitää onnettomuutena, että joutuu yksinään lapsen äidiksi?

— Niin. Ja voipiko sen suurempaa onnettomuutta ollakaan?

— Eikö sekään olisi suurempi onnettomuus, jos et saisi olla tuon poikasi äitinä? kysyi Simo surullisen näköisenä.

— Ettäkö jos kuolisi?

— Ei, vaan pojan eläissä.

— Kuka minut estää olemasta lapseni äiti, jos minä elän, ei kukaan.

— Niin, niin, myönteli Simo. — Mutta jos joutuu niinkin onnettomaksi, ettei saa olla omainkaan lastensa isä.

— Kuka sen voipi estää… En minä ymmärrä…

Kustaava tarttui hyvin topakasti työhönsä, jotta näyttäisi, kuin se olisi syynä keskustelun pysähdykseen. Hän oli ymmärtänyt, kuka näin onneton isä on.

Simo otti esiin iltatyönsä, pärehalot, jotka oli tuonut metsästä tullessaan ja pistänyt uuniin sulamaan. Kumpikin askarteli vähän aikaa äänetönnä. Kustaava ajatteli, miten saisi Heta vainajan myöhästyneet terveiset sopivimmalla tavalla sanoneeksi. Kotvan aikaa kehrättyään hän ikäänkuin muun puheen puutteessa arveli:

— Onkohan Kivimäen Kaspo Haverinen haettanut itselleen rohtoja?

— En ole kuullut, sanoi Simo. — Mutta tuskinpa on raskinut panna rahojaan.

— Niin minäkin luulen, myönnytti Kustaava. — Eihän se Hetallekaan hommannut mitään.

— Eikö ihan mitään? kysyi Simo vilkkaammin.

— Ei ihan mitään, vahvisti Kustaava. — Eikä Heta kaivannutkaan. Sanoi vain, että "mitäpä häntä — näet Kaspoa — niillä vaivaamaan, kun ei omasta halustaan hae". Se oli pari päivää ennen kuolemaa. Muisteli silloin Simoakin ja käski sanoa terveisiä.

Simolta seisattui päreen kiskonta.

— Käskikö sanoa? Mitenkä käski sanoa?

— En muista enää tarkalleen sanoja, mutta sellainen ajatus niissä oli, että Simon olisi pitänyt olla hänen miehensä.

— Niinkö? Milloinka sanoi ruvenneensa niin ajattelemaan?

— Minä ymmärsin, että se on aina ajatellut niin, selitti Kustaava.

— Ainako? Ei suinkaan. Vai jokohan minä olisin erehtynyt. Minä luulin, että Heta halveksi minua.

— Ei se ole halveksinut.

— Eiköhän. Jopa sitten, jopa sitten… Ohhoh… ohhoh…

Simo ei jaksanut istua. Täytyi heittäytyä penkille pitkälleen.

— Ohhoh, huokasi hän taas katsellen mustaan kattoon. — Se asia alkoi jo unohtua… ohhoh… Kunpa olisi tuon tietänyt silloin… ohhoh… Kuulehan Kustaava. Onko sinuun milloinkaan oikein kipeästi koskenut?

— Turmelusko kohonnut, pistänyt vihaksi?

— Ei, vaan koskenut, koskenut niin karvaasti, ettei sen perästä mikään koske.

— Ei minuun sillä lailla koske. Minun pistää vihaksi, suututtaa. Mikäs Simoon koski? Sekö, kun Heta otti Kaspon?

— Ei se enää koskenut, mutta se koski, kun Hetakin nauroi silloin, kun muut pilkkasivat.

— Kuka pilkkasi ja missä?

— Siellä Etelälahden juhannuskokolla silloin minun elämäni onnettomimpana iltana.

— Juhannuskokolla, muisteli Kustaava. — Se on varmaan sama juhannusaatto, josta Heta vainajakin mainitsi. Mitä siellä tapahtui?

— Joku renkipoika alkoi minua pilkata lehmän lypsystä, kun minun täytyi äidin sairauden aikana lypsää lehmät ja tehdä muitakin naisten töitä.

— Ja muut sille nauroivat, Hetakin?

— Niin. Minä näin sen.

— Naurakoot muut millä mielellä hyvänsä, sanoi Kustaava. — Mutta Simo saapi olla siitä aivan varma, ettei Heta ole nauranut pilkatakseen.

— Niin, niin, huokasi Simo. — Siinäpä minä taisin erehtyä surkeasti… Mutta mitä niitä enää muistelee. Ne ovat menneitä asioita, jotka eivät tule takaisin… Ville jo nukkuu. Nukkumaan tässä pitää minunkin.

Istualleen kohoten hän alkoi riisua vaatteitaan.

— Ei tullut tässä keitetyksi, sanoi Kustaava.

— Ei minun tauttani pidä milloinkaan keittää. Ei ole nyt nälkäkään.

Simo kokoili vaatteensa päänalaiseksi ja kyhnähti penkille nukkumaan.

Kustaavakin pysäytti rukkinsa ja sanoi:

— Jääköönpä minunkin osaltani iltaisen ottaminen toiseen kertaan.

Hän nouti ulkoa lyhteen kokoisen olkikuvon, hajoitti sen lattialle karsinan puolelle tupaa, heitti päälle leikkelyksistä kudotun alusvaatteen ja höyhentyynyn, ainoan, joka oli vielä muistona paremmilta päiviltä. Siihen hän nosti nukkuvan poikansa, laskeutui itsekin ja veti kuluneen täkin peitoksi.