VIII.

Heinäjärven koillisen lahdelman pohjasta alkoivat kyläkunnan laajat niityt, joiden takana oli muutamia mäkitupia ja torppia. Heinänkorjuun aikana oli niityllä vilkasta liikettä, mutta muuna aikana olivat nämä takaliston asukkaat erillään muusta maailmasta. Sydäntalven aikana ei ollut pienempiin asuntoihin muuta tietä kuin suksenlatu tai jalkapolku.

Tällaiseen torppaan oli Kustaavakin joutunut asumaan yksin poikansa kanssa. Talvi oli parhaillaan. Kustaava kehräsi tappuroita, ja poika Ville lukea jutisti käskyjä aapisestaan. Lukeminen alkoi poikaa väsyttää, ja hän kysyi:

— Milloinka Olka tulee pois?

— Ei se tulekaan, oli vastaus.

— Minkätähden ei tule?

— No etkö sinä ole vielä päässyt sitä asiaa ymmärtämään? Olkan isä ja äiti menivät pitkän matkan päähän asumaan, eivätkä ne tule enää tähän.

— Minkätähden ne menivät? uteli poika.

— Ne menivät sentähden, kun siellä on parempi mökki, selitti Kustaava.

— Minkälainen on parempi mökki?

— Et sinä sitä vielä ymmärrä.

— Sanokaahan, äiti. Onko se niinkuin Kivimäki?

— Ei Kivimäki ole mökki. Se on talo, jossa on kymmenen lehmää ja hevosia. Mutta se Olkan isän nykyinen mökki on parempi tätä mökkiä sentähden, että siinä voipi elättää neljä lehmää ja hevosen.

— Eikö Olka tule käymäänkään? kysyi taas poika.

— Ei se tule, kun ovat aikoja sitten vieneet pois kaikki tavaransa.

— Mennään me sinne.

— Ei, hyvä lapsi, ei ne huoli meitä köyhiä sinne toiseen kylään. Meidän täytyy olla täällä. — Ja luehan vain, äläkä ajattele muuta.

Poika alkoi väkinäisesti tavailla, vaikka ajatuksissaan muisteli mökin entisen asukkaan pientä tyttöä, jonka kanssa oli ennen kilpaa opetellut lukemaan. Nyt, jolloin ei ollut kilpatoveria, tuntui lukeminen aivan tarpeettomalta ja ikävältä.

Kustaava jatkoi kehräämistään. Hänen kasvonsa olivat viime näkemästä paljon vanhentuneet ja surkastuneet. Vaatteetkin olivat toden perään niinkuin "köyhällä akalla", jolla nimellä hän oli joskus itseänsä nimittänyt. Silloin oli vielä ollut ylpeyttä jäljellä, mutta nyt oli köyhyys painanut pään alas. Huolestunein katsein hän seurasi tappurain kiertymistä rihmaksi ja oli taas omissa ajatuksissaan.

Poika oli päässyt käskyjen päätössanoihin ja tavaili: mi-minä he-herra sinun ju-jumalasi olen ki-kiuvas jumala…

— Mitenkä sinä luet? kysyi Kustaava havahtuen ajatuksistaan. Ei siinä ole "kiuvas". Katso sinä tarkemmin.

Poika alotti uudestaan, mutta "kiuvas" siitä sittenkin pyrki tulemaan.

— Ajattele sinä mitä luet, neuvoi Kustaava. — Ei kirjassa puhuta saunan kiukaista. Siinä luetaan Jumalasta ja sanotaan, että hän on kiivas Jumala, joka etsiskelee isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen. Ymmärrätkö sinä, mikä on sana "kiivas" ja mikä "etsiskelee"?

— En minä, vastasi poika.

— Kiivas on sama kuin vihainen, jota pitää peljätä, selitti Kustaava. — Ja Jumala etsiskelee silloin, kun rankaisee lapsia vanhempien syntien tähden. Niin on rangaissut minua, ja kuinka kovasti sinua, raukkaa, rangaisseekaan. Et ole vielä tähän asti tarvinnut nähdä nälkää, mutta nyt ei ole enää leipää eikä mitään, tuskin huomispäiväksi. En sanoisi tätä sinulle muuten, vaan että tietäisit ja ymmärtäisit, minkätähden minun pitää taas aamulla lähteä käymään kylällä ja sinun olla sen aikaa yksinäsi.

