XIV.

Kivimäen Kaspo Haverinen kelletteli riihen kiukaalla arkussaan eikä tietänyt hituistakaan, mitä menoa vaimoväki piti hänen huoneissaan. Vettä ja hiekkaa lattiat hulaisillaan, ja kolme kovakätistä naista hankasi sumilla, pitkävartisilla luudilla niin, että vesi pärskyi ja luutien sussutus kuului kartanolle asti.

— Tokkohan näitä lattioita on sitten Hetan hautajaisten pesty kertaakaan, arveli Kustaava.

— Ei ainakaan viiteen vuoteen, sanoi toinen, talossa viimeksi palvellut nainen. — Jos mainitsikaan pesemisestä, niin heti pani vastaan. Sillan niskapuut kuuluivat lahoavan.

— Osasi se isäntä vainaja säästää puitaankin.

— Jopa osasi. Ei tietänyt, että oman arkkunsa lautapuun kaatoi viimeksi.

— Siitäkö puusta se arkku tehtiin? kysyi Kustaava.

— Siitä, selitti toinen. — Se oli ruvennut kallistumaan pellon aidan päälle, ja ettei puu särkisi aitaa, oli ponnistanut niin viime tinkaan vastaan, että alkoi tulla verta suun ja sierainten kautta ja oli ollut vähällä rutistua puun alle. Pääsi kuitenkin omin apuinsa pihaan, mutta kuolemahan siitä viimein tuli. Ja kyllä siinä ei enää kuollessaan ollut verta monta tippaa. Enin osa oli juossut sinne kannon juurelle ja viimeinen vähitellen sairastamisen aikana.

Sillä aikaa kun naiset pesivät huoneita ja juttelivat vainajan kuolemasta ja ominaisuuksista, olivat Veerti ja Ville menossa naapuritaloihin astioita lainaamaan.

Otto jäi kotiin vaaniskelemaan, ettei kukaan koskettelisi isän tavaroita. Ja tuskinpa olisi vanhempi veli häntä ottanutkaan mukaansa, sillä isä oli ennättänyt eläessään opastaa pitämään huolta siitäkin, ettei Veerti aja hevosella juosten. Nytkin se katseli jäälle, jossa toiset menivät, ja nähdessään hevosen juoksevan vänisi vanhalta muistilta: "Kyllä minä sanon…"

Matkatoveriansa ilahuttaakseen ajoikin Veerti tavallista kovemmin ja kyseli:

— Oletko milloinkaan ollut näin kiivaassa kyydissä?

— En milloinkaan, vastasi toinen pidellen reen laidasta.

— Pelottaako?

— Ei pelota, vakuutti toinen, vaikka ääni vavahti.

Yhtä kyytiä he ajoivat aina Naurisharjun kartanolle asti. Siellä oli isäntä Nevalainen kopistelemassa rekeä ja virkkoi:

— Minä tässä katselin, kuka sieltä niin porhakasti ajoi, mutta Kivimäen nuoret isännäthän sieltä tulivat.

— Ei tämä ole Otto, selitti Veerti hevosta kiinni sitoessaan.

— Kukas se on?

— Kustaavan Ville.

— Minkä Kustaavan?

— Sen, joka asuu Raivion mökissä.

Nevalainen tuli reen luokse ja Villeä leuasta kohottaen puheli:

— Vai sen Hyttilän entisen Kustaavan poika. Joko tämä on näin suuri. Eipä näyttäisi naamaansa.

Ville oli kovasti hämillään, kun häntä noin katseltiin, ja koetti vetäytyä turkin kauluksen suojaan.

— Terveen näköinen poika, sanoi Nevalainen irroittaen kätensä Villen leuasta. — Ketä sinun isäksesi sanotaan? Vai etkö sinä tunnekaan isääsi?

Nevalainen näki, ettei tullut vastausta, ja kääntyi Veertiä puhuttelemaan.

— Mitä sinä tulit noutamaan?

— Pannua ja astioita.

— Pitää antaa astioita. Tulkaahan tupaan, niin tytöt katselevat.

Veerti seurasi kehoitusta, mutta kun huomasi Villen jäävän rekeen istumaan, niin kääntyi takaisin.

— Tule tupaan lämmittelemään, hän kehoitti.

— Ei minun ole kylmä, urahti Ville.

— Vaikkapa ei olisikaan.

— En minä.

— Miksikä et?

— Siellä kenties kyselevät isää, ilmaisi Ville esteensä.

Veertille uudistui vanha muisto: kätkyestä nostaminen ja äidin nuhteet, jotka eivät koskaan unohtuneet. Hän ymmärsi nyt Villen estelyn ja sanoi viihdytellen:

— No, jää sitten tänne, minä koetan joutua kiireesti.

Kohta toivatkin talon tyttäret rekeen suuren kahvipannun ja alkoivat houkutella Villeä huoneeseen. Tämä piiloutui vain turkin kauluksen suojaan eikä olisi näyttänyt silmiään.

— Sinäpä taidat olla kovin ujo, puhelivat tyttäret ja kaivoivat Villen kasvoja näkyviin.

Mutta kun he huomasivat, että pojalla oli vedet silmissä, kääntyivät pois, ja toinen sanoi:

— Vätyspä olet, kun pelkäät ihmisiä.

