XVI.

Jospa vain Kivimäen Kaspo Haverinen olisi nähnyt, miten hänen miespuoliset saattajansa samassa jättivät surunaamarin, kun saivat hänet mullan alle kuopatuksi, niin hän olisi heti aavistanut, mikä niillä oli nyt mielessä. Ja jos hän sitten illemmalla olisi tullut kotiinsa ja saanut kuulla, miten ne hänen talostaan ja tavaroistaan puhelivat ja päättelivät aivan kuin omistaan, niin kyllä hän olisi toisenkin kerran sipaissut leukapartaansa ja pyöräyttänyt päätään. Ja jos hän kaiken tämän lisäksi olisi saanut tietää, että tuo kielen kostuke, jota miehet pöydän ympärillä istuen ahkerasti maistelivat ja joka heistä teki näin puheliaita, oli hänen rahoillaan ostettu, niin olisi siitä naapureille ja veljillekin tullut lähtö yön selkään. Mutta kolmen kyynärän syvällä maan alla makasi nyt Kaspo, ja hänen talonsa ja tavaransa varsinaiset perijät katselivat hämillään tätä hautajaisten lopputoimitusta.

Vainajan vanhin veli muisti joskus ryyppy-touhunsa lomassa orpojakin ja tullen toisen tai toisen rinnalle istumaan, päätä taputellen tolkkasi:

— Ei teillä, pojat, ole mitään hätää, kyllä minä pidän teistä huolen. Te olette minun veljeni poikia, minun rakkaan veljeni poikia, ei teillä ole mitään hätää, kyllä minä teistä pidän huolen. Jos te tarvitsette mitä, niin kyllä minä pidän teistä huolen, ei teillä ole mitään hätää.

Otto otti tämän sedän sydämellisen huolenpitopuheen aivan täydestä, mutta Veerti jo ymmärsi sen ympäripyöreäksi ja siirtyi yhden kierroksen kuultuaan toiseen paikkaan istumaan.

Kustaavasta oli mieleen, ettei Veerti ruvennut tuota joutavaa puhetta pitkältä kuuntelemaan. Hän pelkäsi enimmän sitä, että setä alkaa osoittaa ystävyyttään tarjoamalla ryyppyjäkin, ja oli varustautunut nostamaan toran, jos sellaista kuulisi. Kustaavaa harmitti aivan kylliksi sekin, kun sama huolenpitäjä oli haudalta palattuaan tyrkytellyt Simolle viinaa niin paljon, että se kurja pehmeni aivan kokonaan, ei kyennyt syömään, vielä vähemmin ruokavirttä laulamaan ja hänet täytyi taluttaa saunaan nukkumaan. Siellä se hänen suosittamansa hautajaisvirsien laulaja nyt lepäsi. Kyllä Kustaava oli pelännyt niin käyvän, mutta ilkeätä oli mennä toisten kuullen aikuisia miehiä varoittamaan. "Mutta jos Veertille tarjotaan pisaraakaan, niin silloin minä sanon suoraan", hän päätteli harmissaan ja piti silmällä, mitä nämä hellät sukulaiset ja hyvät naapurit tuumivat ja touhusivat.

* * * * *

Toisen hautajaispäivän aamupuolella menivät enimmät vieraat kotiinsa, ainoastaan orpojen sedät ja Naurisharjun Nevalainen jäivät tuumimaan, milloin perunkirjoitus ja tavarain huutokauppa pidetään.

Veloista enempi kuin saamisistakaan ei ollut huolehtimista, sillä Kaspo vainaja oli maksanut vanhat velat, ja mitä rahoja oli, ne hän oli säilyttänyt takanaan.

— Mutta isännän kuoltua saapi rovasti lehmän, muisti joku. — Rahallako se maksetaan, vai lehmäkö annetaan?

— Ei rahalla, sanoi holhoojana toimiva Aappo setä. — Viepi pienimmän ja huonoimman lehmän. Myötäviksi ne kumminkin tulevat.

— Kukas se viepi?

— Osaahan Veerti viedä.

Mutta Veerti muisti, millainen hätä hänellä oli lukukinkerillä, kun rovasti torui huonosta ulkoluvusta, ja jouduttautui sanomaan:

— En minä lähde yksinäni, en ollenkaan.

— Pitää ottaa joku poikanen toveriksi, sanoi setä.

— En sittenkään, väitti Veerti melkein itku kurkussa. — Minä en osaa sanoa mitään.

Keskustelua kuunnellessa johtui Kustaavan mieleen toinenkin asia, jonka voi samalla tiellä toimittaa, ja hän sanoi:

— Jos minä kelpaisin toiseksi, niin ei Veertin tarvitsisi puhua mitään, kyllä minä saisin asian toimitetuksi.

— Jo toki, myönsi holhooja. — Ja tottahan Veerti lähtee Kustaavan kanssa.

— Lähden minä sitten, lupasi tämä.

