XVII.

Mestari Tarvaisen oppilaaksi Kivimäen Veerti joutui kuin joutuikin. Ja paremmat päivät hänellä siellä elannon ja työn puolesta olikin kuin viime vuosina kotonaan.

Mestarilla ei ollut lapsia, ja vaikka hänen vaimonsa täytyikin olla kuin "hyypiän hävitetyssä kaupungissa", niin oppipoikaa hän säälitteli ja palasteli ehkä liiaksikin. Olivatpa he työssä kotona tai kylässä, valitsi mestari oppilaalle huokeimmat työt ja piti huolen, että, sille annettiin kahvia yhtä usein kuin hänellekin.

Aappo-setä kävi silloin tällöin sivu kulkiessaan tietämässä, miten veljenpoika oppii ja viihtyy. Ensimäisen oppivuoden loppupuolella tuli Aappo-setä tilaamaan hevoselleen länkiä, joiden tekijänä Tarvaisella oli suuri maine, vaikka myllymestarin nimeä hän enimmän suosi.

Aappo-setä oli eläinrakas ja halusi saada länget, jotka sopivat hevosen olkapäihin kuin "valetut". Mutta sellaisia länkiä valmistaessa täytyy ottaa monta lastua, ja että ne tulisivat otetuksi oikeista paikoista, siitä tarvitsi länkimestarin kanssa keskustella. Ja jotta keskustelu kävisi sujuvasti, oli Aappo-setä varannut mukaansa kielenvoidetta, jota he nyt mestarin pienessä kamarissa kahvin seassa maistelivat. Sedän kieli ja mielikin olivat jo aivan herkimmässä vireessä. Hänen pysty nykerö nenänsä melkein hipui mestarin leveätä nenää, kun hän selitti:

— On meillä länkiä, en minä niitä sen vuoksi tarvitse. Mutta kun sinun kehutaan osaavan tehdä länget, jotka eivät hankaa karvaa eivätkä nouse kurkulle, niin minä tulin aivan asiakseni sanomaan, että tee sinä sellaiset länget. Minun hevoselleni sinä et saa tehdä sopimattomia länkiä.

— Olenkos minä ennenkään tehnyt? kysyi mestari maiskutellen huuliaan.

— Et minun hevoselleni. Mutta tuo Hyttilän nuori isäntä sanoi, että sinultakin tulee huonot.

— Niinkö sanoi?

— Niin sanoi.

— Sanokoon. Pitäisikö minun saada käyvät länget, jos joku tuolta tieltä tai lahden takaa huutaa tekemään hevoselleen länget! Tuokoon hevosensa tänne nähtäväksi, niinkuin sinä toit, ja tulkoon tänne huoneeseen sanomaan ja selittämään, niinkuin sinä tulit, ja moittikoon sitten, jos on moittimista.

— Se on oikein, vahvisti Aappo-setä. — Hevonen pitää tuoda nähtäväksi. Minä toin, ja me katsomme vielä uudestaankin sen olkapäät… Mutta opeta sinä minun veljenipoikakin tekemään länkiä.

— Minä olen jo opettanut, kehui mestari. — Sinä saat nähdä, että se osaa jo nytkin tehdä.

Mestari raotti tuvan ja kamarin välistä ovea ja hoihkasi:

— Veerti! Tuoppa tänne setäsi nähtäväksi ne pienet länget.

— Mitä se setä niillä, esteli Veerti, joka parhaillaan höyläsi jotain lautaa.

— No, tuohan pois, kiirehti mestari.

Veerti otti höyläpenkin laatikosta vaaksan pituiset länget ja antoi mestarille.

Mestari asetti länget sedän eteen pöydälle ja sanoi mahtavasti:

— Katseleppas näitä. Ne ovat veljesi pojan valmistamat, ja mitäs sanot?

Aappo-setä otti länget käteensä ja nostaen ne aivan nenänsä tasalle katseli niitä niin ihastuneena kuin pieni lapsi jotain harvinaista koristusta.

— Ovatko nämä Veertin tekemät? hän ihmetteli.

— Ovat, vahvisti mestari yhä mahtavampana. — Minä en ole niistä irtauttanut yhtään lastua. Ja katsele sinä joka puolelta, miten palat ja rahkeen reiät ovat säännölliset, aivan kuin oikeissa längissä.