Nyt ei enää tullut kukaan puhuttelemaan, ja hän oli hyvillään, kun viimeinkin kaikki astiat olivat reessä ja Veerti alkoi kääntää hevosta.

Isäntä oli tullut katsomaan poikien lähtöä.

— Minnekkä sinä siitä? hän kysyi, kun ei Veerti kääntänytkään hevosta sinne, josta olivat tulleet.

— On asiaa Simo Kurkisen mökille, selitti Veerti.

— Mitä asiaa? tiedusti Nevalainen.

— Kutsun hautajaisiin veisaamaan.

— Älä kutsu Simoa, kielsi Nevalainen. — Kutsu joku muu.

— Sitä Kustaava käski kutsua.

— Vaikkapa. Kustaava ei ole ajatellut. Simo saattaisi veisailla sopimattomia virsiä.

— Kuuluu se ennenkin veisanneen hautajaisissa.

— On veisannut, mutta jos veisaa isällesi rumia pilkkavirsiä.

— Kirjastahan se veisannee, huomautti Veerti.

— Kirjastapa kirjasta, mutta kyllä sieltä löytyy pilkkavirsiäkin, selitti Nevalainen.

Veerti ei muuttanut päätöstään, vaan alkoi ajaa Simon mökille. Kartanosta ulommaksi tultua kohotti Villekin päätään ja kysyi:

— Mitä se isäntä sanoi Simosta?

— Sanokoonpa mitä hyvänsä, tänne me menemme, vastasi toinen.

Simo oli metsässä, mutta Veerti ilmoitti asiansa Petterille, joka hakata nyhräsi halkoja mökin lastukolla.

Nyt oli nämä asiat toimitettu.

Kivimäen rinnettä pihaan kohottaessa alkoi Veerti puhua iltapäivätöistä.

— Puolisen syötyä me lähdemme noutamaan hyviä heiniä Kytöroiviolta, ja minä otan sinne mukaan viulun, että kuulet, miten se soipi. Mutta lupaathan, ettet puhu tästä kenellekään.

Muistihan Ville entisenkin varoituksen. Nyt vain halutti tietää, minkä näköinen tuo viulu on.

— Puhalletaanko siihen niinkuin putkipilliin? hän kysyi.

— Ei siihen puhalleta, selitti Veerti. — Se on puusta ja siinä on oikeat kielet.

Ville ei päässyt selville noista "oikeista" kielistä, jotka soivat puhaltamatta.

Tupa oli heidän kylässäkäyntiaikanaan pesty niin puhtaaksi, että kajahteli puhellessa.

Veerti valmisteli heinään lähtöä. Piti vahtia, milloin saisi kenenkään huomaamatta otetuksi viulun tuvan lakasta. Viimein se onnistui, vaikka kyllä oli Otosta vastusta, kun se alituiseen karnutti, että Veerti ajoi ruunalla juosten. Samaa juonta tuli pitämään silloinkin, kun toisilla oli heinään lähtö, mutta silloin Veerti suuttui ja ajoi piiskalla tupaan. Nyt hän piilotti viulun Villen suuren turkin povelle, joka ei uskaltanut oikein huokuakaan tätä ihmekapinetta suojellessaan. Toisen piti auttaa tyhjään häkkiin mennessä ja asettaa istumaan.

Kustaava huomasi, että poikien lähtöpuuhassa oli jotain salaperäistä, mutta ei mennyt siitä ottamaan selvää. Illalla nukkumaan asettuessaan hän alkoi udella Villeltä, mikä sen turkin povella oli heinään lähtiessä.

Poika muisti lupauksensa eikä vastannut mitään, ennenkuin Kustaava vakavasti selitti, että äidille pitää ilmoittaa aivan pelkäämättä ja peittelemättä.

— Ettekös sano Otolle? pyyteli Ville.

— En kenellekään, vakuutti Kustaava.

— Se oli Veertin viulu.

— Viulu, ihmetteli Kustaava. — Mitä se teki viululla heinässä käydessään?

— Se soitti siellä ladossa minulle, että sain kuulla, mitenkä viulu soipi, selitti Ville.

— Soitti sinulle, ihmetteli Kustaava yhäkin. — Sanoiko Veerti sinulle, mitä hän soitti.

— Valssia sanoi soittavansa ja kaakkuria, mutta sitten rupesi paleltamaan sormia.

— Vai niin. No, oliko se sinusta kaunista?

— Oli, myönnytti poika.

— Kuulehan nyt, Ville, alkoi Kustaava puhua vakavasti. — Kyllähän Veerti on muuten hyvä poika, mutta syntiä se tekee siinä, kun soittelee viulua ja vieläpä näin isänsä hautajaisten aikana. On näet, lapsi raukka, sillä lailla, että viulun soittajat ja tanssijat eivät pääse taivaaseen, vaan joutuvat kuolemansa jälkeen kadotukseen, elleivät sitä ennen tee parannusta. Sielunvihollinen on aina siellä, missä viulua soitetaan tai tanssitaan. Sentähden älä mene vasta sitä kuulemaan. Ethän?

— En, lupasi Ville ja kyhnähti tuvan penkille nurkkaan nukkumaan.