XXI.

Sisävesistön vilkasliikkeisessä laivasatamassa varustautuivat laivat lähtökuntoon. Höyrykattilain varaluukut sähisivät ja vinkuivat, niin että arempikorvaisten täytyi suojata sähinän puoleista korvaa kädellään. Laivojen miehistöt liikkuivat jännittyneinä, sillä ankara kilpailu oli lähellä, kilpailu siitä, kenen laivan kokka on etumaisena aaltoja halkomassa.

Vanhempi väki oli mennyt laivaan, mutta nuoremmat seisoksivat rannalla, toisiin laivoihin meneviä tuttaviansa puhuttelemassa.

— Pojat ja tyttäret, tulkaa laivaan, kehoitteli "Ahti"-laivan päällikkö lipein sanoin. — Kohta lähdetään, ja nyt mennään jokaisen edelle.

Usean pojan taskussa oli kello. Nyt se ainakin oli tarpeen. Sai nähdä omasta kellostaan, oliko laivojen lähtöaika, ja tytöt saivat tämän lisäksi nähdä, että pojilla oli kellot.

— Eipä ole vielä kiirettä, vastasi poikien joukosta rohkein ja solautti kellon taskuunsa.

— Katsos, kun soittajakin on laivaan tulossa, huomautti toinen poika iloisena.

Poikien samoin kuin tyttöjenkin huulet vetäytyivät hymyyn, kun he kääntyivät mainittua tulijaa katsomaan.

Se astui verkalleen, pää pystyssä, suorana kuin seiväs, joten näytti keskikokoista miestä pitemmältä. Soikeita, älykkäitä kasvoja kaunisti korkea otsa, ja totisuutta teeskentelivät harmaat silmät. Hän oli parhaassa miehuuden iässä ja olisi ollut kaikin puolin miesten kauneimpia, ellei huolettoman kirjava puku ja selässä kannettava musta viululaatikko olisi ulkoasua rumentanut. Mutta hän ei näyttänyt kainostelevan pukuaan, eivätkä sitä ajatelleet nekään, jotka rannalla seisoen hänen tuloansa katselivat. Ne vain hymyilivät.

Jo huomasi laivan päällikkökin tulijan ja antaen sanoillensa tuttavallisen soinnun huusi:

— Tervetuloa meidän laivaan, soittaja Havurinne. Matka ei maksa mitään.

Puhuteltava pysähtyi kuin sotamies ja nostaen kaksi sormea hatun reunaan kiinni vastasi juhlallisesti:

— Ymmärrän, herra kapteeni.

Samassa hän jatkoi matkaansa toisten laivojen luokse.

Siellä huiskutti "Vellamon" päällikkö hattuansa:

— Tänne, tänne, konserttimestari Havurinne, täällä iloa tarvitaan. Täällä ovat tyttäret suruun pakahtumaisillaan.

Taas samat sotilastemput kuin toisellekin ja juhlallinen vastaus:

— Ahkeruus on ilomme, herra kapteeni.

Hän teki vielä lyhyen kierroksen laivojen luona ja tuli sitten "Vellamoon".

Nuori väki seurasi perässä, ja joku niistä kysäisi toiselta:

— Käypikö tämä laiva nyt teidän laiturissa?

— Eikä käy, selitti toinen, — mutta kun tuo soittaja tuli tähän laivaan, niin menen tässä ja juoksen vähän matkaa takahankaan.

Kohta oli soittajan ympärillä joukkoa. Eivät ne joutaneet katsomaan, mikä laiva pääsi edelle, mikä jäi jälkeen, kuten tavallisesti. Ne olivat nyt vapaassa "konsertissa", soittajaisissa, jossa oli raha pääsylippuna ja ohjelmanumeroista sovittiin suusanalla.

— Tässä raha, nyt minulle.

Soittaja solautti rahan taskuunsa ja kysäisi:

— Mitä pitäisi olla?

— "Kymmenen penniä pojalla rahaa".

— No soitetaanpa "Kymmenen penniä pojalla rahaa, ei ole poika köyhä".

Kun soitto pysähtyi, oli samassa toinen käsi ojennettuna.

— Minulle "Lypsäjän laulu", soittaen ja laulaen.

