XI.

Viikon lopulla otti Kustaava puheeksi, että sunnuntaina pitäisi viedä valmistuneita kehruutöitä ja tuoda ruoka-aineita, mutta Ville jäisi taaskin ikävöimään.

— En minä ikävöi, kun Simo on täällä, sanoi Ville.

— Simo menee mökilleen, selitti Kustaava.

— Sinnehän täältä pitäisi mennä, virkkoi Simo huoahtaen. — Mutta voisinhan olla sunnuntain täälläkin, kun havu-urakka näkyy ensi viikon alkupäivinä päättyvän.

Kustaava oli salaisesti ajatellut juuri samaa ja nyt hän iloissaan siitä, kun saisi kerrankin toimittaa asiansa kiirehtimättä, ryhtyi kaikkiin valmistuksiin, Simon paita oli pestävä ja kuivattava lauvantai-iltana, perunat kuorittava ja niin edespäin. Henkisen puolen ravinnoksi löytyi virsikirja ja katekismus.

— Olihan meillä ihmisen sydämen kirjakin lainassa, mutta se piti viedä pois, valitti Kustaava.

— Kyllä minä tunnen sen kapineen, sanoi Simo naurahtaen.

— Onko teillä se kirja?

— On, mukana on, mutta ei sitä huvikseen selaile.

— Niin sydän, hymähti Kustaava huomatessaan, mitä kirjaa Simo tarkoitti. — Kelläpä tuo kovin kaunis lienee.

— On se toisilla, huokasi Simo. — On ollut Kristityllä, josta Bunyan kertoo "Kristityn vaelluksessa".

— Kirjako se on?

— Kirja on, hyvin kaunis kirja.

— Onko siinä kuvia? kysyi Ville.

— Ei ole kuvia, mutta ihmeen kauniita lukuja. Kyllä minä niitä kerron sunnuntaina.

— Kertokaa jo nyt.

— Ei vielä, sitten ei jää mitään sunnuntaiksi. Mökissä ei ollut koko talvena odotettu sunnuntaita näin iloisin mielin. Pysyväiseksi sen muisto jäikin jokaiselle.

Aikaisin he söivät aamiaisen. Sitten Kustaava lähti kylään, ja kotimiehet rupesivat ruoka-unille. Simo nukkui heti, mutta Villen mielessä oli luvattu kertomus, ja hänen täytyi viettää aikansa kapineitaan katselemalla. Mutta samassa kun Simo nosti päätään, meni Ville pyytämään:

— Kertokaa nyt sitä satua.

— Ei se ole satu, vaikka samalla tavalla se alkaa, sanoi Simo.

Ja hän rupesi kertomaan.

— Täällä maailman korvessa vaelsi kerran Kristitty niminen mies, jolla oli likaiset vaatteet ja raskas syntitaakka selässä. Se mies oli asunut kaupungissa, jonka nimi oli Turmelus, ja saanut sitten kuulla, että se kaupunki aivan kohta palaa tulessa ja tulikivessä. Se mies oli silloin lähtenyt pois kotoaan ja seisoi siellä vähän matkan päässä kuorma selässä, kirja kädessä ja itki. Se itki sentähden, kun ei tietänyt minnepäin pakenisi, ja itki se sitäkin, kun sen miehen vaimo ja lapset eivät lähteneet sieltä kaupungista eivätkä uskoneet, että kaupunki palaa, nauroivat ja pilkkasivat vain Kristitty parkaa.

Tähän tapaan Simo jatkoi kertomusta aina loppuun asti. Ville kuunteli suu auki. Äidistä suurine kontteineen tuli tuo raskasta kuormaa kantava vaeltaja. Epäilyksen suo, johon Kristitty alkumatkallaan upposi, oli aivan lähellä, niityn laidassa. Ahdasta porttia ei löytynyt mökin kuuluvilta, mutta jossain huoneiden solassa hän oli kesällä äidin kanssa kylässä käydessään nähnyt senkin. Portin saranat olivat narisseet surkeasti. Siellä samassa talossa oli se hirveä Apollokin, suuri musta koira, jonka hirveän suurta suuta ja kovaa ääntä muistaessaan Ville vieläkin vapisi. Kaikista pelättävin oli kumminkin tulinen järvi. Ja kun Simo oli päässyt loppuun, kysyi Ville ensimäiseksi:

— Heitetäänkö siihen tuliseen järveen lapsiakin?