— Niinpähän on, ihasteli setä käännellen länkiä. — Minun pitää saada nämä mukaani, kotijoukoille näytettäväksi… Veerti, kuulehan! Annatko sinä nämä länget minulle, jotta vanha mummosikin näkee, mitä sinä olet oppinut.

Veerti vain höyläsi.

Mestari suhahti jotain sedän korvaan.

— Kuulehan, Veerti! uudisti setä. — Minä annan näistä sinulle 50 penniä. Tule tänne, niin saat heti.

Veertin höylä seisahtui.

— Tule, tule ottamaan, kehoitti mestari. — Onhan meillä puita tehdä toiset.

Veerti tuli ovelle ja otti rahan, jonka setä oli kaivanut kukkarostaan. Setä katseli uudestaankin länkiä ja puheli:

— Nyt näkevät kotijoukot, että minä tein viisaasti, kun annoin sinut oppiin. Länkiä tarvitaan joka talossa.

— Etkö luule Veertin oppivan täällä muutakin! kehahti mestari. — Tulehan käymään viikon kuluttua, silloin saat nähdä kelkan, niin siron, ettet ole ennen nähnyt.

— Sitäkö se siellä yksinään höyläilee? kysyi setä.

— Minun töitäni se näin keskellä päivää höyläilee, selitti mestari. — Toivat tähän ruumisarkun tekeet.

Aappo sedän muoto muuttui vakavaksi ja hän kysyi:

— Kuka on kuollut?

— Se entinen Porraspuron Lipponen.

— Vai jo kuoli Lipponenkin, huokasi setä kallistaen päänsä surulliseen asentoon. — Niinhän täältä mennään yksi toisensa perästä. Kuka teettää Lipposelle arkun?

— Kylän ruotukunta.

— Vai kylän ruotukunta.

Mestari alkoi kalistella tyhjiä kuppeja ja raottaen kamarin ovea hoikkasi:

— Tuoppa kuumaa kahvia ja anna Veertillekin.

— Se on oikein, se on oikein, myönteli setä kohottaen päänsä. — Veertille välttää paljas kahvi. Ei sen ikäisen tarvitse vielä tätä väkevämpää, saattaisi taipua tavaksi. Se on erittäin, kun on elänyt meidän iälle, silloin se ei haittaa mitään. Veli vainaja se ei maistanut… Mutta kuulehan, kun minä kysyn sinulta yhtä asiata, mutta niin etteivät muut kuule: onko Veerti puhunut täällä ollessaan siitä Kivimäen myöntijutusta?

— Ei ole puhunut. Joko se nyt myödään?

— Ei myödä, mutta kuulehan. Se asia on sillä lailla, että minä olisin myönyt, mutta kuka lienee käynyt herroille kielimässä, ettei sitä saa myödä, kun ei ole pesässä velkaa. Sieltä ilmoitettiin, että myönti kielletään vanhimman perillisen vaatimuksesta. Mutta kuulehan, onkohan Veerti ollut niin rohkea, että on käynyt kieltämässä?

— No, en ymmärrä, arveli mestari. — Ei se vielä antaudu aikamiesten kanssa pitkiin puheisiin. Tuo Kustaava Laulaisen Ville näyttää olevan sen paras ystävä, ja sille se mahtaa tuota kelkkaakin valmistaa. Mutta mitä se haittaa, jos kysytään Veertiltä itseltään, onko hän käynyt kieltämässä?

— Ei kysytä, ei kysytä, epäsi Aappo-setä. — Alkaisi ehkä epäillä, että minä moisin omaksi hyödykseni, vaikka arvaathan sinä, että veljeni poikien etua minä katsoisin.

— Tietääpä tuon, vahvisti mestari. — Mutta kukahan sillä olisi ollut asiamiehenä? Minua ei tarvitse epäillä, joskin on minun opissani ja vaikka minä pidän Veertistä kuin omasta pojastani.

— En minä toki sinua, sanoi Aappo. — Enimmän minä epäilen äitiäni, poikien mummoa. Hän se jo heti Kaspo-veljen kuoltua alkoi höpistä, ettei pitäisi poika raukkojen taloa myödä. Ja nyt se huolehtii ja höpisee Veertistä, että se jääpi lukemattomaksi eikä saa rippikouluaan käydyksi.

— Suotta huolehtii vanha ihminen, sanoi mestari. — Kyllä meillä saapi lukea.

