XXII.

Vuosia sitten oli Villekin joutunut pois Heinäjärven kylältä ja istui nyt pienen kamarin pöydän ääressä, laskuoppi ja laskuvihko edessään. Hän oli moneen kertaan lukemalla oppinut ulkoa murtolukujen yhdennimisiksi tekemisen säännön ja sitä seuraten laskenut huokeimpia laskuja. Mutta sitten tuli monimutkaisempia laskuja, ja niissä meni Villen "pää pyörälle". "Nuora leikataan viideksi palaksi. Ensimäinen pala on 2 1/6 syltä ja kukin seuraava pala 1 7/12 syltä pitempi kuin edellisensä."

— Ota siitä selvä, hän tuskaili ja heitti kynän kädestään. — Kukahan tuotakin tietoa tarvinnee… Taitaisi olla viisainta heittää koko homma ja ruveta taas rengiksi.

Oli pimeä syysilta. Pöydällä paloi pieni lamppu. Ville oli tuijottamassa lampun liekkiin, kun oven takaa kuului kolinaa, ja kohta astui huoneeseen pitkä solakka mies, jokin kantamus selässä. Hämärässä näytti mies aivan oudolta ja hiukan epäilyttävältä.

— Hyvää iltaa, lausui mies. — Tokko tunnetkaan enää?

Ville nousi ja astui lähemmäksi.

— Jo minä nyt tunnen… Veertihän se on.

Äänessä enempi kuin kädenpuristuksessakaan ei ollut erityisempää painoa. Varmaan tulija huomasi sen ja arastellen irroitellessaan viululaatikon kannakehihnaa kysyi:

— Saapiko tähän huoneeseen tuoda tällaisia kapineita?

— Jo toki… Onhan siinä oven pielessä naula.

Ville koetti sanoa tämän ystävällisesti, mutta Veerti kuuli sittenkin, ettei täällä tarvitse laatikkoa avata. Hän otti kuitenkin heti kohta iloisen ryhdin ja istuutuen Villen osoittamalle paikalle alkoi puhella:

— Löysinpäs minä sinut. Siitä on vuosia, kun olemme tavanneet toisemme. Sinä olet asunut sellaisissa paikoissa, joita nämä "pelimanni"-miehet kaartavat. Eikä sinua ole näkynyt missään nuorten kokouksissakaan.

— Enhän minä ole niihin rientänyt, myönnytti Ville.

— Se on aivan oikein, sanoi Veerti. — Harvoin kuulut käyneen syntymäkylälläsikään. Minä tulen nyt sieltä päin, ja kun kuulin, ettet ole enää renkinä, niin kyselin asuntosi ja poikkesin kertomaan, että nyt minä olen Kivimäen omistaja, minä yksin.

Villekin jo vilkastui.

— Niinkö! Entäs Otto-veljesi?

— Minä ostin tällä tiellä Otolta. Hän tuli nyt lailliseen ikään, ja me teimme kaupat. Kivimäki on minun.

— Olkoonpa onneksi, toivotti Ville. — Mutta mitenkä Otto niin heti paikalla suostui myömään?

— Minulla oli keinot, kehahti Veerti iloisena. — Minä levitin Oton eteen kolmekymmentä uutta satamarkkasta, ja "se naula veti".

Villekin aivan hämmästyi.

— Kolmekymmentä satamarkkasta! Mistä sinä sait niin paljon rahaa?

— Tuosta viululaatikosta.

— Viululaatikosta! Entäs viululaatikkoon?

— Viulusta ja hevosen längistä.

— Ihanko todella?

— No ihan todella. Ja on niitä vielä tähteenäkin, vaikka et niistä tarvitse huudella ympäri maailmaa.

— Mitäpäs minä, lupasi Ville. — Mutta jos pääsevät tietoon ja ryöväävät.

— Saapi minut ryövätä, naurahti Veerti. — Ei minun mukanani ole rahoja muulloin kuin nyt. Ne ovat pankissa, korkoa kasvamassa.

