XV.

Kustaavan Ville heräsi aamulla siihen, että kuului virren laulua. Tuvan ovi oli auki. Sieltä ulkopuolelta se laulukin kuului. Tuvassa liikkui tuntemattomia ihmisiä, jotka katsoivat ovelle päin. Kohta sieltä alkoikin tulla miehiä, jotka kantoivat pitkää, mustaa kirstua, jonka sitten asettivat kahden lyhyen jakkaran päälle.

Pöydällä paloi kaksi kynttilää ja kolmas uunin pankolla. Leveänenäinen mies alkoi väännellä kirveen terällä kirstun kantta auki. Sitä tehdessään se alituisesti naputteli huuliaan. Kun kansi oli irtaantunut ja nostettu syrjään, kerääntyivät kaikki kirstun ympärille, ja muutamat pyyhkivät vesikarpaloita silmistään.

Villekin lähti nurkastaan mennäkseen lähempää katsomaan, mutta kun huomasi joukossa saman isännän, joka oli kysynyt hänen isäänsä, niin palasi nurkkaan takaisin.

Katselijat siirtyivät pöydän ympärille syömään. Muutamia jäi vielä kirstun ympärille, niiden mukana Simo, jonka Ville nyt tunsi, vaikka sillä olikin ehyemmät vaatteet kuin silloin hänen havunhakkuussa ollessaan.

Kustaava liikkui ruuan laittajain toverina. Siinä lomassa hän poikkesi nurkkaan Villen luokse ja virkkoi:

— Tule nyt katsomaan isäntää. Kohta et näekään, kun arkun kansi naulataan kiinni. Sitten lähtevät viemään kirkolle.

Äidin hameesta pidellen ja silmää räpäyttämättä seurasi Ville kirstun kupeelle. Kuolleen keltaiset kasvot ja kuopalle painuneet silmät kammottivat, eikä hän joutanut ajattelemaan mitään muuta, kuin ettei vain kuollut liikahtaisi.

— Tuon näköiseksi ihminen menee, kun henki lähtee, puheli Kustaava surullisella äänellä. — Tule vain tähän lähelle. Ei se tee mitään. Kosketa kättä, tällä lailla, niin sitten ei pelota.

Koskettelukehoitus vain lisäsi Villen pelkoa, ja hän vetäytyi ulommaksi. Muistui mieleen "sydämen kirjan" kuvat, joista ei yksikään ollut noin pelottava.

Kun Kustaava meni noutamaan juomista ruokapöytään, kiirehti Ville takaisin nurkkaansa. Hänen oli jo nälkä ja teki mieli katsella muiden syöntiä, mutta kun kirstun reunan ylitse näkyi kuolleen otsa, niin ei uskaltanut kääntää katsettaan muuanne, ettei silloin liikahtaisi. Väliin täytyi kumminkin vilkaista pimeään paikkaan tuvan uunin päälle, ettei vain sinne milloin musta enkeli ilmestyisi vahtimaan kuolleen sielua.

Ruokapuuhakaan ei unohtunut. Vieraat olivat syöneet, mutta istuivat kumminkin äänettöminä paikoillaan. Mitähän ne odottivat? Tuotako pientä Ottoa, joka viimeisenä purra jauhatte!i pöydän nurkalla?

Samassa alotti Simo virren. Ville säikähti pahemmin kuin silloin siellä metsässä havumajalla. Hän alkoi aavistaa, että hautajaisissa on tällaista, ja katseli pelonsekaisella kunnioituksella Simoa, joka uskalsi laulaa, vaikka kuolleen kirstu oli auki ja noin paljon joukkoa oli läsnä. Virsi loppui, ja joukotkin nousivat pöydästä.

Leveänenäinen mies meni kirstun luokse, nosti kannen paikoilleen ja alkoi lyödä nauloilla kiinni. Vasaran pauke kuului niin kovalta ja kammottavalta, että Ville hytkähti joka lyönnillä. Viimeisen naulan lyötyä pääsi Villeltä helpotuksen huokaus. Ei ollut enää pelkoa kuolleen liikahtamisesta.

Joukot alkoivat vetää päällysvaatteita päällensä. Kustaava kääri Oton isävainajansa turkkiin ja sitoi vyöllä kiinni.

Simo alotti virren: Kohta joudun minä matkaan, jolloin miehet kantoivat kirstun rekeen, jonka edessä oli Nevalaisen musta ori.

Leveänenäinen mies puuhasi etumaisena naputellen huuliaan.

— Kuka tuopi luokkiin merkin?

Kustaava kävi etsimässä valkean liinan.

— Ovatkos eväät matkassa?

— Ovat tuolla toisessa reessä.

Villekin oli tullut eteisen ovelle lähtöä katsomaan, ja hän pääsi kuin mistähän pihdistä nähdessään tuon pitkän mustan kirstun katoavan kartanolta. Muutkin kotiin jääneet ihmiset alkoivat puhella iloisemmin. Parasta kaikesta oli, että pääsi syömään valkeata leipää ilman että Otto oli vihaisesti katselemassa. Ja Simo lauloi näillekin viimepöytäläisille ruokavirren, joka nyt kun kuollut oli pois viety kuului Villenkin korviin aivan yhtä kauniilta kuin siellä mökin tuvassa.