Soittaja vilkaisi rahaan. Se oli hopeata. Käsi käväisi taskun suulla, ja samassa sormet ramahuttivat viulun kielistä äänen, joka oli erehdyttävän yhtäläinen kuin useasta lehmän kellosta lähtenyt ääni. Ja laulu alkoi:

— "Tuoltapa kuuluu karjan kellot, truikut, truikut ranttan, tali tula tila tula, tila tula tram."

Kuulijain silmät säteilivät ilosta, ja rahaa tuli tuiskunaan.

Näin jatkui näitä soittajaisia tunnin ja toistakin, kunnes kaikki halulliset olivat kuulleet mielilaulunsa tai "jenkkansa".

Jo sai soittaja levähtää. Hän asetti viulunsa laatikkoon ja alkoi kierrellä laivan kannella, puhellen milloin minkin kanssa.

Pari kainoa tyttöstä istui erillään muista, supatellen keskenään. Jopa huomasi soittaja ne ja kiepsahtaen rinnalle istumaan kysyi:

— Mistäs nämä "nessukat" ovat?

— Tuolta ollaan Venerannan kylältä, vastasi toinen tyttö punastuen.

— Talon tyttäriäkö?

— Ei toki talon.

— Onko teillä jo sulhaset?

— Mitäs nyt…

Tytöt katselivat toisiinsa.

— Taitaapa olla. No eivät ole varmaan täällä, koska niin yksin tässä istutte. Ovatko ne kaukana?

— Ei niitä olekaan, väittivät tytöt kainostellen.

— Kyllä minä näen, että on teillä, puheli soittaja. — Jos lienee viety sotaväkeen. Se on ikävää, mutta kyllä ne sieltä tulevat ja ovatkin tultuaan paljon suorempia ja pulskempia, aivan niin kuin minäkin. Minä olin siellä kolme vuotta ja näytänkin nyt näin komealta.

Soittaja suoristi itsensä, että tytöt saisivat katsella sivulta. Mutta ne katselivatkin takkia eivätkä kasvonpiirteitä. Sen huomasi soittaja ja naurahti.

— Älkää katselko takkia. Tämä on torikauppiaalta ostettu kuuden markan takki, kun minulla ei ole "nessukkata", jolle koreilisin. Kasvot ja ryhti miehen kaunistaa. Ovatko teidän sulhasenne kauniita?

— Emmehän me ole niitä nähneetkään…

— … nyt vähään aikaan, lisäsi soittaja. — Mutta kyllä ne tulevat, kun saavat lomaa… Minä soitan teidän puolestanne, että tulisivat jo ensi sunnuntaina.

— Ei meille tarvitse soittaa, estelivät tytöt kiihkeästi. — Ei meillä ole rahaakaan, millä maksaa.

— Ei "nessukkain" tarvitse maksaa, lohdutteli soittaja. — Pojat maksakoot, ne veisivät rahansa turhempaan, tupakkaan, viinaan ja sen semmoiseen.

Hän otti viulunsa ja alkoi soiton säestyksellä laulaa:

— "Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla." Siinä ei ollut äskeistä kiirettä, ja se kuului sen vuoksi niin kauniilta ja surulliselta, että vanhempikin väki kokoontui kuuntelemaan.

Laiva kulki myötätuuleen. Päällikkö oli antanut peräsimen hoidon laivamiehelle ja tuli soittoa kuuntelemaan.

— Kenellekä se niin surullisen kaunis soitto oli? hän kysyi soiton lakattua.

— Se oli näille tyttö-"nessukoille", jotka tässä istuvat.

— Vai tilasivat tytötkin soittoa, naurahti päällikkö.

— Eivät nämä ole tilanneet, joutui soittaja selittämään. — Kieltelivät kovasti, mutta minun täytyy hyvitellä näitä, että laittaisivat vuoteen, kun satun näiden kotiin yöpymään ja kenties huuhtelisivat paitanikin, kun sattuvat olemaan pesurannassa.

— Vai sillä tavalla, nauroi päällikkö. — Saisittepa niin suloisesta soitosta huuhdella hyväksikin ja saippuan kanssa… Mutta jos nyt soitettaisiin parasta, mitä tuosta viulusta löytyy, oikea konserttikappale.

Päällikkö pisti salavihkaa markan soittajan kouraan. Soittaja nyökkäsi ja tarttui jouseen.

