XII.

Simon urakkatyö alkoi olla lopussa. Sen tiesi Ville ja pyrki vielä kerran käymään havumajalla. Hän oli sinne lähdössä, kun huomasi naisen hiihtäen lähestyvän mökkiä. Ville juoksi ilmoittamaan äidilleen:

— Tänne tulee vieras.

— Tuleeko! ihastui Kustaava ja meni katsomaan ikkunasta. — Näkyy olevan Petterin äiti. Sillä on varmaan jotain asiaa Simolle.

Ville jäi odottamaan vierasta eikä mennytkään metsään. Mutta eipä tämän vieraan näkeminen ilostuttanut mieltä. Sen katse muistutti vihaista nuuppolehmää. Ei sanonut hyvää päivääkään tupaan tullessaan. Kustaava meni kumminkin tervehtimään ja kysyi kuulumisia.

— Mitäpä näin köyhälle mökin akalle kuulunee, vastasi Agaatta niin suuttumusta ilmaisevalla äänenpainolla kuin vain osasi. — Eikähän tuota emäntäihmisten kannata kysyäkään.

— Mitäs kieltä se on? kysyi Kustaava ihmetellen.

— Se on sitä "nälkäkurjen" koulussa opittua kieltä, mutta eiväthän emännät sitä ymmärrä, jatkoi Agaatta.

— Ymmärtänevät tuon emännät, mutta en minä ymmärrä, vastasi Kustaava hiukan tivakammin.

Samassa vaihtoi Agaattakin äänilajia.

— Kyllä sinä… ymmärrät. Tunnetaan sinun jälkesi. Ethän sinä ole ikänäsi muuta tehnytkään kuin onkinut ukkoja, milloin leskiukkoja, milloin toisten ukkoja. Kyllä sinä olet jo valmis helvettiin heitettäväksi. Mutta vähä taitaa olla vielä mielestäsi tovereita helvettiinkin. Kuulutaanhan tuonne taas Haverinenkin kutautetun. Mutta etpäs päässyt sen rikkauksilla rehentelemään, vaikka siinä toivossa tapoit siltä akankin.

Kustaava väänteli itseänsä harmista ja virkkoi Villelle:

— Mene, hyvä lapsi, ulos tuota kuulemasta.

— Anna pojan olla, kivahti Agaatta. — Sittenpähän kuulee korvillaankin, minkälainen hänellä on äiti. On kaiketi se näinä päivinä silmillään nähnyt, jos on älynnyt katsoa.

— Mene nyt, Ville, uudisti Kustaava, kun ei poika lähtenyt kyllin sukkelaan.

Kun poika oli painanut oven kiinni, sanoi Kustaava tiukasti:

— Ja nyt, Agaatta, saat uskoa sen, ettei minulla ja Kurkisella ole ollut yhtään haureellista ajatustakaan, saati sitten muuta. Minä puolestani uskallan sen vaikka Jumalan edessä vannoa.

— Kyllähän sinä… uskallat vaikka sata kertaa vannoa, terhenteli Agaatta vastaan. — Mutta mitäs varten se ei tullut sunnuntaiksi kotiinkaan? Kyllä niiltä eväiltä olisi pitänyt kelvata kotimökin keitot, eivät ne niin rasvaisia olleet. Muut imelät siinä on ollut estämässä.

Kustaava päätti jättää vieraan yksin ja sanoi mennessään:

— On siinä ollut se, että olen antanut joka päivä keittoa. Lukenetko sen hyväksi vaiko pahaksi.

Hän tapasi poikansa tuvan oven takaa itkemästä.

— Kun et mennyt metsään Simon luokse.

Ville ei puhunut mitään.

— Älä muistele tuon vieraan puheita, sanoi Kustaava. — Mennään saunaan pakoon.

Vähän aikaa odotettuaan nousi Agaatta suksilleen, ja kohta hänen äänensä kuului metsästä, Simon työpaikalta. Kustaava otti tukon saunan ikkunasta ja kuunteli. Metsä oli yhtenä pauhuna, josta erotti vain tutuimmat makusanat ja aina uusiutuvan "nälkäkurjen" nimen.