— Vai pankissa… Niin niitä säästyy, jolta tulee säästetyksi… Milloinka asetut Kivimäelle asumaan?

— Minäkö Kivimäelle asumaan! Mitä minä siellä tekisin.

— Tottahan sinä jolloinkin menet, koska ostit.

— Sitten jolloinkin, kun ei enää käsi käänny eikä jalka nouse.

— En minä ollenkaan ymmärrä sinun suunnitelmiasi, sanoi Ville. — Ostat talon, etkä ajattelekaan mennä asumaan. Lienetkö käynyt katsomassakaan.

— En tällä kerralla käynyt. Oli kiire jouduttaa tähteeksi jääneet rahat pankkiin. Ja nyt syksyllä on oltava liikkeellä, viulua laulattamassa. Renkipojillakin on tänä vuodenaikana rahaa.

Nyt vasta Ville oikein selvästi käsitti, mistä nuo satamarkkaset olivat suurimmaksi osaksi kootut, ja hän, tunsi taas saman tapaista vastenmielisyyttä kuin kymmenisen vuotta sitten kiertokoulun penkillä rinnatusten istuessaan. Silloin oli istunut äänetönnä, mutta nyt hän katsoi olevansa oikeutettu huomauttamaan, koska kuului samaan renkiluokkaan. Hän tahtoi kuitenkin säilyttää iloisen muodon ja kysyi kuin leikillä:

— Eikö sinua yhtään säälitä ottaessasi renkipoika raukoilta rahoja tuollaisella keinolla?

— Onko sinusta minun keinoni huono? kysyi Veerti.

— Ei ole hyväkään, vastasi Ville.

— Vähäpä sinä ajattelet, ihmetteli Veerti. — Onko renkipojille mitään sen viattomampaa ja iloisempaa kuin soitto ja laulu? Sinä sanot ehkä, että ostaisivat niillä rahoilla vaatetta tai veisivät pankkiin. Mutta kyllä ne saavat vaatetta tarvitakseen ja pankkiin niiltä ei tule viedyksi, ei yhdeltä sadasta. Mutta jos sinä kerrankaan näkisit, miten iloisia ne ovat ja miten niiden silmät loistavat, kun minä soitan ja laulan, niin et sanoisi rahojen menevän turhaan.

— Turhaan minä sanon menevän, väitti Ville. — Ei ne niiden "kättä lämmitä" sen päivän perästä. Sinulle niistä kassa karttuu, ja sinä viet pankkiin ja ostelet maita.

— Nyt sinä sanoit oikein, riemastui Veerti. — Minä vien pankkiin ja ostelen maita. Voitko sanoa renkipoikien rahojen olevan missään sen paremmassa asiassa.

Villeä alkoi harmittaa kuunnellessaan näin kylmäkiskoista omanvoiton pyyntöä, mutta hän koetti pysyä tyynenä ja uudisti äskeisen väitteensä.

— Onhan ne oikeassa asiassa sinua hyödyttämässä.

— Minuako yksistään, sanoi Veerti. — Saisivatpahan nähdä, että ne hyödyttäisivät muitakin, jos vain olisi äitisi elossa. Minä muistan, mitä me puhelimme silloin, kun kävin hakemassa sinua ja äitiäsi Raivion mökistä hautajaisten laittajaksi. Etkö sinä enää muista?

— Enpä paljon, vastasi Ville tullen entistään tarkkaavaisemmaksi.

— Minä muistan, sanoi Veerti uudestaan. — Muistan vielä nekin puheet, mitä puhuimme silloin, kun äitisi kanssa veimme lehmää rovastille. Äitisi toivoi aivan tosissaan, että minä tulisin Kivimäen isännäksi, sinä rengiksi ja hän itse karjanhoitajaksi. Ja niinkuin sanoin, jos äitisi olisi elossa, niin nyt se suunnitelma toteutettaisiin, sillä poikkeuksella vain, että sinä olisit isäntänä ja äitisi vanhana emäntänä… ja minä itse silloin tällöin käypäläisenä, joka kantaisin rahaa, jolla teettäisit työtä ja rakennuttaisit kartanoa.

