XIII.
Reading edition
Simon pois mentyä tuli Villen ikävä. Nyt ei ollut ketään, joka olisi tehnyt päre vakkoja ja rekiä. Ville katseli usein kylälle päin, näkyikö ketään tulevaksi. Joskus näkyi heinämies, mutta se kääntyi ulompana olevan ladon luokse ja täytettyään häkkinsä meni takaisin.
Eräänä päivänä huomasi Ville hevosen, jolla ei ollut häkkirekeä.
— Tulkaa katsomaan! hän tolkkusi äidilleen. — Tänne tulee hevonen, jolla on punainen reki.
Kustaava tunnusteli tulijaa ja virkkoi:
— Se voisi olla Kivimäen ruuna, ja niin se onkin. Veerti on ajamassa.
— Mitä se tänne tulee? uteli Ville.
— En tiedä, mutta ehkä minä arvaan.
— No sanokaa.
— Ole nyt rauhassa ja istu hiljaisesti, kielteli Kustaava. — Ei vieraan tullessa pidä joutavaa riemastella eikä jäädä ikkunasta katsomaan.
Veerti oli ennättänyt pihaan ja asetteli hevosensa eteen heiniä.
Kustaava meni rukkinsa taakse, mutta ei pannut sitä pyörimään. Ville oli epätietoinen, mihin sovittaisi kätensä: povelleko vai polville. Selän taakse ne viimein vieraan tupaan tullessa sujahtivat.
Kustaava nousi tervehtimään ja kyseli kuulumisia.
— Ei tuonne mitään, vastasi Veerti, kuten oli kuullut muidenkin sanovan.
— Eikö mitään? huomautti Kustaava. — Tänne kerrottiin, että Veertin isä on kuollut.
— Kuolihan se toisella viikolla, myönnytti Veerti.
— Siinäpä sitä onkin. Orvoksi jäitte, poikaraukat.
Kustaavalle nousi vedet silmiin, ja samaa hän odotti näkevänsä Veertiltäkin, mutta ei siinä huomannut pienintäkään mielenliikutuksen merkkiä.
"On mahtanut itkeä itkettävänsä", ajatteli Kustaava ja auttaakseen poikia vanhaa tuttavuutta verestämään sanoi:
— Tule Villekin tervehtimään entistä leikkitoveriasi. Tämä tuskin tuntenee enää, mutta Veerti toki muistanee.
— Muistan minä, sanoi Veerti naurahtaen ja tarttui ujostelevan Villen käteen. — Tule tähän istumaan.
Kustaava meni rukkinsa ääreen ja katseli poikain tutustelemista.
— Oletko sinä ajanut hevosella? kyseli Veerti supattaen.
— En, vastasi toinen.
— Lähtisitkö minun kanssani ajamaan?
— Ei äiti laske.
— Mutta jos äitikin lähtisi?
— Sitten minäkin.
Villeä jo nauratti.
Kustaava arvasi, että Veerti oli häntä noutamassa kotiinsa, ja jouduttaakseen asiaa kysyi:
— Tuliko Veerti minua hakemaan?
— Niin. Laittoivat pyytämään, että lähtisitte pesemään huoneita ja olisitte saman tien hautajaisissa keittäjänä.
— Pitää lähteä, myönnytti Kustaava. — Veertikö siinä on hautajaisia puuhannut?
— Enhän minä niistä tiedä, sanoi Veerti ujostellen, kun kuuli itseänsä näin suurten puuhain alkuunpanijaksi ajateltavan.
— Kukapa siinä senkään vertaa, rohkaisi Kustaava.
— Aappo-setä siellä kävi kutsumassa arkun tekijän ja haki hautajaistarpeita.
— Vai niin. Onko ollut setien kanssa puhetta, miten teillä ruvetaan taloa hoitamaan hautajaisten jälkeen?
— Niinhän se setä sanoi minulle, että annetaan arennille, mutta muille kuuluu sanoneen, että myötäväksi se tulee.
— Antaisiko Veerti myödä?
— Minkäpä minä sille taitanen, jos myövät?