* * * * *

Nyt aamupäivällä alkoi Kustaavan varsinainen toimi, hautajaisväelle keittäminen. Sitä varten täytyi puhdistaa navettakodan suuri karjapata, johon tyhjennettiin sukulaisten ja naapurien tuomat maitoastiat. Simo pienenteli keittopuita ja valmisti leveän melan, jolla pataa hämmennettiin. Ville hääräsi kolmantena.

Siinä pataa hämmennellessään alotti Kustaava keskustelun.

— Kukahan tähän taloon tullee asumaan poikien alaikäisenä ollessa? hän arveli.

— Eikö tuo Nevalainen ostane, sanoi Simo. — Sehän tätä on mieluillut pitkin aikaa karjansa laitumeksi.

Kustaava raapasi kipakasti nenäänsä.

— No eikö siihen kauppaan ole orvoilla itsellään mitään sanomista?

— Mitä ne välittävät alaikäisistä! Poikain setä, lähin sukulainen, asetetaan holhoojaksi ja hän luultavasti myöpi Nevalaiselle.

— Mistä pakosta? tiukkasi Kustaava. — Ei tässä ole velkoja.

— Holhoojan on huokeampi hoidella rahoja, ja ehkä itsekin tarvitsee, selitteli Simo, korjaillen tulta padan alle.

— Mutta saapiko setäkään niin vain ottaa orpojen rahoja omikseen?

— Ei muuten kuin velaksi. Mutta se on parempaa velkaa kuin syrjäisen velka. Oton elatuksella kuittautuvat korot.

— Entäs Veerti?

— Olen kuullut, että Veerti pannaan tämän myllymestarin, kirstuntekijän oppiin.

— Kyllä minä jo sen puuhan tiedän, mutta ei suinkaan se siinä monta vuotta ole.

— No sitten saapi olla missä haluttaa.

Kustaavan nenää kutkutti yhä kipakammin.

— Tietääkö Simo varmaan, että niillä on sellaiset hommat?

— Mestari Tarvainen sitä kertoi ja hän tietää, kun on kummankin talon hyvä ystävä.

— Onpa kaunista sukulaisten hommaksi, harmitteli Kustaava. — Mutta jos ei muu auta, niin minä rupean pahapääksi ja käyn tuomarille kantelemassa, että siellä aiotaan tehdä suoraa vääryyttä. Tuomarin täytyy estää kauppa.

— Mutta sukulaisetpa suuttuvat eivätkä anna sinulle työtä eikä ruokaa, huomautti Simo.

— Olkoot antamatta. Minä lupasin Hetalle hänen kuolinvuoteellaan, että pidän lapsista huolta, niin paljon kuin voin. Ja nyt minun täytyy pitää ja pyytää muitakin avukseni.

— Ehkä Veertinkin kielto jotain vaikuttaisi, huomautti Simo.

— Pitäisi sen vaikuttaa, jos sillä vain olisi rohkeutta mennä sanomaan.

— Menkää yhdessä, kehoitti Simo.

— Se on hyvä neuvo, tunnusti Kustaava. — Mutta vielä varmemmin se asia tulisi selvitetyksi, jos Simo olisi kolmantena.

— Minäkö? sanoi Simo hämmästyen, — En minä kykene enkä uskallakaan tästä asiasta puhua kuin enintään nyt, jolloin ei ole ketään muita kuulemassa.

— No miksikä?

— Ymmärräthän tuon. Ajaisivat pois koko kylästä.

— Eivät ne kylästä saa ajetuksi, mutta voisi siitä olla jotain haittaa, jos tietoon pääsisivät, myönnytti Kustaava. — Mutta pidetään salassa. Kyllä Veerti on niin luotettava, ettei se puhu kenellekään. Veerti voisi vielä auttaa Simoa pääsemään tähän lampuodiksi.

— Minäkö tähän! sanoi Simo. — Ei toki ajatellakaan sellaista.

— No miksei? Onhan Simo ollut suuremmallakin paikalla.

— Ei puhuta, ei puhuta, pyyteli Simo tullen aivan levottomaksi. — Se oli toinen paikka ja toinen aika. Mutta nyt, ja vielä tähän Hetan entiseen kotiin. Ei siitä tule mitään. Minun ajallinen onneni on ainaisesti mennyttä, miten käynee iankaikkisenkaan.

Kustaava huomasi ajattelemattaan koskettaneensa vanhoihin haavoihin ja alkoi varovasti lohdutella:

— Ei niitä entisiä auta muisteleminen. Ne täytyy unohtaa ja koettaa vain mennä eteenpäin. Soisin teidän pääsevän vielä paremmille päiville, sanokoonpa Agaatta minusta mitä hyvänsä.

— Kyllä minä ymmärrän, huokasi Simo. — Sinä jaksat köyhänä ja parjattunakin olla vihaamatta toisia. Niinhän täällä pitäisi jaksaa kaikkien muidenkin.

Kustaava aikoi torjua liikaa kiitosta, mutta ei joutanut, sillä velli rupesi kuohumaan yli laitojen.