Asia oli päätetty, ja aikaisin seuraavan päivän aamuna alkoi lehmän talutus.

Ville jäi Oton kanssa Kivimäelle, eivätkä he enää joutuneetkaan tavaroiden tautta niin usein ristiriitaan kuin ensi päivinä. Oton isäntä-luonto oli suuresti masentunut, kun sai omin silmin nähdä, minne isä vietiin ja miten monet kymmenet tuntemattomat ihmiset häneltä lupaa kysymättä söivät ja joivat heidän pöydässään ja veivätpä jo lehmänkin. Hän alkoi aavistaa, että isän mukana meni valta häneltäkin, ja tyytyi hiljaisuudessa piilottelemaan omia tavaroitaan, ettei niitä vietäisi.

Alakuloisella mielellä oli Veertikin, kun hän pieni vitsa kädessä asteli lehmää kiirehtien. Kustaava luetteli ajan kuluksi tielle näkyvien talojen ja mökkien nimiä, mutta yksinään hän enimmäkseen sai puhella.

He olivat jo kulkeneet puolen matkaa, kun Kustaava kysäsi:

— Arvaako Veerti, miksi minä halusin tätä lehmää viemään?

— Enhän minä, urahti toinen.

— Sen vuoksi, selitti Kustaava, — kun kuulin hautajaisten aikana, että setäsi todella aikoo myödä Kivimäen. Sitä ei toivonut äitisi eikä varmaan isäsikään. Ja nyt minä aion tästä asiasta puhua rovastille, että hän estäisi. Ja kyllä rovasti saapi sen kaupan estetyksi, jos vain sanot omasta puolestasi, ettet anna myödä.

— En minä osaa sanoa, esteli Veerti. — Minä olisin siellä tuvassa sen aikaa, kun Kustaava käypi sanomassa.

— Ei minun sanomiseni yksinään auta, selitti Kustaava. — Pitäisi sinun olla kuulemassa, kun minä selitän. Ei sinun tarvitse puhua monta sanaa, kunhan myönnyt siihen, mitä minä sanon. Minä en saa tunnon rauhaa, jos jätän tämän asian puhumatta. Äitisi pyysi pari päivää ennen kuolemaansa, että pitäisin teistä huolta, kun hän kuolee. Ehkäpä Veertikin muistaa sen sunnuntaipäivän, kun olit Oton ja Villen kanssa siellä ruispellon pientarella, ison kiven kupeella päreviulua soittamassa, vai etkö muista?

— Muistan, yrähti Veerti.

— Vai muistat, jatkoi Kustaava vilkkaasti. — Aivan samana päivänä hän puhui minulle monesta asiasta. Oli huolissaan teistäkin, että jäätte lukemattomiksi, kun ei hän ole muistuttelemassa. Sanoi, että siitäkin huolehtisin, mutta enhän minä ole voinut eikä minun ole tarvinnut isänne elinaikana puhua mistään mitään. Mutta kun kuulin isäsi kuolleen, niin aloin ajatella, mitenkä pääsisin niin lähelle, että voisin olla vähänkään neuvona ja ohjaajana. Etkä sinä arvaa, kuinka iloiseksi minä tulin, kun näin, että tulet noutamaan hautajaisiin. Sainhan siten kuulla tarkemmin, minne teidät siirretään asumaan ja miten pitkäksi aikaa. Ja nythän tuo on tiedossa niin teillä kuin minullakin. Mutta jos äitisi olisi aavistanut, että joudutte näin nuorena aivan orvoiksi, niin varmasti hän olisi puhunut Veertillekin, että hänen perintötalostaan ei saa luopua. Äitisi olisi päässyt emännäksi suuriinkin taloihin, mutta hän tahtoi olla vanhan isänsä luona Kivimäessä. Se oli hänen syntymäkotinsa, ja se onkin niin rauhallinen paikka, etten minäkään missään asuisi mieluummin. Eikö Veertikin tunne mielessään, että se on paras paikka? Sanoppa nyt.

— On se, myönnytti Veerti hiukan ilostuen.

— Niin on, vahvisti Kustaava. — Se on niin erillään kaikesta kylän melusta, että jos olisi ollut hiukkasenkaan toivoa saada setänne taipumaan, niin olisin pyytänyt, että saisitte olla kotonanne liikkumatta. Minä olisin mielelläni hoitanut teidän talouttanne aivan ruokapalkalla, ja kovimmat työt olisi teetetty urakkalaisilla, elleivät olisi antaneet ottaa vakituista renkiä.

Veerti ymmärsi Kustaavan puhuvan täyttä totta ja mielistyi tuumaan.

— Jospa ne sedät antavatkin olla, kun Kustaava käypi puhumassa, hän sanoi näpäyttäen vitsalla lehmää lautaselle.

