XXVI.

Helluntaipäivän iltapuolella huomasi, että tukkipoikien ikävällä odotetut "nassakat" olivat saapuneet. Niiden sisältö oli jakanut nauttijansa kolmeen osastoon. Ahneimmat viinaveikot keturoivat voimattomina pellonpientarilla tai metsissä, toiset kävelivät kaulakkain pitkin tietä, laulellen lempilaulujaan, ja ainoastaan kolmas osasto puuhasi kokon valmistuksessa. Siitä olisi alkuperäisen suunnitelman mukaan pitänyt tulla korkeimpien puiden korkuinen, mutta kyllä se nyt jäi puolta pienemmäksi. Työn suorittanut osasto ei siitä kuitenkaan nurissut. Se antoi anteeksi, sillä voihan sattua, että sekin vuorostaan kompastuu.

* * * * *

Jo oli Veertikin saapunut sukulaistaloonsa, Naurisharjulle. Hän kävi siinä hyvin harvoin, sillä vanha emäntä ei pitänyt soitosta, ja Nevalainen, Veertin isoeno, tunkeutui antamaan kovin paljon neuvoja perintötilan hoidossa. Tällä kerralla oli moittimisen aiheena se, ettei Veerti myönyt puita.

— Nyt sinä et saa niitä kaupaksi kymmeneen vuoteen, pelotteli Nevalainen. — Yhtiön ostaja sanoi kaikille, että myökööt nyt, jos myövät, ei täällä osteta vähissä erissä, se ei kannata.

— Sen parempi, puut saavat kasvaa, tuumaili Veerti nauratellen.

— Turhan tautta sinulla on maatila, murisi Nevalainen. — Metsä kohta läpipääsemätön ja kartano "hierimellä hämmennettävä". Millä senkään rakennat?

— Antaa vanhan kartanon lahota rauhassa loppuun asti, tottapahan sitten keino keksitään, sanoi Veerti.

— Ei sinusta tule koskaan maamiestä, päätti Nevalainen. — Veljestäsi Otosta voipi tulla, jahka ennättää, mutta, höperö, kun möi sinulle. Mistä sinä sait rahaakin?

— Tuolta olen lainaillut ympäri maailmaa, selitti Veerti naurellen.

— "Hulivili" sinusta tuli, nureksi Nevalainen. — Olisit muuttanut nimesikin "huliviliksi" eikä Havurinteeksi.

— Eikö Kivimäki näytä havurinteeltä? kysyi Veerti.

— "Lahorinteeltä" minusta näyttää, sanoi Nevalainen kääntäen hänkin leikiksi. — Isäsi sortui puun alle. Sinä joutaisit sortua tahallasi lahottamasi pirtin alle. Mutta ethän sinä käy vuosikausiin katsomassakaan.

— Käyn minä huomenna tai jo tänä iltana, sanoi Veerti. — Onko täällä näkynyt Kustaava vainajan Villeä?

— Onko sekin aikonut tulla tänne? kysyi Nevalainen.

— Lupasi se tulla, kun kutsuin yhdessä katsomaan entistä asuinpaikkaa, selitti Veerti.

— En ole kuullut Kustaavan pojasta, mutta on tänne muita sinun karkutovereistasi tullut. Viime yönä kuuluu tulleen Simo Kurkisen Petter.

— Täällähän saaneekin tavata kaikki vanhat tuttavat, ihastui Veerti.

— Niin, jos ne sinua, tuon näköistä laholinnan isäntää enää tuntevatkaan, epäili Nevalainen. — Tukkilaiset olivat nähneet yöllä Kurkisen pojan ajavan ja olivat luulleet papiksi.

— Vai papiksi, jopa sitten, ihmetteli Veerti.

* * * * *

Tukkimiesten alipäällikkö tuli kiirehtimään "pelimannia" kisakentälle. Varsinainen päällikkö oli mennyt pyhien ajaksi kotiinsa.

