XXV.

Se päivä, jolloin heinäjärveläisten ensimäiset tukkipuut alottivat vesimatkansa maailman markkinoille, oli merkkipäivä koko kyläkunnalle. Ken suinkin kotitoimiltaan pääsi, tuli katsomaan sulun avaamista ja miten puut lähtivät sulkuränniä ja puroa pitkin juoksemaan.

Rantatyöt ja puron perkkaus oli lopetettu ja otettu kymmenittäin lisämiehiä uittotyöhön. Sileäksi kolottuihin keksinvarsiin nojaten seisoivat miehet sulkupenkereellä, odotellen uittopäällikön viimeisiä määräyksiä.

Ei tällä päälliköllä ohut mitään ulkonaisia arvonmerkkejä, paitsi mitä luonto oli hänelle lahjoittanut. Mutta ne olivatkin oivallisimmat: musta, muhkea parta, tukeva vartalo ja juhlallisen kuuluva ääni, jota hän oli totutellut käyttämään niin tyynen vakavasti, etteivät rajuimmat yltiöpäätkään rohjenneet tehdä vastaväitteitä.

— Meille alkaa huolellinen työ, sanoi päällikkö. — Puut eivät ui kapeassa purossa niinkuin leveässä joessa. Siinä vaaditaan vikkelyyttä ja valppautta. Pitäköön nyt jokainen mies huolen, milloin työssä ollaan, että puut ovat aina liikkeessä. Helluntai on lähellä. Jos kaikki puut ovat siihen mennessä sulun alapuolella, niin silloin se tuketaan ja helluntaipäivät ovat vapaapäiviä, jolloin saatte käydä kotonanne tai varustella ruokaa seuraavan viikon varalle. Ja palkka juoksee niillekin päiville.

Miehet vilkastuivat, ja rohkein kysäsi:

— Onko se varmaa puhetta?

— Milloinkahan minä olisin sanastani peräytynyt? vastasi uittopäällikkö.

— Silloinpa yritetään, kuului useasta suusta.

— Ei tullut siitä mitään, epäili joku vanhempi mies.

— Siitä täytyy tulla, ellei puron vesi käänny toisinpäin juoksemaan, tenäsi rohkein.

— Sulku auki ja kötysmiehet puron rannalle ja vikkelimmät puita sulun suulle haalaamaan.

Kohta olikin sulkuportti auki, ja puuta alkoi mennä, että vilisi. Puron varrelle määrätyt miehet kiirehtivät puiden perästä, ja kyllä keksinvarret huiskivat.

Uitto oli alkanut, ja päällikkö jouti vaihtamaan muutamia sanoja kyläläisten kanssa.

Vanha Nevalainenkin oli tullut hevosella tätä merkkitapahtumaa katsomaan. Hän oli huomattavin henkilö päällikönkin puhutella.

— Saa nyt nähdä miten tämä onnistuu, sanoi päällikkö partaansa sivellen.

— Näkeehän tuon jo alusta, että puut menevät huristen, rohkaisi Nevalainen. — Mutta saavatkohan helluntaipäivät vapaiksi.

— Jos vain vettä riittää, niin kyllä saavat, sanoi päällikkö. — Näkeehän isäntä, että miesten työaseet liikkuvat eri tavalla kuin päiväpalkkalaisen.

— Eikö liiku päiväpalkalla tuohon tapaan?

— Kyllä melkein, jos olisi jokaisen työtä katsomassa, mutta repeänkö minä joka paikkaan. Nyt ne tekevät, vaikka en olisi tällä kylälläkään, eivätkä pidä pitkiä ruokatunteja.

— Eihän siitä näin ollen tule yhtiölle mitään vahinkoa, jos miehet voittavatkin pari päivää, arveli Nevalainen.

— Voitoksi molemmille, myönnytti päällikkö. — Miehet saavat helluntain pyhinä levätä ja vesi kohota järveen, jotta viimeisetkin puut pääsevät purosta alas.

— Nyt minä jo huomaan, että se oli viisaasti ajateltu urakka, myhähti Nevalainen.

Päällikkökin myhähti ja siirtyen lähemmäksi Nevalaista sanoi, niin etteivät muut kuulleet:

— Eihän näissä viroissa ole kukaan sellainen vanhentunut, joka ei ymmärtänyt edeltäpäin ajatella, miten milloinkin on tehtävä. Minulle on tässä virassa ollessa ennättänyt parta kasvaa, jopa muutamat haivenet harmetakin.

— Sittenpä saapi jo väliin levähtää, sanoi Nevalainen. — Mennään meille. Minulla on täällä hevonen.