Ville hämmästyi sanattomaksi. Tämä kammoksuttu lapsuuden tuttava kohosi ajatuksissa aivan toiseen asemaan. Että Veerti muisti hänen äitinsä puheet ja esitykset näin tarkalleen, se vaikutti kaikkein enimmän, eikä hän voinut salata mielenliikutustaan. Hän ponnisti pysyäkseen tasapainossa ja pyyhkäisten valahtaneet kyynelet kasvoiltaan kysyi:

— Mistä hyvästä sinä asettaisit minut ja äitini ikäänkuin isänniksi?

— Enpä sano vielä kaikkia syitä, vastasi Veerti iloisesti aivan kuin ei olisi huomannut mitään. — Tärkein on se, että ilman äitisi huolenpitoa olisi Kivimäki aikoja sitten myöty ja ehkä syötykin. Lehmän vientimatkalla puhui äitisi myöntiasiasta rovastille. Minä olin omin korvin kuulemassa. Rovasti otti asian huolekseen ja toimitti kuin mies, ettei setä saanut myöntilupaa.

— Vai oli teillä niin paljon yhteisiä puuhia, sanoi Ville. — Mutta olisihan teillä veljeksillä sitä enemmän rahoja.

— Sedänkö tallessa olisivat rahat säilyneet? epäili Veerti. — Omankin omaisuutensa kuuluu juoneen ja retustelleen vähiin kantoihin. Siinä ne olisivat menneet meidänkin perinnöt.

— Niinkö arvelet. Mutta mitenkä se on hoitanut Oton osaa?

— Niinkuin omaansakin. Mutta nyt siellä vaihtui holhoojat. Sedän täytyi kirjoittaa myönnytys, että Otto saapi ottaa kiinnityksen Malkomäen tilaan, ja saat kuulla, ettei siihen ole monta vuotta kun Otto on siinä isäntänä. Siitä tuli työmies ja tavaran kokooja… Muistatko, miten se etsi minun ensimäistä viuluani särkeäkseen?

— Muistan vähän, vastasi Ville reipastuen yhä enemmän näistä vanhoista muistoista.

— Oli siinä alusta alkaen isän poika, naurahti Veerti. — Emme me soveltuneet saman talon haltijoiksi isompinakaan. Ja nythän tuosta pulasta selvittiin… Mutta muistanet sinä niitä myöhemmän vuoden tapahtumia. Viimeinenhän olikin se, kun sujutin selkään Annastiinan Ansua siellä Hyttilän kujassa. Siitä se alkoi tämä minun kiertolaiselämäni.

— Muistan minä sen, sanoi Ville. — Kyllä minuakin silloin pelotti. Mutta sitä ennen oli eräs toinen tapahtuma, joka on minua vaivannut vuosikausia, melkeinpä tähän iltaan asti.

— Mikä se oli, mikä se oli? kyseli Veerti uteliaana.

— Se oli se, kun sinä soitit viulua vanhan Lipposen ruumisarkun kupeella, mestarin mökissä. Se jätti minuun sellaisen kammon, etten saanut alkuaikoina rauhassa nukkuakaan. Siitä lähtien olen kammonut viulun ääntä ja viulun soittajia.

— Ja minuako myös? kysyi Veerti.

— Kun sanon kaunistelematta, tunnusti Ville.

— No jotakin sitä tapahtuu, ihmetteli Veerti. — Minä muistelen kuin pahaa unta, että äitisi pistäytyi muutamana päivänä kyselemässä, kävitkö sinä edellisenä iltana siellä mökillä… Täytyihän siinä soittaa ruumisarkunkin lähellä, kun niitä arkkuja tehtiin joka viikko… Mutta kun tässä taas kantautui puhe äitiisi, niin minäpä kysyn, olitko sinä äitisi kuollessa hänen luonaan, vai joko olit palveluksessa?

— Jo minä olin käskyläispoikana, selitti Ville.