— Ei, eivät ne luota minuun, sanoi Kustaava, ollen iloinen Veertin myöntyväisyydestä. — Meillä ei ole muuta keinoa kuin saada myönti estetyksi, jotta pääsisit viiden tai kuuden vuoden kuluttua kotisi peltoja kyntämään. Jos olisin silloin elossa ja tässäkään terveydessä, niin, leikkiä puhumatta, minä ja Ville olisimme ensimäiset työmiehet, jos vain kelpaisimme.

Kustaava ei kysynyt tätä asiaa tämän tarkemmin, katsahti vain Veertin silmiin ja nähdessään, että se hymyili, jatkoi tyytyväisenä:

— Onhan melkein turhaa suunnitella asioita monta vuotta eteenpäin, mutta joutaahan tässä kävellessä juttelemaan. Luoja se viimeksi määrää, miten mikin asia on menevä. Minäkin voin jo silloin olla haudassa, sillä tänä talvena olen alkanut tuntea hartioissani outoa vihleksimistä ja hengenahdistusta. Ei tiedä, milloin Villekin saapi turvautua aivan syrjäisten ihmisten armoihin. Ja hyvin tyytyväinen olisin, vaikkapa Veerti olisi silloin siinä asemassa, että voisi antaa työtä ja ruokaa ja kohtelisi ja neuvoisi niin ystävällisesti kuin näinäkin päivinä. Siihen mennessä ennättää jo vakavoitua ja heittää pois turhat lasten leikit, niinkuin viulun soitot ja sen semmoiset, joista on vain turhaa ajan kulua.

Kustaava ei halunnut tarkastaa puhetoverinsa kasvoja, sillä hän aavisti, ettei se tätä toivomusta kuullessaan hymyile, jatkoi vain rauhallisesti:

— En minä sillä, että viulun soitto olisi niin erittäin pahaa, jos sitä tekee omaksi huvikseen. On paljon pahempia tapoja. Mutta Veertilläkin alkaa olla rippikoulunkäynti-ajat ja silloin olisi luettava ahkerasti, ettei tarvitsisi käydä monena syksynä tarjolla.

Kustaava ymmärsi, että tämä toivomus oli kaikkein — vähimmän miellyttävä, mutta kuolevalle äidille annettu lupaus pakotti sanomaan senkin. Ja lievennykseksi hän jatkoi:

— Kyllähän Veerti osaakin lukea sisältä, mutta siellä rippikoulussa vaaditaan ulkolukuakin. Enkä minä ollenkaan ihmettele, jos ei ole ennättänyt oppia, kun isäntä vainajalle piti olla joka tunti työssä. Niin ainakin minun teillä ollessani piti olla, mutta mitenkä on ollut sen jälkeen?

Nyt taas katsahti Kustaava puhuteltavaansa, odottaen vastausta, joka tulikin.

— Työssähän minun on pitänyt olla joka päivä.

— Niin, sitähän minä. Mutta jos nyt joudut mestari Tarvaisen oppiin, niin sano edeltä päin, että sinulle täytyy antaa aikaa lukea. Ja jos ei siinä ole aikaa, niin sano sedällesi, että hänen pitää antaa rahaa tai ruokaa, jotta voit olla muutamia viikkoja aivan sillä töin.

Kustaava ymmärsi, että hänen täytyi jo lopettaa ja jutella jotain hauskempaa. Taloton taivalkin loppui ja kylän kohdalla täytyi puhella mistä milloinkin ja lähimpien talojen kohdalla olla aivan äänettä, Kustaava viittasi kädellään erästä suurta taloa kohti ja kysyi:

— Onko Veerti kuullut, miten tuo Laitilan talo on rikastunut?

— En minä ole kuullut, vastasi Veerti vilkkaasti. — Mitenkä?

— Siitä kerrotaan, lieneekö sitten totta, että näiden nykyisten asukasten ukkovaari on sota-aikana saanut piilotetuksi sotaväen raha-arkun.

— Kokonaisen arkun? Kuinkahan suuri lienee ollut?

— Kukapa sen tietänee, enempi kuin sitäkään, että onko se aivan totta. Mutta sen minä olen kuullut monelta, että siinä on vielä nytkin vanhoja hopearuplia ja että ne säilytetään eloaitan ylisillä suuressa maitopytyssä.

— Minnekähän ovat panneet sen arkun?

— Minne lienevät kätkeneet, tai ehkei ole ollutkaan. Rikastuvat ne muutamat talot muutenkin.

— Onko tästä vielä pitkältä sinne pappilaan? kysäsi Veerti.

— On tästä muutamia virstoja. Miksikä sitä kysyt?

— Eiköhän ennätettäisi käydä siellä ja tulla tuohon taloon yöksi? selitti Veerti.

— Sittenpähän nähdään, miten ennätetään, vastasi Kustaava ja jäi yksinänsä ajattelemaan, mistä se johtui, että Veerti halusi juuri tuohon taloon tulla yöksi. Ehkäpä on rahojen ihailu jäänyt isän perintönä pojallekin.