— Ei vielä. Halustakin tehty työ menee pilalle liialla kiireellä… Näyttää, että tuolla sillan luona tarvitaan minun apuani… Täytyy mennä katsomaan.

Muutkin katselijat alkoivat hajaantua.

Heinäjärven nuorten enimmän odotettu juhlapäivä oli helluntai ja erittäinkin sen aattolauantai. Silloin naapurusten nuoret yhtyivät iloisiksi ryhmiksi ja riensivät pitäjän kirkolle, jossa kauppapaikkojen ympärillä liikuskeleminen ja siellä toistensa tapaaminen oli matkan hupaisin puoli. Mutta nyt, jolloin reippaita tukkipoikia oli kylän alueella kymmenittäin ja kaikki tiesivät, että ne aikovat saada helluntaipäivät vapaiksi, jota seuraisi iloiset huvit kylän vanhalla kisakentällä, ei moni halunnutkaan lähteä kirkkomatkalle. Tiesivät senkin, että tukkipojat valmistavat niin suuren kokon, ettei sellaista ole ennen nähty. Ja kaiken tämän lisäksi oli lähetetty kutsumakirje soittaja Havurinteelle, että hän tulisi tähän helluntain kokkojuhlaan soittamaan.

Eipä siis ollut ihme, jos tällä juhlalla oli vetovoimaa.

* * * * *

"Tukkipojat ovat voittaneet. Sulku on tukossa."

Tällainen tieto levisi lauantai-iltana niihinkin taloihin ja mökkeihin, jotka eivät olleet järven rannalla.

Mutta miehet olivat viime päivien ponnistuksista niin väsyneitä, etteivät samana iltana ajatelleetkaan juhlansa alottamista. Olipa muitakin esteitä. Soittajaa ei kuulunut, vaikka hänelle oli kirjoitettu, että tulisi aivan heti, "maksoi mitä maksoi".

— Kyllä se tulee huomenna, ja jos ei tule, niin soitetaan "hanurilla", lohduttelivat hypynhaluiset itseänsä.

Vielä oli yksi laji odottajia, jotka eivät löytäneet lohdutusta. He olivat päälliköltä salaa palkanneet hevosmiehen noutamaan helluntaiviinoja, eikä noutajaa näkynyt tulevaksi. Kaikkein "kipeimmät" miehet seisoivat liki puoleen yöhön maantieltä kääntyvän tien haarassa ja kuuntelivat korvat pörhöllään. He olivat jo pari kertaa pettyneet, mutta kun taas alkoi kuulua rattaiden jyrinää, olivat he varmoja, etteivät näin myöhällä enää muut ajaneet.

— Tuleepas se viimeinkin! ihasteli kiihkein odottaja. — Ja kylläpäs ajaa tulista kyytiä.

— Ajaapa ajaa, säesti toinen. — Kunhan ei vain menisi "nassakat" rikki.

— Mutta kaksi miestähän tuossa on, huomasi toinen.

— Ehkä on ottanut jonkun kärryihinsä.

— Ei per… ärähti edellinen. — Muu matkustaja on tuokin, koska on toisella valkea olkihattu.

— Niin on saa…

Miehet väistyivät harmistuneina maantienojan toiselle puolelle. Kohdalle tultua pysäytti ajaja hevosen, ja herraksi arveltu mies kysyi:

— Oletteko tämän paikkakunnan miehiä?

— Emme ole hyvin etäältäkään, vastasi kiihkein odottaja. — Mitä sitten?

— Niin, että tietäisitteköhän, onko Simo Kurkinen entisessä mökissään ja vieläkö hän elää?

— Emme me semmoisia… murahti mies ja kääntyi poispäin kävelemään.

Toinen ei ollut niin äreällä päällä, vaan jäi paikalleen ja sanoi:

— Kuulin minä eräästä Kurkisesta, että se sairastaa jossain mökissä eikä sen kuolemasta ole kuulunut mitään.

Matkustaja sanoi kiitokset selityksestä ja käski kääntää hevosen syrjätielle. Miehetkin lähtivät yöpaikalleen.

— Mikähän Kurjen kyselijä tuokin lienee ollut? mutisi toinen, aivan kuin tämä olisi ollut syyllinen "nassakoitten" viipymiseen.

— Saattoi olla pappi, jota vietiin sairaan luokse, arveli toveri.

— Pappiko tuollainen "kaiturainen"? väitti toinen. — Eihän tuolla ollut sellaiset vaatteetkaan kuin papilla.

— Olkoon sitten mikä hyvänsä.

Miehet eivät tällä asialla tämän pitemmältä päätään vaivanneet, vaan alkoivat apein mielin astella yöpaikkaansa.