X.

Kustaava heräsi varhain aamulla ja säikähti, kun tuvassa näkyi tulen valoa. Samassa hän kumminkin muisti, ettei ollutkaan pojan kanssa kahden, ja painoi päänsä vuoteeseen. Tuntui kovin varhaiselta nousta. Simolla mahtoi olla tarkoitus, että saisi yksinään valvoa, koska oli asettunut selin nukkuviin, varjoten siten edessään palavasta päretikusta tuikkavaa valoa. Kustaava ensin ihmetteli, mitä se siinä niin liikkumatonna kuullotti, kunnes käden liikkeistä ja hammasten rasahtelusta huomasi, että se oli ruvennut syömään. Miksikä näin aikaisin ja aivan kuin muilta salaa? Onkohan tullut niin kova nälkä, vai muutenko aikansa kuluksi?

Kustaava katseli liikahtamatta, silmät hiukan raollaan, ja näki, miten Simo syöntinsä lopetettuaan nosteli hyvin hiljaa eväät konttiinsa, vei sen hiipivin askelin ovinurkkaan penkille ja vasta sitten asettui päreitten kiskontapaikalle. Kustaavakin alkoi liikahdella, ikäänkuin juuri nyt olisi herännyt unesta, ja nousi rukkinsa ääreen.

— Saiko Simo hyvästi nukutuksi?

— Nukuin aivan tarpeeksi asti, vaikka kyllä iltayöstä pyrki vähän valvottamaan.

Villekin heräsi tavallista aikaisemmin ja kipaisi heti pärekasan kupeelle istumaan. Näin kauniita ja leveitä päreitä hän ei ollut nähnyt koko talvena. Äidin kiskomat olivat kapeita ja lyhyitä tökeröltä.

— Saisiko näistä pienen vasun? kysyi Ville sivellen päreitä.

— Saapi näistä. Eikö sinulla ole entistä? kysyi Simo.

— Ei.

— Minäpä teen oikein seinällä pidettävän kopsavasun, lupasi Simo ja alkoi heti sovitella päreitä ristikolle vasun pohjaksi.

Ville oli niin hyvillään, ettei oikein osannut miten olla. Piti pyörähtääkin lomaan ja samassa joutua katsomaan, miten päreitä taivuteltiin. Kustaavakin oli mielissään, kun hänen lapsellaan oli kerran oikein hauska. Hän aikoi kuoria perunoita keittääkseen lihakeittoa. Siitä piti tulla Simollekin, joka ei saanut jäädä palkitsematta.

Mutta kun keitto oli joutunut ja Kustaava asetti kupillisen Simon eteen, niin tämä piti sitä aivan liika paljona antimena ja virkkoi:

— Eihän vain Kustaava ajattele minun palkan toivossa ruvenneen kopsavasua tekemään.

— Mitäs nyt joutavia puhutaan, kielsi Kustaava. — Tuon verran tekee mielellään hyvää siitä ilosta, kun saapi talven yksin oltuaan jonkunkaan kanssa puhella. Ja mitä sitten, kun Ville sai noin hyvän säiliön tavaroilleen.

Villellä oli syödessäänkin uusi vakka niin lähellä, että yletti kädellään kosketella.

— Saanko nyt lähteä metsään ja ottaa vasun mukaan? kyseli Ville.

— Mitä sinä vasua sinne veisit?

— Poimisin siihen kuusenkäpyjä.

— No mene vain, jos Simo ottaa, ja muuten tarennet, lupasi Kustaava.

— Otanhan minä, ja kyllä siellä tarkenee, kun tehdään maja, lupasi Simo.

Työpaikka ei ollut monenkaan viittavälin päässä mökistä, mutta paljon oli sittenkin puuhaa matkavalmistuksessa. Mitä löytää verhoksi käsiin, mitä jalkoihin? Niin tuli Villestä pukimien puolesta puoleksi poika, puoleksi tyttö. Äidin nuttu oman nutun päälle, äidin huivi hatun alle. Miehiä he silti sanoivat olevansa, lähtiessään perätysten entistä suksenlatua pitkin hiihtää nytkyttelemään, Villellä varrellinen luuta sauvana ja Simolla kirves kainalossa ja kopsavasu kädessä.

Kustaava katseli hymyillen tätä matkantekoa ja ajatteli, että kunpa riittäisi Simolle työtä koko kevättalveksi. Mutta samassa muistui mieleen, miten vähille keittovaroille kävisi, jos joka päivä antaisi Simollekin. Jo ensimäistä kertaa keittolihaa leikatessa oli huomannut, että on puolta huvempi, jos täytyy leikata yli oman tarpeen sellainen nokare, jonka viitsii aikamiehen eteen asettaa. Mutta eihän Simo joka kerta ottaisikaan. Ja kohtahan se alkaa tuoda mökiltään keittämistä, kun lehmä joutuu lypsämään. Nythän sille saattaisi olla hyvin tarpeen. Mahtaneeko olla juuri muuta kuin leipää.