— Näinkö aikaisin siellä aletaan, ihmetteli Veerti.

— Niin täytyy alottaa, selitti alipäällikkö. — Sinne on jo kokoontunut miehiä. Ja kun niissä on juopuneita ja rajupäisiä, niin ei niitä ole käsivoimilla hyvä hallita.

— Milläs ne minä hallitsen? kysyi Veerti.

— Soittamalla ja laulamalla, sanoi päällikkö.

— Nytpä kuulette muutkin, kuinka tarpeellinen minä olen, nauroi Veerti. — Mennään sitten villiytyneitä kesyttämään.

Kisakenttää lähestyessä alkoi kuulua pallonlyöjäin mekastusta, jossa olivat osallisina keskenkasvuiset poikaset. Juopuneimmat miehet turisivat petäjikössä, kentän laiteella. Ja aivan kuten alipäällikkö oli kentälle tullessa kertonut, näkyi kokon lähistöllä kymmeniin nouseva miesryhmä, josta kuului reuhaavaa puhetta ja kirouksiakin.

— Nyt alotetaan helluntai-ilot. Laulu ja soitto kaikumaan! komensi alipäällikkö.

Veerti viritti viulunsa ja sillä säestäen lauloi:

— "Nythän on taaskin se helluntai, kevät tautisen talven voitti".

Kun ei muista laulajista ollut apua, ei Veertikään halunnut yksinänsä huutaa, vaan alkoi soitella tutumpia tanssisäveliä. Niillä näkyikin keskustelu parhaiten häiriytyvän. Puolijuopuneita miehiä lähti "pölkkyparilla" pyörimään, mutta jo ensimäisiä pyörähdyksiä tehdessään he kellahtivat kentälle. Se lisäsi iloa.

— Yrittäkää uudestaan, kehottivat katsojat. — Ovathan pojat pysyneet pölkylläkin.

— Pysytään tässä nytkin, kehuivat "pölkyt", mutta kohta he taas kellahtivat.

Oli toisia, jotka tahtoivat näyttää, ettei koko "saki" ollut noin huonossa kunnossa, ja kun nämä ottivat oikein voimahyppäyksiä, niin eivät pienet puutkaan olisi heitä estäneet.

Jo ilmestyi kentän laidalle naisiakin, mutta ne väistyivät ulommaksi, kun näkivät, miten "kavaljeerit" kellahtelivat ja reuhtoivat. Veerti alkoi epäillä, ettei näihin iloihin uskalla naisväki tullakaan, ja lakaten soittamasta meni niitä kesyttelemään.

— Johan tänne on tullut "nessukoitakin", hän lähemmäksi tultuaan puheli. — Älkää suinkaan menkö pois. Ei meitä tarvitse peljätä. Täällä pidetään "ruuviajoa", koetellaan, kutka ovat kelvollisia, kun joutuu aika "pyörähdellä kultansa keralla".

Hän lausui nämä viimeiset sanat laulamalla.

Naiset alkoivat kursailla:

— Me tulimme vain kokon palamista katsomaan.

— Niinpä tietysti, kokon palamista katsomaan, mutta minkäpä sille voipi, jos siitä syttyy palamaan "rintaan ja poveen". Mutta tulkaahan kumminkin lähemmäksi, jotta kuulette, kun minä soitan, että "heilani on kuin helluntai".

— Kuulemme me tännekin, estelivät tyttäret, mutta siirtyivät jo kuitenkin vähän lähemmäksi.

Auringon alentuessa kuhisi kentällä joukkoa enemmän kuin koskaan ennen. Silloin katsoi päällysmies ajan tulleen ja korottaen äänensä lausui:

— Nyt sytytetään kokko ja sitten huudetaan.