— Vai ennen hänen kuolemaansa sinun täytyi lähteä, sanoi Veerti surkutellen. — Äitisi mainitsi sillä samalla lehmänvientimatkalla, ettei hän ehkä elä monta vuotta. Mutta sitten minä kuulin, että äitisi oli mennyt miehelään.

Villen kasvot vaihtuivat taas surullisiksi ja hän virkkoi:

— Niinhän se kävi, ja siitä aiheutui minunkin lähtöni.

— Kummallista, ihmetteli Veerti. — Minä en olisi uskonut, että äitisi otti sen miehen, jonka oli ottanut.

— En minäkään, sanoi Ville. — Mutta niin se näkyi käyvän, ja totta se oli niin menevä.

— Etkö ollut vastaan?

— Kukapa lapsi ei vastustaisi isäpuolen tai äitipuolen tuloa.

— Ei aina tarvitse olla vastaan, sanoi Veerti. — En minä olisi vastustanut äitipuolen tuloa.

— Eipä sinun isäsi ehkä aikonutkaan ottaa.

— Sepä minua harmitti, kun ei ottanut, jonka toivoin ottavan.

— Ketäs sinä toivoit?

— Sanonenko sinulle, jos suutut?

— Hm, niinkö, äännähti Ville aavistaen, ketä toinen tarkoitti.

— Näyt ymmärtävän, naurahti Veerti. — Mutta ajatelkoot muut mitä hyvänsä, sen minä vain sanon vieläkin, että meillä, minulla ja sinulla, oli hyvä äiti. Sellaisia saisi olla useitakin.

— En minäkään tahdo moittia, sanoi Ville. — Äidin ansio se on, että minusta on tullut tällainenkaan. Äiti piti huolen siitä, että pääsin hyvään palveluspaikkaan, jossa sain oppia kunnon ihmisten tapoja sekä paljon muuta lisäksi.

— Sinähän olit hyväoppinen, muisteli Veerti. — Minun oppipaikkani oli sotapalvelus. Siellä kävin rippikoulunikin ja opin oikealla tavalla soittamaan.

— Niin, sinä olet ollut sotapalveluksessa. Sinulle nousi arpa.

— En minä odottanut arvannostoa, vaan menin tarjokkaana, ennenkuin olin siinä iässäkään. Eikä siitä ole katumista. Nyt minä soitan nuotistakin. Etkö halua kuulla. Eihän täällä ole ruumisarkkuja.

— Eipä olekaan, naurahti Ville myönnytykseksi. — Ja onhan minun ajatuskantani siitä ajasta paljon muuttunut, vaikka tuskin milloinkaan tulen viulun ystäväksi. Kantele on aivan toinen asia.

— Vai suosit sinä kanteletta, sanoi Veerti viululaatikkoa avatessaan. — Kanteletta äitivainajakin kiitteli. Mutta tämä se sittenkin on soittokone.

Hän hyväili viuluaan kuin äiti lastaan.

Ville katseli uteliaana laatikon sisustaa ja alkoi ihmetellä:

— Täällähän on jos mitä tavaraa: sikareja, leivoksia ja sokeripalojakin. Mitä varten sinä näitä tähän keräät?

— Taskussa tuhrautuvat ja murenevat, selitti Veerti.

— Pistäisit suuhusi ja polttaisit, huomautti toinen.

— Ei, ei niin ylellisesti, puheli Veerti viulua viritellessään. — Sikarit annetaan tarvitseville, viisi penniä kappale. Ja tuolla maailmassa on monta, monta poikaa ja tyttöä, joille eivät isät tuo milloinkaan ei leivosta eikä sokeripalaakaan.

— Niillekö sinä näitä jakelet?

— Niille. Ja näkisitpäs, miten niiden mieli ilostuu.

Veertillä oli viulu vieressä. Hän katsahti tuttavaansa ja alkoi soiton säestyksellä laulaa: "Älä itke äitini, älä äiti kulta, vaikka vaan jo isäni on jo musta multa."