Mutta täällä ei Agaatta saanut yhtään sanaa vastaansa. Simon kirveen kapse kuului pysähtymättä koko saarna-ajan.

Kun pauhu lakkasi kuulumasta, tukki Kustaava saunan ikkunan. Mutta Agaatta ei tullutkaan enää huoneeseen, anteli vain kartanolta käsin muutamia sanavarastonsa sakeimpia jätteitä ja lähti takaisin.

Tänä iltana viipyi Simo työpaikallaan tavallista pitempään. Kustaava kävi illan hämärtäessä kuuntelemassa, oliko se hengissä, mutta kun kuuli kirveen kapseen, niin palasi odottelemaan. Hän ennätti jo asettua nukkumaan, kun Simo viimeinkin tuli hiipivin askelin ja alkoi tulta tekemättä kaivella konttiaan. Hän nähtävästi toivoi olevansa yksin valveella.

Kustaava halusi päästä puhumaan päivän tapahtumasta ja kohottaen päätään virkkoi:

— Pitkäänpä Simo viipyikin tänä iltana metsässä.

— Niin viivyin, ja jos arvasin edeltäpäin, niin olisin jo ennen viipynyt.

— Oliko sillä Agaatalla mitä asiaa?

— Asiaako! toisti Simo. — On kaiketi se asiansa sanonut täälläkin.

— Sanoihan se, mutta en minä uskonut, että se on aivan sitä varten hiihtänyt tämän matkan.

Simo poikkesi aivan toiseen asiaan ja kysyi:

— Joko Ville nukkuu?

— Jo.

— No, hyvä. Minun on täytynyt tämän saman jupakan tautta hävetä niin monta kertaa, etten aukaise suutani omien enkä muiden lasten kuullen siitä asiasta.

— Mutta eikö se äänettä oleminen pahenna asiaa? arveli Kustaava. — Lapset voivat jäädä siihen luuloon, että se on totta.

— Niin ne jäävät ja niin ne jäisivät, vaikka minä jokaisen haukkumasanan perästä huutaisin, että se on valhe. Agaatalla on kymmeniä keinoja uskotella lapsille, että se, mitä hän sanoo, on totta. Se hyvittelee niitä uskomaan paremmilla muillakin ja kehoittaa niitäkin haukkumaan minua.

— Haukkuvatko ne? kysyi Kustaava.

— Eivät vielä, mutta ne haukkuisivat äitinsä mieliksi, jos minä sanallakaan sanoisin vastaan… Kustaava kysyi viime viikolla, mitenkä kukaan voipi ryöstää toiselta hänen omat lapsensa. Niin ne voipi ryöstää, ja niin on minulta ryöstetty.

— On, on tässä matoisessa maailmassa jos jotakin, ihmetteli Kustaava. — En minä ole muiden sanomalla uskonut Agaattaa tuollaiseksi. Epäileekö se kaikkia?

— Aivan kaikkia yksinäisiä naisia ja jokaista, joka sattuu sanomaan minulle yhdenkään ystävällisen sanan.

— Mistä se on saanut alun luulolleen?

— Mistäkö? Siitä, että se itse olisi sellainen, jos olisi olemassa kukaan niin itseensä suuttunut, että tulisi tarjolle.

— Eiköhän noita ole? naurahti Kustaava.

— Ei ole vielä ollut kuin yksi ainoa, vakuutti Simo.

— Kukahan tuo on? kysyi Kustaava. — Tuntisinko minä sen?

— Tunnethan tämän.

— Itseäänkö Simo tarkoittikin? Niin, minkäpä sille enää voinee. Ja tottahan siinä on siihen aikaan ollut jotain viehättävää.

— Viehättävää, äännähti Simo. — Onhan pirussakin viehättävää siihen asti, kun se kyntensä paljastaa. Ja enhän minä viehätystä ajatellutkaan. Hirteen menoa, kurja, haudoin mielessäni ja katselin jo oksaa.

— Aivanko todella! huudahti Kustaava hämmästyen. — Milloinka?