— Ei siihen heitetä, jos on pappi ennättänyt kastaa ja siunata, selitti Simo.

— Heitetäänkös, jos ei ennätä kastaa? uteli Ville.

— Ei niitä sittenkään heitetä tuliseen järveen, mutta ne eivät pääse taivaaseenkaan. Ne asuksivat kirkkomaalla ja odottavat, että pappi heitä siunaisi. Kerrankin, kun pappi ajoi pimeänä yönä kirkkomaan ohitse, ne seisauttivat hevosen. Pappi luuli valjaiden lauenneen ja laskeutui korjaamaan, mutta valjaat olivat kunnossa. Pappi nousi taas kärryihin ja käski hevosta, mutta se ei liikahtanutkaan. Silloin pappi rukoili Jeesusta siunaamaan kaikkia kristityltä. Ei auttanut sekään, vaan kirkonaidan sisäpuolelta kuului lapsen ääni: "Entäs meitä?" "Ja teitä myös", sanoi pappi, ja samassa lähti hevonen juoksemaan.

— Pääsivätkö ne lapset sitten taivaaseen? ehätti Ville kysymään.

— Ovat ne sitten päässeet.

— Kuinka vanhat lapset pääsevät taivaaseen? Pääseekö kymmenennellä?

— Pääsee sinne vähän vanhemmatkin, jos eivät ennätä tehdä syntiä, selitti Simo.

Iltapuolella päivää veisaili Simo virsiä ja olisi opastanut siihen Villeäkin, mutta tämä ei voinut irtautua siitä vaikeasta kysymyksestä, joutuisiko hän tuliseen järveen, jos nyt kuolisi. Ville muisti katselleensa "sydämen kirjaa" hattu päässä ja syöneensä kakkuakin panematta ensin käsiänsä ristiin. Teki mieli kysyä Simolta, joutuisiko näiden syntien tautta tuliseen järveen, mutta ei rohjennut.

Illan hämärtäessä tuli Kustaava kylästä, tuoden kantokuorman leipä- ja särvinaineita. Hän olisi voinut olla iloinen matkastaan, mutta oli kuullut surullisen uutisen. Kivimäen Kaspo Haverinen oli kuollut.

— Vai jo kuoli Haverinen, virkkoi Simo. — Olisihan se ehkä mielellään elänytkin.

— Kukapa täältä halulla lähtisi, sanoi Kustaava. — Haveriseltakin jäi kovin päätöntä perettä, niin että kyllä olisi tarvinnut elää.

— Mikäpä niillä on hätänä, sanoi Simo. — Vanhin poika tulee muutamien vuosien kuluttua aikuiseksi.

— Tulleeko siitä Veertistä työmiestä, epäili Kustaava. — Sitä viulua kuuluu myötäänsä kiikuttelevan. Kunpa edes nyt herkeisi, kun isäkin kuoli.

— Nytkö, hymähti Simo. — Vähän taitavat sen ikäiset pojat surra minun ja Haverisen laisia isiään. Eiköpä vain Veertikin soitelle ilopolskaa, kun on päässyt.

— Ei tuo niin jumalaton liene, virkkoi Kustaava. Hän oli vähän pahoillaan siitä, että Simo otti tämän kuolemansanoman näin kylmästi. Olivathan nuo orvoiksi jääneet pojat Hetan lapsia.

Ville oli jännityksellä odottanut kuulevansa, mihinkä Kivimäen isännän sielu on kuoleman jälkeen joutunut, tuliseen järveen vaiko taivaaseen. Miksi eivät äiti ja Simo maininneet mitään siitä asiasta? Vai eivätkö he sitä tietäneet? Onkohan saanut kuolla niin, ettei ollut ketään katsomassa eikä kuulemassa?