Useita miehiä hyökkäsi sytyttämään, tuikaten tulen alimpiin oksiin, josta se kohosi korkeammalle ja korkeammalle, kiihtyen korvin kuultavaksi huminaksi. Siihen yhtyi ympärillä seisovain ilohuuto, jota poikaset jatkoivat, niin että päällikkö jo viimein kielteli lopettamaan.

Veerti lähti kokon palamisaikana kävelemään ulompana seisovain luokse, josta oli huomannut Villen.

— Tulithan sinä sittenkin. Jalanko vai hevosella? hän alkoi kysellä.

— Alapihan kirkkomiesten hevosessa tulin, selitteli Ville. — Menin sinne ja tulin nyt tietämään, milloin sinä joudat Kivimäelle.

— Huomiseen se jääpi, sanoi Veerti. — Jos maltat odottaa tämän "ötäkän" loppuun, niin mennään yhdessä Alapihaan yöksi ja sitten aamulla ani varhain Kivimäelle.

— Kun et viipyisi kovin myöhään, arveli Ville.

— Puoleen yöhön asti on sopimus, enkä minä halua nyt soittaa siitä yli, vaikka paljonkin maksaisivat.

— Minä odotan sinne asti, lupasi Ville.

Seisoskellessaan kuuli Ville muutaman miehen mainitsevan Simo Kurkisen nimeä. Hän kääntyi puhujaan päin ja huomasi, että se katseli kentän lähitse kulkevalle tielle, jossa kahden miehen ohjaamana ajettiin jotain hellävaroen kuljetettavaa kuormaa.

— Simoa siinä viedään, selitti mies toisille. — Tuo, joka kävelee kärrin kupeella, on Simon poika, joka oli viime yönä tullut ja on tämän päivää tiedustellut isälleen parempaa asuntoa. Äsken kuulin, että mestari Tarvainen on vuokrannut kamarinsa ja luvannut hoitaa sairauden aikana.

Ville liittyi miesten keskusteluun ja kysyi:

— Simoko on sairaana ja tuo toinen on Simon poika, Petter?

— Petterhän se kuvain tekijä poika taitaa olla nimeltään, muisteli mies.

Ville halusi käydä vanhoja tuttaviaan tapaamassa ja kävi ilmoittamassa Veertille, että hän menee mestari Tarvaisen mökille odottamaan. Hän halusi nähdä vielä kerran, ehkäpä viimeisen kerran, vanhaa Simoa. Hän iloitsi siitä, että Simo saapi ennen kuolemaansa olla poikansa hoidettavana.

Ville muisti ikävällä ja katkeruudella ettei hän saanut olla äitiään hoitamassa sen viimeisillä hetkillä. Katkeruus kohdistui isintimään, joka oli tullut heidän erottajakseen. Hänellä oli sellainen ajatus, että äiti eläisi vieläkin, jos ei tuo vihattava mies tullut turmelemaan heidän väliänsä. "Ja jos äiti eläisi", hän ajatteli, "niin ehkäpä saataisiin taas asua Kivimäellä".

Ville oli tullut tällä kertaa Heinäjärvelle siinä luulossa, että Veerti pyytää häntä Kivimäen viljelijäksi tai on saanut päähänsä ajatuksen avustaa maanviljelyskouluun. Kumpainenkaan näistä ei ollut hänelle erittäin mieleinen, mutta hän oli sittenkin utelias tietämään onko hän arvannut oikein.

Hän käveli hitaasti ajatuksiinsa vaipuneena ja aprikoi, rohkeneeko mennä Simoa katsomaan näin myöhällä.

Mies, joka oli Simon kyydinnyt mestarin mökille, tuli vastaan, ja siltä hän sai tietää, että sairas on kovin heikko ja hourailee.

— Turhan tautta otti kuletellakseen. Olisi hyvin hyvästi voinut kuolla siellä entisessä mökissäänkin, moitiskeli kyytimies.