Nyt tuli säveliä, jotka todellakin muistuttivat taidesoittajan kappaleita. Kuulijain päät kohosivat, ja eräs tasatukkainen maalaisisäntä läheni askel askelelta aivan soittajan eteen ja soiton lakattua lausui:

— Olen minä joskus ennenkin kuullut viulua soitettavan, mutta en ikinä olisi uskonut, että siitä tuollaiset sävelet lähtevät. Onko se aivan tavallinen viulu?

— On tämä vähän parempi tavallista viulua, selitti soittaja. — Minä sain tämän kymmenkunta vuotta sitten eräältä kometialaiselta, konstin näyttäjältä.

— Miten paljon piti maksaa?

— Ei minun tarvinnut antaa yhtään markkaa, olin vain muutamia kuukausia konstinnäyttäjäin mukana soittamassa.

— On ollut hyvä kauppa, tuumaili isäntä. — Tuskin täälläpäin on kellään tuollaista viulua.

— Ei se riipu viulusta, puuttui päällikkö puheeseen. — Sormien liikkeet siinä ovat kaikkein tärkeimmät. Näkihän isäntä miten ne hyppelivät.

— Kyllä näin, sanoi isäntä. — Eivät nämä työmiehen sormet, joilla puristetaan milloin kirvesvartta, milloin kuokanvartta, hyvin hyppele.

Isäntä levitti lyhyet pökyläsormensa ja niitä liikutellen näytti havainnollisesti, miten työmiehen sormet hyppelevät. Se muistutti jokiäyriäisen jalkojen liikettä.

— Puristan minäkin kirvesvartta ja veitsen päätä, sanoi soittaja. — Mitäs nämä ovat?

Soittaja näytti puristamisesta syntyneitä "kylkiä" sormissaan.

— Katsos kummaa, ihmetteli isäntä. — Minä luulin tuota soittoa ainoaksi ammatiksi.

Päällikkö ryhtyi selittämään:

— Eikö isäntä ole kuullut, että tämä soittaja on meidän paikkakunnan paras länkien tekijä.

— Vai niin, ihastui isäntä. — Sittenpä minä tulen rinnalle istumaan. Meillä on neljä hevosta, eikä niillä ole yhdelläkään käypiä länkiä. Jos vain soittaja joutaisi, niin minä teettäisin jokaiselle, vieläpä särkymisen varaltakin.

— Onkos luonnonvääriä länkipuita? kysyi soittaja.

— Ei ole ennen varattuja, mutta on meillä koivuja, kehui isäntä. — Ja ehkäpä niitä saisi kaskestakin, siinä on kasken hakkuu alulla.

— Sehän vetelee, innostui soittaja vuorostaan. — Minä tulen aivan kohta. Mutta kun menette kotiinne, niin älkää antako kaataa yhtään koivua, ei suurempaa eikä pienempää muuten kuin juurineen. Sitten kaadettua katkaistaan jokainen juurikka erilleen rungosta. Siitä on monenlaista hyötyä, juurikoista tulee länkipuita, kärrin käyräpuita, tuolin selustimia ja vaikka mitä. Huonoimmista riihipuita. Kannot eivät ole kyntäjän vastuksina, ja niiden paikalle tarttuvat puuntaimet puolta näpsemmästi kuin rikkomattoman kannon juurelle.

— Sepä oli aivan älykäs neuvo, kiitteli isäntä. — Onko soittaja tehnyt halmetyötä?

— En kymmeneen vuoteen, mutta näin minä tehtävän poikasena isän kotona, ja nyt jälkeenpäin olen ajatellut, miten sitä pitäisi tehdä, jos tekee.

— Onko soittajalla koti?

— Onhan se kotirähjä siellä Heinäjärven kylän takana, mutta se on nyt vieraan viljeltävänä.

— Vai niin, vai vieraan. Kuulin tässä joltain, että soittaja on sukuisin Havurinne. Minä en ole ennen kuullut sen sukuisia.

— Eihän niitä taida muita ollakaan. Isäni oli Haverinen, mutta kun hulluimmat haluavat olla jotain muuta, kuin mitä oikeastaan ovat, niin minäkin sotapalveluksessa ollessani otin nimekseni Havurinne. Se muistuttaa paljon alkuperäistä nimeä ja kotipaikan maisemaa. Se on juuri kivikkoisella havurinteellä.