— Sitähän minäkin sille sanoin, mutta ei se usko. Tänne lähtiessäni moneen kertaan muistutti, että pitäisi käskeä menemään siihen kiertävään kouluun, kun se tulee tälle kylälle. Ja anna sinä Veertin käydä siinä koulussa, jotta mummo pääsisi rauhaan. Oppiihan jotakin. Kyllä minä maksan, jos siellä jotakin kuluu.

— Käyköön vain jos haluaa, myönteli mestari. — Vaikka kyllähän minun luonani oppii niin paljon ja enemmänkin kuin sellaisessa koulussa. Oletko sinä kuullut, miten mainiosti Veerti osaa soittaa viulua?

— En ole kuullut. Soittaako se?

— Soittaa ja kauniisti soittaakin. Mielelläsi sitä kuuntelisit.

— Käskeppäs soittamaan!

— Ei se niinkään minun käskylläni, mutta jos itse pyydät.

— Kuulehan Veerti! alkoi setä hoikkia kamalin ovelta. — Sinä kuulut soittavan viulua. Soitappa nyt sedällesi yksi polska, tai minkä parhaiten osaat.

— En minä, kuului ujosteleva kielto, eikä höylä pysähtynyt.

— Anna joku lantti, suhahti mestari.

— Kuulehan vielä, jatkoi setä. — Soitatko, jos annan 10 penniä?

— En minä osaa, esteli Veerti ja höyläsi.

— Soita niinkuin osaat. Saat 25 penniä.

Mestari meni Veertin luokse ja silmää iskien supatti:

— Soita vain, ehkäpä antaa enemmänkin. Soita sitä hukkuneen pojan valssia.

Jo siirtyi Veerti viulunsa luokse nurkkaan. Mestari oli mielissään ja muistutti:

— Sipaise pihkalla jousen jouhia, ettei luisu.

Nyt hän meni kamariin ja työntäen oven aivan selälleen selitti supakalta:

— Ujostelee vähän sinua, mutta kyllä se kohta soittaa.

Veerti asettui aivan etäisimpään nurkkaan, selin kuulijoihin, ja alkoi vetää oppi-isänsä opastamaa valssin säveltä. Siinä jousen nytkähtelevillä liikkeillä jäljiteltiin hukkuvan kiihtyvää voivotusta, johon yhtyi rannalla ilkkuvan rallatus. Soittaja oli päässyt kiinni mielityöhönsä ja tuskin enää muistikaan kuulijoitaan. Setä oli aivan ihastuksen vallassa ja hoki:

— Katsohan veljenpoikaa, mitä säveliä se saapi. Älähän mitään. Ollapa toveri, niin vielä minä valssin hölkäyttäisin.

— Onhan tuossa mun muorini, huomautti mestari.

Muori pelkäsi toden tulevan ja kiirehti ulos.

— Pakoonpa meni, nauroi mestari. — Mutta onpa meidän niin huokea kuunnellakin. Se poika päästelee vielä soitollaan markkoja. Jo se nytkin on matkustavaisilta saanut ainakin kolmisen markkaa. Vähäkös se on muun työn lomassa.

— Onko sillä oma viulu? kysyi setä.

— Oma, mutta nyt sillä on into kerätä rahaa, että saisi paremman.

— Pitääpä minunkin antaa, muisti setä.

— Anna 50 penniä, että tulee yhteensä täysi markka, kehoitti mestari.

Setä ei ollut kitsaalla päällä.

— Kyllä minä veljenpoikaa autan ja hänestä pidän huolen, hän puheli mennen holhottavansa luokse, joka oli lopettanut soiton ja kääri viulunsa ympärille vaatetta. — Tässä on vielä 50 penniä. Ole sinä vain ahkera ja tottelevainen. Ja kun oppi-isäsi antaa soittaa, niin soita vain. Mutta se mummosi sanoi, että sinun pitäisi mennä kiertokouluun. Mestari on luvannut, ja muista nyt mennä… Mitä sinä tässä höyläät?

— Arkun laitalautoja.

— Niin, niin, sen Lipposen arkun lautoja. Niin, niin, sinnehän täältä mennään. Vieläköhän sinä höylännet minunkin arkkuni lautoja… Minun pitääkin lähteä. Hyvästi nyt, veljenpoika. Käy katsomassa veljeäsi ja vanhaa mummoasi. Eihän sitä tiedä milloin täältä lähtään.

Ja vesissä silmin poistui setä.