Ville lähti astumaan kiireemmästi. Ovi voipi olla jo lukossa tai Simon elämä lopussa, jos viivyttelee. Valveella oli vielä vanha mestari, vaan ei tuntenut enää Villeä. Sitten vasta muisti, kun sai kuulla kenen poika tämä on.

— Vai sen Kustaavan poika, sanoi mestari maiskutellen huuliaan. — Vanhan tutun poika. Minä tein äidillesikin arkun… Minnekä on matka näin myöhään?

— Kävin tuolla tukkimiesten kokolla, mutta kun näin Simo Kurkista tuotavan tänne, niin tulin katsomaan, selitti Ville.

— Vai tulit Simoa katsomaan. Tuolla kamarissa se on nyt, mutta kohta taitaa kuolla, selitti mestari kuin tavallista asiaa.

— Vieläkö se on täydessä tajussaan? kysyi Ville.

— Ei ole, sanoi mestari. — Hourailla taitaa nytkin. Kuunnellaan.

He siirtyivät lähemmäksi kamarin ovea. Alkoi kuulua katkonaisia lauseita.

— Antakaa, antakaa rakkaat uskonveljet anteeksi, minä annan kaikille anteeksi… Jumala tietää etten minä himoinnut Kivimäkeä… Voi, voi, että minä meninkin sinne juhannuskokolle… Nyt se on myöhäistä… Antakaa rakkaat uskonveljet anteeksi…

Ville ei ymmärtänyt muuta kuin alun ja lopun ja kysyi hiljaa mestarilta:

— Mitä se hourailee Kivimäestä, ettei ole sitä himoinnut?

— Taisi nuorena ollessaan toivoa pääsevänsä Kivimäelle vävyksi, selitti mestari.

— Niinkö…

Ville siirtyi ulommaksi. Petter voipi pahastua, jos huomaa, että syrjäiset kuuntelevat hänen isänsä hourailuja. Hän aikoi poistua näkemättä sairasta, kun Petter tuli tupaan noutamaan isälleen vettä. Petter oli matkasta ja valvomisesta niin väsynyt, ettei Ville aikonut häntä häiritä ja tervehti pään nyökähdyksellä, kuten tuntematonta. Mutta mestari ei heittänyt asiaa siihen, vaan alkoi nuorelle Kurkelalle jutella, että tässä on entinen kasvukumppani, joka on tullut sairasta katsomaan. Petter kääntyi tervehtimään, jolloin Ville huomasi, että sillä oli vaatteus ja tervehtimistapa kuten oppineilla herrasmiehillä. Hän ei ollut heti selvillä, miten alottaisi keskustelun, joten Petter joutuikin ennen.

— Kyllä täällä eletään vielä vanhassa hapatuksessa, hän alotti kärsimättömällä äänellä. — Heikkoa sairasta kidutetaan savutuvassa, jossa lapset peuhaavat ja jossa on häkää ja kaikkea. Köyhä ei ole ihminenkään, eikä niille tule mieleenkään hankkia parempaa asuntoa ja hoitoa. Ei kirjoitettu minullekaan aikaisemmin. Nyt vasta, kun on aivan viimeiset hetket. Enkä ollut saada asuntoa mistään. Tähän viimein sain.

Ville kuunteli äänetönnä, aivan kuin hänkin olisi istunut syytettyjen penkillä.

— En minäkään ole ennen tietänyt, hän sanoi.

Nuori Kurkela ei vastannut, kääntyi vain kamariin ja sanoi:

— Täällä isä on, jos haluttaa käydä katsomassa. En joutanut varustamaan vaatteitakaan. Mestarilta sain puhtaamman paidan. Kuvakin olisi ollut otettava, vaan ei tullut valokuvauskone matkaan. Pitänee piirustaa, vaan olen niin kovin väsynyt.

Ville oli seisottunut keskilattialle ja katseli kuolevan mullan värisiksi muuttuneita kasvoja. Näki selvään, ettei se tunne ketään. Väliin alkoivat kädet liikkua ja katseen kiihkeästi harhaillessa tuli taas joku hourauslause.