Isäntä mielistyi uuteen tuttavaansa niin, että pyysi laivan keittiöön kahville.

— Eihän nyt ole juonnin aikoja, esteli soittaja. — Mutta ehkäpä se on laivan emännöitsijälle mieleen, joten käydään vain.

Isäntä oli erittäin anteliaalla tuulella.

— Jolta kahvi, siltä tupakkakin, hän puheli ja lisäsi, niin etteivät muut kuulleet: — Olisi minulla tuolla eväskorissa viinaakin.

— Ei kaikkia yhtaikaa, sanoi soittaja. — Ja minä olen ryyppyaineen käyttämisessä poikkeus muista "pelimanneista". Enkä minä näin loppurupeamalla ole halukas tähän tupakkaankaan. Saanko säilyttää toiseen aikaan?

— Jo toki, myönnytteli isäntä. — Mitäpä sitä vetämään, milloin ei haluta.

Kahvileivistä antoi soittaja solahtaa enimmän osan taskuunsa.

Isäntä olisi istuksinut keittiössä pitemmältäkin, mutta soittaja kiirehti kannelle.

— Mennään vain kannelle, myöntyi isäntä.

Palatessaan huomasi soittaja keittiön oven takaa pienen pojan, joka siinä ikävissään olevan näköisenä istui.

— Eikö sinulla ole toveria, kun niin yksin istut? kysyi soittaja.

— Ei ole, kuului surullinen vastaus.

— Missä sinun äitisi on?

— Se on siellä kylällä työssä.

— Entäs isäsi?

— En minä tiedä.

— Eikö sinulla isää olekaan?

— Ei.

— Mikä on äitisi nimi?

— Leena Huovinen.

— Entäs itsesi?

— Erkki.

— Vai Erkki. Onko sinulla evästä?

— Ei ole.

— Vai ei ole evästäkään.

Soittaja otti taskustaan säilyttämänsä kahvileivät ja antoi pojalle.

— Mistä kylästä sinä olet?

— Venerannan kylästä.

— No, kyllä minä muistan: Venerannan kylästä Erkki Huovinen. Onko äidilläsi muitakin lapsia.

— On pienempi tyttö.

— Ohhoh, vai on tyttökin.

Isäntä oli noussut kannelle, mutta soittaja lähti kiertelemään alakerran suojia. Hänen huomionsa kiintyi iäkkääseen emäntään, joka parhaillaan kaiveli eväskoriaan. Soittaja istuutui ulommaksi ja piti silmällä emännän ruokapuuhia. Kalakukosta oli pohjapuoli koskematta ja rieskasta melkein puolet tähteenä. Voivakkasen sisällystä ei nähnyt ulommaksi. Soittaja siirtyi lähemmäksi ja aivan kuin leikillään virkahti:

— Onpa teillä makean näköinen kalakukko.

Emäntä naurahti.

— Onhan tässä kalakukon "liisteet" eikä muuta.

Mutta kyllä minä tätä antaisin muillekin, ken vain haluaisi.

— No sepä vetelee, ihastui soittaja. — Tässä on jo yksi, joka haluaa, ja ehkäpä löytyy muitakin.

— Älähän sentään rupea huutelemaan muita tällaisille tähde-eväille, kielteli emäntä. — Mutta jos sinulla itselläsi ei ole, niin on tässä lisäksi rieskaa ja vielä voitakin.

— Jopas minä taas löysin hyväntahtoisen emännän, kiitteli soittaja. — Ei tähän tarvitse voita eikä rieskaa. Tässä kukon pohjassa on vielä kahdelle miehelle syömistä. Vieläkö emännän pitää syödä kotiin mennessään?

— Mitä siitä kysyt?

— Niin että miten suuria viipaleita minä saan tästä leikata?

— Leikkaa vain miten suuria hyvänsä, en minä tarvitse enää.

— Olinpa minä taas onnen poika, kiitteli soittaja suu täynnä.

— Mutta mikä mies sinä oikeastaan olet, alkoi emäntä kysellä. — Alkumatkan sinä huusit ja remusit tuolla laivan kokalla hullujen huviksi, ja nyt olet onnen poika, kun saat kuivaa kukonkuorta.