Kustaavalle tuli halu katsoa Simon eväsvaroja. Eihän se ollut oikein, mutta tuskinpa tuo on niin pahakaan, kun ei ole ajatellut omin käsin ottamista. Hän irroitti varovasti kontin kielinuoran, etteivät tavarat siirrähtelisi toiseen järjestykseen. Mutta hän aivan hämmästyi, kun ei siellä ollutkaan muuta kuin vajaa leipä ja pieniä särenrasseja vakkasessa. Eihän näillä eväillä elä kuin ehkä parhaiksi yhden päivän, ei ainakaan sunnuntaihin asti. Kustaava painoi kiireesti kontin kielen kiinni, eikä oma köyhyys enää niin paljon painanutkaan.

* * * * *

Hetkisen kuluttua kohosi jo metsästä savu ilmoille. Simo oli löytänyt tervaskannon, potkinut jalallaan lumen kannon ympäriltä ja tehnyt siihen tulen. Vähäinen havusuojuskin oli kohta valmis, naavaisimpia oksia alustana lumen päällä. Siihen jäi Ville iloisena kellimään.

— Joko sieltä saapi käpyjä? hän huuteli Simolle, joka vähän matkan päässä hakkasi.

— Ei vielä, kuului vastaus. — Odotahan siellä, ettei mene lunta kenkiisi, kyllä minä tuon.

Vähän ajan kuluttua Simo kantaa paarusti kokonaisen kuusen latvuksen, jossa oli käpyjä kirjavanaan. Loppui nyt Villeltä käpyjen puute. Eivät ne olleet enää niin sujakoita ja kauniita kuin kesällä kasvaessaan, mutta hyviä lehmiä niistä tuli, kun laittoi kuivista kuusen oksista jalat. Hitaasti sujui työ kinnaskäsin, mutta kun käytti hampaita apuna, niin tikku tarttui.

— Tulkaa Simo katsomaan, jo on viidellä lehmällä jalat.

— Teehän vielä viidelle, niin sitten tulen katsomaan.

Määrän täyteen tultua täytti Simo lupauksensa, lisäsi samalla puita valkeaan ja istui sitten havujen päälle levähtämään.

Ville rupatteli lehmistään, asetellen niitä riviin, ja vilkaisi väliin, katseleeko Simokin hänen karjaansa. Mutta Simo tähysteli puiden latvoihin, jonne savu kohosi, ja sitten aivan aavistamatta alotti virren:

"Kosk' ajattelen ahkerast' mun entist' elämääni, niin karvastelee katkerast' suruista sydäntäni; se tulee ratki raskahaks' ja aivan paljon painavaks', pois poistaa luistan' rauhan."

Ville aivan vavahti ja hapuili ottaakseen hattua päästään, mutta kun huomasi huivin sittenkin jäävän, eikä Simokaan ollut avopäin, niin jäi hattu päässä kuuntelemaan. Laulettuaan vielä toisenkin säkeistön lähti laulaja kiireesti, mitään puhumatta työpaikalleen. Loppurupeamalla ei Ville häntä enää niin usein vaivannut vähäisiä askareitaan katsomaan.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli Ville tuvassa järjestelemässä käpyjään, kun Simon poika, Petter, tuli suksilla hiihtäen tuomaan isälleen evästä. Pojat eivät ennestään tunteneet toisiaan, mutta kun Ville sai tietää, että se oli Simon Petter, niin pitihän sille heti ruveta näyttelemään uutta kopsavasua ja käpylehmiä. Vaikka uusi toveri oli muutamia vuosia vanhempi, mukautui se pian hyväksi ystäväksi, keksipä kaikenlaisia parannuksia karjalle, asetellen niille korvia ja sarvia ynnä muita merkkejä.

— Oletko sinä täällä montakin päivää? kysyi Ville.

— Tänä päivänä minun pitää mennä pois, selitteli Petter.

— Älä mene vielä pois tänä päivänä, pyyteli Ville. Käydään havumajalla. Se on siellä metsässä, lähellä isääsi.

— En minä sinne, vastusteli Petter.

— Mennään vain, siellä on tulikin.

Petter ei puhunut mitään.

— Mene käymään Villen kanssa, kehoitti Kustaava. — Siellä saat nähdä isäsi, jos et malta odottaa pihaan tulevaksi.

Petter myöntyi, ja nyt alkoi Villen vaatettaminen. Mutta eivätpä kaikki entiset pukimet enää kelvanneetkaan.

— En minä ota huivia.

— Miksi et ota?

— Ei ole Petterilläkään.

— Jos ei korviasi palella, niin mene vain.

Eihän toki korvia paleltanut. Villen piti päästä menemään edellä.

Ulompaa hän jo huusi:

— Simo! Kuulkaa Simo!