Ville ajatteli, että näinköhän lienee äitikin kuollut, ja hänen tuli kovin vaikea olla. Hän sanoi hyvästit ja kiirehti ulos.

Maantieltä kuului laulun loilotusta. Tuntui kovin raskaalta ajatella, että tuolla huudetaan ja tanssitaan ja täällä kamppaillaan kuoleman kanssa. "Ei ajattele toinen toisestaan", hän huokasi. "Kukin elää omaa elämäänsä. Joka kuolee, hän kuolkoon. Sekö on tarkoitus. Miksi kuitenkin toiset syyttelevät toisiansa; kaikilla on valittamista."

Ville meni istumaan puron sillan kaidepuulle ja katseli puroon seisahtuneita puita. Aika kului kovin hitaasti ja hän lähti kävelemään puron rantaa sulkulaitokselle. Sen lähistöllä istui ryysyinen mies, pää painuneena eväskontin varaan. Hän arvasi, että se on sulkulaitoksen vahti, ja käveli hyvin hiljaa ettei häiritsisi, jos on nukkunut. Hän pääsi jo sulkulaitoksen keskelle, mutta silloin siltapuut vähän narahtivat ja samassa ryysyinen mies hyppäsi pystyyn kuin ammuttu ja sivaltaen kirveen alkoi tulla kohti, oudolla äänellä hokien:

— Tänne ei saa tulla, tänne ei saa tulla.

Miehellä oli niin takkuinen musta parta ja pelottava naama, ettei Ville yrittänytkään sitä rauhoitella, vaan juoksi mitä kiireimmin puron toiselle puolelle ja sieltä takaisin sillalle. Hän ei muistanut pitkään aikaan säikähtäneensä niin pahasti.

Kisakentältä alkoi palata joukkoa. Kohta tuli Veertikin kiirein askelin ja lähemmäksi päästyään kysyi:

— Täälläkö olet seisoksinut koko ajan?

Ville alkoi kertoa.

— Kävin minä Simoakin katsomassa, ja sitten menin tuonne sulkulaitokselle, mutta siellä oli niin vihainen ja kamalan näköinen ukko, ettei se suinkaan liene täysijärkinen. Olisi lyönyt kirveellä, jos en joutunut pakoon.

— Ei lyö ketään, vaikka uhkailee, rauhoitteli Veerti. — Eikä se uskalla uhatakaan minua.

— Mikä mies se on ja miksi se ei uskalla sinua uhata? uteli Ville.

— Se on Parta-Jaakko, selitti Veerti, — sama, joka heitti äitiäni kivellä. Ja Jaakko tietää, että hänen kivenheittonsa vei äitini hautaan, ja siksi se ei uskalla uhata minua.

— Vai tämä on Parta-Jaakko. Äiti-vainaja kertoi usein siitä kiven heitosta, mutta miten en liene ennen tullut miestä tuntemaan.

— Se oli silloin ensi vuosina pakosalla, toisissa kylissä, mutta nyt se kuljeksii tukkimiesten mukana tukkilauttojen vahtina.

— Vaarallinen vahti, sanoi Ville. — Jos löisi muitakin kuoliaaksi.

— Ei se lyö ketään, jos ei mene tekemään kiusaa, piti Veerti yhäkin Jaakon puolta.

— No ei suinkaan äitisikään ole tehnyt kiusaa, huomautti Ville.

— Kiusanteoksi Jaakko otti, kun äiti löi viuluntekeleen kappaleiksi. Minähän siinä asiassa oikea syyllinen olin, mutta se ei tule enää takaisin… Ja nyt loppuyöksi Alapihaan.

Oli jo yli puolen yön, kun he jutellen kävelivät Etelälahden rantaa. Laulurastas heräsi oksalla ja hypähtäen puun latvaan alkoi laulaa kevätlaulujaan.