Ville istui ja kuunteli. Soitto herätti muistojen kätköistä ne kauniit suunnitelmat, joita hänkin oli äidin iloksi ajatellut: lehmät ja pienen mökin, ja hänen silmiinsä kohosi taas kyyneleet. Lisäksi tuli aivan kuin silmien eteen äsken mainitut lapset, joiden isät eivät olleet "musta multa", vaan niinkuin kylmät kivet.

Veerti soitti useitakin kansanlauluja, valiten asteittain iloisemman ja iloisemman, ja viimeksi "Lypsäjän laulun".

— Mitäs sanot? hän kysyi lopetettuaan.

— Sanon kiitokset ensiksi, vastasi Ville. — Ja sitten sanon, että nyt minä jo alan ymmärtää sinua… Me olemme tosin lapsuuden tuttavat, mutta ehkä kuitenkin lyödään vahvikkeeksi veljenkättä. Sinä olet sittenkin toinen mies, kuin mitä olen ajatellut.

— Sepä on minulle mieleen, sanoi Veerti ojentaen iloisena kätensä. — Toinen minulla on nimikin: Havurinne. Ja Kivimäelle annetaan myös nimeksi Havurinne, sillä jos minä elän toisetkaan puolet ikää, niin ei sen pelloilla ole kiviä. Niistä rakennetaan huoneita ja ensimäiseksi kivinavetta.

— Jokohan tuonkin ihmeen näkee? naurahti Ville.

— Näkee sen, kun on luja usko, päätti Veerti. — Mutta ei paljas usko auta, täytyy olla puuhassa… Ja kun olen saanut sinusta pois sen luulon, että olisin vain renttuileva "pelimanni", niin nyt minä lähden entistä iloisemmalla mielellä Kivimäkeä rakentamaan Havurinteeksi.

— Ei tänä iltana lähdetä minnekään, kielsi Ville. — Saadaan tähän nukkumapaikka, ja ruokaa on myös.

— Ei syömällä eikä nukkumalla rikastuta. Tänä iltana on soitettava vähintään viisi markkaa, ja jos onnistuu, niin enemmänkin.

— Minä maksan tuon viisi markkaa, sanoi Ville.

Veerti kääntyi katsomaan tiukasti.

— Sinäkö maksat… Sanoit ymmärtäväsi minua, ja tarjoat viittä markkaa… Ei tämän taivahan kannen alla se tule tapahtumaan… Kyllä sinun täytyy osata hoitaa rahasi minun olematta "kasöörinä", muuten en minä ymmärrä sinua.

— Niin… mutta meillä olisi vielä paljon puhelemista, selitti Ville.

— Niistä puhelemme joutilaampana aikana, sanoi Veerti asetellen viulua laatikkoon. — Yksi asia vielä keritään… Mitä sinä oikeastaan puuhaat?

— Minä luen, vastasi Ville. — Eikä se ole tällä kertaa lukemistakaan. Olen opetellut murtolukuja laskemaan.

— Missä sinä sitä tarvitset? kysyi toinen.

— On toivo päästä kiertäväksi lasten opettajaksi, selitti Ville.

— Opettajaksi?… Osaatko sinä opettaa. Menisit ennemmin maanviljelyskouluun.

— Mihinkäs minä sieltä?

— Mihinkä?… Peltoja levittämään ja kiviä särkemään.

— Täytyisi olla ainiaan toisen käskyläisenä, huomautti Ville.

— Et ainakaan Kivimäellä tarvitseisi olla kenenkään käskyläisenä.

— Kivimäelläkö?… Siitähän jo puhuttiin, että se on myöhäistä, kun ei äiti ole elossa.

— Ei ole myöhäistä elossa oleville, sanoi Veerti nakaten viululaatikon selkäänsä. — Mutta siitä puhutaan toisella kerralla. Nyt on kiire. Minua odotetaan… Hyvästi vähäksi aikaa!

Ville jäi yksinään. "Siitä on tullut omanlaisensa", hän ajatteli asettuessaan murtolukuja laskemaan.