— Kyllä sinä taidat, sanoi Kustaava osaaottavasti. — Se on äitisi perintötalo, ja isäsikin on siinä tehnyt työtä niin paljon, että sanot vain, ettei sitä saa myödä, ja rupeat itse hoitamaan, niinkuin olet nähnyt isäsikin hoitavan.
— En minä osaa, epäili Veerti.
— Osaat sinä, innostutti Kustaava. — Otat taitavan rengin. Minä tulisin mielelläni karjanhoitajaksi, ja Ville alkaisi opetella rengiksi. Jo tämä saapi halot tupaan.
Veertiä alkoi esitys miellyttää.
— Jos setä suostuisi, mutta ei se ehkä suostu, koska aikoi ottaa pikku Oton luoksensa ja minun sanoi pitävän ruveta renkipojaksi tai oppiin.
— Kumpaanko rupeat, jos et saa kotiin jäädä?
— Ennen minä oppiin.
— Rupea vain oppiin, vaikkapa sepän oppiin, jotta osaat takoa työkaluja, kun joudut isännäksi.
— En minä sepän oppiin, siinä pitäisi olla monta vuotta. Mutta mestari Tarvainen ottaa yhdeksi vuodeksi, kun saapi tynnyrin rukiita.
— Joko siitä on puhuttu? kysyi Kustaava.
— Jo setä puhui, kun Tarvainen oli isälle arkkua tekemässä.
— En minä toivoisi Veertiä mestari Tarvaisen oppiin, säälitteli Kustaava. — Saisivat muut tehdä kuolleiden arkkuja ja länkiä.
— Tekee se tuulimyllyjäkin ja vaikka mitä, kehui Veerti vilkastuen. — Sanoi nuorempana tehneensä viulujakin.
Kustaava ei sittenkään ihaillut tätä oppipaikkaa. Hänelle jo selvisi, miksi Veerti oli enimmän taipuvainen mestari Tarvaisen oppiin. Olisi halunnut kieltää koko viulu-harrastuksesta, mutta kun oli yhteen matkaan lähtö ja vieläpä hautajaisiin, niin jätti sanomatta.
Hän kävi ottamassa halkoja tuvan uuniin kuivamaan. Palatessa on tupa kylmä, joten on hyvä saada puut heti palamaan. Muita valmistuksia ei ollutkaan. Parempana säilyneet vaatteet oli vielä otettava mukaan hautajaisten ajaksi.
— Mutta mitenkähän Ville tarkenee istua reessä nyt mennessä?
— Toin minä siltä varalta turkin, ilmoitti Veerti.
— Muistit toki ottaa.
— Arvasinhan minä, ettei ole, selitteli Veerti ja meni reestä noutamaan.
"Aivan yhtä avulias ja hyväsydäminen kuin äitinsäkin", ajatteli Kustaava liikutettuna. Hän laitteli kiireesti Villen ylle vaatteita, ja kun turkkia vähän lämmitettiin liedellä, oli kaikki matkakunnossa. Viimeksi pönkkä oven taakse merkiksi, ettei ole ketään kotona.
Tie kulki heinäladon ohitse.
— Onko tämä — Ville käynyt talvella heinässä? kysyi Veerti.
— Kenenkäpä kanssa tämä olisi käynyt? selitteli Kustaava.
— Nyt me käymme joka päivä, hyvitteli Veerti.
— Kylmä saattaa tulla, arveli Kustaava. — Taitaa olla parempi, jos pysyttelee Oton toverina tupasalla.
— Ei sen Oton kanssa ole hyvä olla, se on niin eripurainen, valitteli Veerti. — Parempi meidän on olla yhtä matkaa. Ja kyllä tämä tarkenee turkin sisässä.
— Sittenpähän näkee, myönnytti Kustaava. — Hyvähän on oppia hevostakin ajamaan. Ei tarvitse sitten opetella, kun tulet Veertille rengiksi.
Veerti kurkisti turkin kauluksen aukosta Villeen ja kysäisi:
— Rupeatko sinä minulle rengiksi?
— Jos äitikin jääpi, myönnytti toinen.
Kustaava nauraa hymähti:
— Siinä on sinun renkisi, jolla pitäisi olla äiti mukana. Toisin mahtaa olla kymmenen vuoden kuluttua.