— Eikö emäntä ole sattunut kuulemaan, kuka minä olen?

— Vähänkö sinusta kuulee noilta nuorilta hulluilta, mutta minkä selvän minä siitä saan, jos ne kehuvat ja kiittelevät, että se Havurinne se soittaa. Minä vähät semmoisesta, mutta sitähän minä tahtoisin tietää, mikä sinä muuten miehiäsi olet.

— Uskaltaisikohan sanoa, ennenkuin olen syönyt.

— Sano vain, en minä tule ottamaan leipäpalasta suustasi, oletpa vaikka kuinka kumma.

— No, sillä luvalla. Minä olen tottelematon, kovakorvainen, uskomaton, laiska, vihainen, rietas… Vieläkö pitää jatkaa syntiluetteloa?

— Jo riittää tuokin, sanoi emäntä. — Mutta oletko sinä todella rietas?

— Enhän minä tiedä sanoa, onko se todella vai leikillä, mutta niin äitivainaja opetti lukemaan.

— Tottelitko sinä äitiäsi?

— Ei, hyvä emäntä, en minä totellut, tunnusti soittaja. — Minun tottelemattomuuteni tautta äiti taisi kuollakin.

— Puhutko sinä nyt totta? kysyi emäntä.

— Se on totista totta, totesi soittaja.

— Voi sinua kurjaa, surkutteli emäntä. — Miten se tapahtui?

— Se on pitkä ja ikävä juttu, josta ei mielellään kerro kenellekään. Sanon sen verran, että minun tavaton haluni saada itselleni viulu tuli surmaksi äidille.

— Suriko äitisi sitä niin kovasti?

— Ei, vaan eräs hupelo mies paiskasi suurella kivellä äitiäni kylkeen, kun hän särki viulun tekeleen, jota se minulle valmisteli.

— Silloinko äitisi kuoli?

— Ei silloin, vaan parin vuoden perästä.

— Et sinä taida aivan paatunut pakana ollakaan, koska tunnustat vikasi, puheli emäntä vakavana. — Sinulla on mahtanut olla hyvä äiti.

— Liika hyvä näin kovakorvaiselle, sanoi soittaja näennäisesti leikillä, vaikka totta hän tarkoitti. — Kuolemansa jälkeenkin on hän minusta huolehtinut.

— Nyt sinä poikkeat kesken syönnin totuudesta, huomautti emäntä. — Ei hyväkään äiti voi kuolemansa jälkeen huolehtia.

— En minä puhu nyt leikkiä. On minun äitini huolehtinut. Eläessään oli palkannut toisen, joka on hänen puolestaan huolehtinut.

— Se on erittäin. Mutta oletkos sitä äitisi palkkaamaa huolehtijaa totellut?

— En uskalla kehua, sanoi soittaja.

— Voi voi, kun sinulla on vielä paljon korjattavaa elämässäsi, surkutteli emäntä. — Ala jo nyt mieltyä ja heitä ensi töiksesi tuo viulurottelo nurkkaan.

Soittaja väänsi kasvonsa surkeatakin surkeammaksi ja päätänsä pudistaen selitti:

— Voi, hyvä emäntä, mitä te vaadittekaan. Ennen minä voin luopua toisesta silmästäni kuin viulustani.

— Ei tullut sinusta kalua.

Kannelta tuli joku pyytämään "pelimannia" soittamaan.

— Mene sanomaan, että se tulee heti kohta. Nyt, emäntä, tuhannet kiitokset ruuasta. Vielä minä käyn teidän kotonannekin juttelemassa… Mutta joutaisikohan tuo kukonkuoren loppu minulle?

— Jo minä annan tämän mielelläni, sanoi emäntä, — Mutta missä sinä tätä säilytät?

— Älkää sitä kyselkö, kunhan annatte.

Ja kun emäntä oli pistänyt kukonkuoren soittajan käteen, niijasi ja kumarsi tämä yhtaikaa ja läksi kyyryissään juoksemaan laivan keittiöön päin kuin pieni lapsi, joka on saanut erittäin mieleisen kapineen. Keittiön oven takana hän suikkasi kukonkuoren Leena Huovisen Erkin käteen ja oli samassa laivan kannella laulamassa: "Tuoltapa kuuluu karjan kellot."