— Totta se on ja sattui samana juhannusyönä, josta jo ennen puhuttiin, vastasi Simo, painaen alas päänsä. — Kun erosin sieltä ivaajain joukosta ja kotiin tultuani koetin soitella virsikanteleella virsiä, niin tuntui, ettei niistäkään löydy enää lohdutusta, ja silloin se kamala elämänlopettamisajatus tuli mieleen. Saadakseni siihen rohkeutta, join salaa isä vainajani viinan ja menin hoiperrellen rannalle katselemaan oksaa, mutta löysinkin itseni juhannusaamuna Agaatan aitasta. Ja siitä lähtien tätä hirressä riippumista on kestänyt… Ja totta minä en parempaa ansainnutkaan.

— Vai niin, vai niin, huokasi Kustaava. — Kukapa täällä ei erehtyne. Mutta sitä minä en ymmärrä, mitä iloa ja hyötyä on Agaatalla alituisesta luulemisesta ja haukkumisesta.

— Se on Agaatan suurinta huvia, sanoi Simo surullisesti naurahtaen. — Vielä se käypi täällä toisenkin kerran haukkumassa.

— Tulisipahan vielä sille asialle, niin näyttäisin "koikaletta", uhkaili Kustaava.

— Näytä vain, mutta minä en anna sille sitä iloa.

— Miten se sille iloksi tulisi. Jos nytkin olisit antanut tuolla metsässä oikein miehen kädestä, niin muistaisi käyneensä.

— Eipä Kustaava tunnekaan vielä Agaatan luonnetta, sanoi Simo. — Iloa se olisi sekin. Kerran sai minun tauttani pienen mustelman käsivarteensa, ja heti juoksi huutaen hoilaten jokaiseen naapuriin näyttämään, että tuolla lailla se nälkäkurki rusikoipi. Ja kun se edes olisi ollut minun tekemäni, mutta itse pakkasi kätensä oven väliin, kun en olisi antanut tulla perässäni haukkumaan.

— Kyllä on ikävää sekin elämä, huokasi Kustaava. — Minä olen tähän asti luullut omaa elämääni kaikkein surkeimmaksi.

— Väärä luulo, sanoi Simo. — Mikä sinulla on hätänä! Täälläkin, näin syrjässä, näyt tulevan hyvin toimeen. Jospa muutatkin asumaan keskemmä kylää ja kuljet poikinesi talosta taloon kehräten ja kankaita kutoen, niin elät vieläkin paremmin.

— Samaa ovat monet muut sanoneet, myönnytti Kustaava. — Mutta olematon arvo on siitä estänyt, ja toisekseen joutuisi poika enemmän juoksulle ja saisi kuulla ja oppia jos mitä ilkeyttä.

Simo oli vähän aikaa äänetönnä ja sanoi sitten:

— Eikö tuo Ville liene nytkin saanut kuulla Agaatan suusta jos vaikka mitä.

— Ei se kuullut pitkältä, lohdutteli Kustaava. — Me menimme saunaan pakoon. Eikä se mahtanut ymmärtääkään.

— Kyllä ne lapset ymmärtävät enemmän kuin luullaankaan… Ohoi, ohoi, huokasi Simo kyhnähtäen kovalle penkille pitkälleen. — Sunnuntaina puhelimme Villen kanssa parhaina ystävinä "Kristityn vaelluksesta", ja nyt tuskin ilkeän enää silmiäni näyttää.

— Ei pidä niin synkästi ajatella, kielteli Kustaava. — Minä kestän Agaatan vihat, vaikka Simolla olisi täällä työtä kuinka pitkäksi ajaksi. Ja Ville on Simon täällä olosta niin mielissään, ettei se muistele mitään.

— Niin on ollut, mutta nyt se on jo mennyt… Ohhoi, ohhoi… unipa jo tuntuukin tulevan, köyhän kurjen ainoa elämän ilo.

Kustaava oli keskustelun alussa sytyttänyt päreen palamaan ja pistänyt uunikivien rakoon, että Simo näki syödä. Nyt oli päre palanut loppuun, ja tuli kaiveli sen viimeistä tynkää kivien kolosta. Kun kaikki puuaines oli hiiltynyt, tuikahti tulikin sammuksiin, ja hiili pudota rapsahti pankolle. Siinä se vielä muutamia kertoja risahteli, jonka jälkeen seurasi hiljaisuus.