Perille tultua tahtoi Veerti ilahuttaa renkinsä mieltä valkealla leivällä, jota oli juuri ikään hautajaisia varten leivottu. Kakkua oli tavallista suurempi kimpale ja voita vahvasti päällä. Rengin suu vetäytyi mitä makeimpaan hymyyn. Antajakin oli tyytyväinen, kun huomasi osanneensa valita mieluisen "pestin". Mutta talon nuorempi isäntä katseli kierosti voikakun matkalle lähtöä, ja kun Ville aikoi haukata, niin jo ärähti: se on meidän leipää.
Ville peräytti palasen suustaan, mutta Veerti joutui avuksi:
— Älä kuuntele tuota, syö vain pois.
Villen kasvoilta oli hymy kadonnut, ja hän katseli epätietoisena, kumpaako piti totella. Isäntien vartalon pituus ratkaisi asian, ja Ville siirtyi pöydän taakse nurkkaan. Kieltäjän katseet seurasivat sinnekin, ja kun se huomasi, että Ville alkoi syödessään käännellä pöydällä olevan aapisen lehtiä, niin jo murahti: älä ota, se on minun kirjani.
Ville irroitti kätensä kirjasta, mutta erehtyi hetken kuluttua kurottamaan kätensä seinänraossa olevaan veitseen päin.
— Älä koske siihen, se on isän vuoluveitsi, kuului kohta.
Nyt jo alkoi Villelle selvitä, että tässä maailmassa on tarkat rajat, mikä kuuluu kullekin. Hän oli hyvin halukas seuraamaan Veertiä, joka kutsui mukaansa luudanvarpuja noutamaan, kun seuraavana päivänä pestiin tupaa.
Veerti otti kelkan, johon Ville sai turkkiin käärittynä istua kupottamaan. Veerti hyppäsi kelkan kannaksille ja antoi juosta tietä myöten pellonalusvesakkoon. Varpuja kärsiessään alkoi Veerti puhella:
— Jää sinä tänne meille niin kauvaksi kuin minäkin olen. Setä viepi hautajaistiellä Oton sinne setälään, ja sitten meidän on täällä hauska olla.
— Jos äiti lupaisi.
— Minä kysyn. Jäätkös, jos lupaa?
— En tiedä.
— Jää vain. Minulla on nyt oikea, hyvä viulu. Oletko sinä nähnyt viulua?
— En.
— Vai et. Se soipi hyvin kauniisti. Ja kun et sano Otolle etkä kenellekään, niin minä huomenna näytän sinulle.
— Missä se on nyt?
— Se on tuvan lakassa piilossa, ettei Otto löydä ja särje.
— Minkätähden se Otto särkisi?
— Isä oli käskenyt etsiä ja särkeä.
— Missä se on nyt sinun isäsi?
— Se on tuolia riihessä arkussa. Mutta särkisi se Otto vieläkin. Se tekee yhäkin, kuten isä neuvoi sairastaessaan. Vahtii kaikkia eikä antaisi muiden syödäkään.
Ville ei osannut tähän sanoa sitä eikä tätä. Hänen huomionsa kiintyi riiheen, jossa kuuli kuolleen olevan. Nämä, kuollut ja viulu, olivat hänelle käsittämättömiä ihme-asioita. Viulua hän kuvitteli mielessään pitkäksi ja hoikaksi kuin putkipilli, jonka oli kuullut soivan ja itsekin soittanut. Veertin päreviulu oli jo mielestä unohtunut.
Heillä oli kelkka kukkurana koivun varpuja ja alkoivat vetää vastamäkeä pihaan. Riihen kohdalle päästyä kysyi Ville:
— Näitkö sinä isäsi kuoleman?
— Näinhän minä, vastasi toinen.
— Mitenkä se kuoli?
— Se vain herkesi huokumasta.
— Entä sitten?
— Sitten haettiin mökin Ulla mummu pesemään ja vietiin riiheen.
Veerti antoi nämä selitykset yhtä reippaalla äänellä kuin viulustakin kertoessaan. Ville olisi toivonut kuulevansa tuvan ruskamisesta, ja mihin sielu joutui, mutta ei osannut enää kysellä.