— Villekö sieltä tulee? kuului Simon ystävällinen ääni kuusikosta.

— Niin ja Petterikin tulee. Se on tuonut teille kaksi leipää.

— Kuka on tuonut?

— Petter, teidän Petter. Se on täällä tulossa. Onko siellä majan luona valkea?

— Ei siellä ole valkeata.

— Tulkaa tekemään. Me menemme sinne.

Ei kuulunut enää vastausta.

He menivät majalle, mutta ei siellä ollut hauska ilman tulta. Kanto oli palanut loppuun, eikä siitä löytynyt kipinöitä kaivamallakaan. Ville uudisti huutonsa.

— Tulkaa nyt tekemään tuli, meille tulee kylmä.

— En minä jouda, menkää pihaan, kuului kuiva vastaus.

Ville aikoi huutaa vieläkin, mutta Petter sanoi hiljaa:

— Älä huuda enää, ei se tule kumminkaan.

Ville katseli ihmetellen, mistä Petter sen tiesi, ja väitti:

— Tulee, jos vielä kutsutaan. Eilenkin kävi täällä monta kertaa.

— Ei tule nyt, vakuutti Petter.

Heidän täytyi niine hyvineen lähteä hiihtää nytkyttelemään pihaan. Suksia pystyyn laitellessaan sanoi Petter:

— Pyydä äidiltäsi minulle vähän kakkua.

— Antaa se isäsikin, kun tulee metsästä.

— En minä isältä, sanoi Petter. — Pyydähän äidiltäsi, minun on nälkä. Saat tämän "riskun".

Petter otti taskustaan vähäisen vyössä pidettävän vaskihelan. Ville olisi muutenkin ollut valmis pyytämään, mutta tämä koristus lisäsi kiirettä. Hän kipaisi edeltä tupaan ja alkoi äidilleen toimittaa, että Petterin on nälkä ja se antoi "riskun". Kustaava joutui vakaviin ajatuksiin ja Petterin tupaan tultua kysyi:

— Etkö sinä odota isääsi, että söisitte yhdessä?

— En minä, jos saisin teiltä, nurahti Petter allapäin.

— No, kyllä minä annan, mutta ei sentähden tarvitse "riskua" antaa.

Petter näki, että Ville olisi jäänyt pahoilleen, ja kiiruhti selittämään:

— En minä tätä riskua tarvitse, saapi Ville tämän.

Kustaava valmisti ruokaa pojalle, joka heti lähti hiihtämään takaisin.

Kohta tuli Simokin päivälliselle. Kun hän oli asettanut eväät konttiin, tuli Ville näyttelemään uuteen kuntoon pantua käpykarjaansa. Kustaava sattui olemaan ulkona.

— Nyt nämä ovat oikeiden lehmien näköisiä, kun teidän Petter laittoi, tuumi Ville. — Tämä on kellokas. Sillä on kellokin kaulassa. Tämä pitkä käpy on suuri härkä. Sillä on oikein pitkät sarvet.

— Härkäkö, virkkoi Simo ottaen häräksi nimitetyn kävyn käteensä. — Petterkö tämän teki?

— Niin, Petter, teidän Petter.

— Vai niin, virkkoi Simo nousten seisoalleen. — Minä vien tämän metsään ja tuon tullessani paremman.

Ville katsahti kysyvästi Simoon ja huomasi, että tämä oli vihaisen näköinen, ja kuuli, kun hän ovessa mennessään jupisi:

— … lapsillekin se poika saatana niitä kujeitaan…

Kustaavan tupaan tultua alkoi Ville, vesissä silmin kertoa:

— Simo otti sen härän ja sanoi Petteriä saatanaksi.

— Mitä sinä nyt hupatat? ihmetteli Kustaava. — Ei Simo ole niin rumasti sanonut.

— Sanoi ovessa mennessään ja oli vihaisen näköinen, väitti poika.

— No, jospa on sattunutkin sanomaan, niin älä sinä sitä muistele äläkä kerro kenellekään muille.

Kustaava oli huomannut, että pojat palasivat hyvin pian havumajalta eikä heillä ollut mitään hauskaa kerrottavana. "Mitähän semmoinen merkinnee, ettei omaa lastaan yhtään hyvittele", ajatteli Kustaava. "Jos on siitä, kun ei tuonut muuta kuin paljasta leipää. Mutta eihän se ole pojan syy… Eipä taida olla kaikistellen isästäkään iloa".

Hän odotti uteliaana, melkeinpä peläten, millä mielellä Simo palaa illalla metsästä. Mutta ei siinä mitään suuttumisen merkkiä huomannut. Tasku oli tuomisiksi täynnä käpyjä. Lupaamansa häränkin oli veistellyt puusta, jossa jalkoina tökötti kasvannaiset oksat. Kun Simo sitä veitsellä vähän muodosteli, niin ei Ville lainkaan kaivannut metsään vietyä härkäänsä.