Ville ei ymmärtänyt äitinsä selityksestä muuta, kuin että leipä loppuu ja hänen täytyy jäädä yksin. Siinäpä olikin kerrakseen. Vedet alkoivat valua silmistä, eikä lukemisesta tullut mitään tolkkua.

Kustaava koetti lohdutella:

— Minä käyn hyvin sukkelaan. Ja kun tulee sileät tiet ja kesä, niin käydään aina yhdessä.

Nämä hyvittelyt eivät paljoa auttaneet. Ville sai ensi kerran elämässään tietää, että äidilläkin oli surua, ja tämä tieto painoi niin, että hän painautui itkusilmin penkille ja nukkui siihen.

Nyt oli Kustaavan vuoro itkeä, ja hänkin itki nyt erityisemmän tunteen pakotuksesta kuin koskaan ennen. Ei se ollut häpeän eikä köyhyyden itkua, vaan vastuunalaisen äidin itkua. Se oli niin raskasta, että hänenkin täytyi lyhyeksi hetkeksi heittäytyä pitkälleen. Mutta siitä piti nousta kohta ylös, sillä iltaan mennessä olivat entiset kehruukset kehrättävät loppuun.

Kun kuontalon viimeinen kuitu oli rullassa, tekaisi Kustaava vuoteen ja nosti Villen siihen, aikeessa antaa nukkua aamuun asti. Mutta poika valpastuikin ja virkkoi:

— Äiti, minulla on nälkä.

— No, pitää ottaa vähän kakkua.

Kustaava otti uunilta oman kiskomansa päretikun, johon teki tulen, ja haki sitten pienen, kuivan leipäkannikan ja vettä, johon oli sekoitettu lusikallinen kesällä säästettyä, jäätynyttä piimää.

— Joko äiti on syönyt? kysyi Ville, kun Kustaava natusteli vain leipää leikatessa karisseita muruja.

— Jo, kuului hiljainen vastaus.

Poika katsoi äitiinsä epäillen ja kysyi taas:

— Onko äiti itkenyt?

— En, muuten ovat silmäni kipeänä.

Poika katsahti vielä äitinsä silmiin, mutta ei puhunut enää mitään. Äänettöminä he pureskella ratustelivat, ja Kustaava toivoi, että Villeltä unohtuisi omakin itkunsa ja ettei se aavistaisikaan hänen itkeneen.

He asettuivat yöunelle ja sammuttivat päreen, mutta uni ei tullut kumpaisenkaan silmiin.

— Nuku pois, kehoitti Kustaava poikaansa.

— Täällä on ikävä yksinään… pelottaa, valitti poika.

— Ethän sinä ole yksinäsi, olenhan minä täällä.

— Niin, mutta sitten päivällä, kun menette kylään.

— Eihän päivällä pelota eikä yölläkään, rauhoitteli Kustaava. — Pane nytkin kätesi ristiin ja lue, niin sitten ei tapahdu mitään pahaa.

Ville alkoi lukea äidin opettamaa virren värssyä: "Silmän' nyt kiinni painan" ja sitten: "Levit' nyt siipes päällen'", joka päättyi sanoihin: "Kun saatan' pyytää paulaan, niin anna enkelit laulaa ja olla Vartian'". Virressä olisi ollut vielä yksi säkeistö, mutta se oli jäänyt opettamatta ehkä siitä syystä, ettei Kustaava uskaltanut poikansa mukanakaan sanoa: "viimein täältä auttaa taivaan iloon vissist'".

Herransiunauksessa ei ollut niin vaativia sanoja, ja sen he lukivat viimeksi.

— Jos päivälläkin alkaa pelottaa, niin lue Herransiunaus, ja silloin ei sinun tarvitse pelätä mitään, neuvoi Kustaava.

Kohta he kumpikin nukkuivat rauhallisesti.

* * * * *

Ville heräsi aamulla siihen, että ovesta tuleva kylmä ilma puski hänen päähänsä. Kustaava oli pannut uunin lämpenemään ja asettanut oven raolleen, ettei savu painuisi aivan lattiaan asti. Ville käpristäytyi kokonaan peiton alle ja hytkähteli hyvästä mielestä, kun ei pakkanen päässyt sinne. Hän kohotti hiukan peitonreunaa nähdäkseen, huomaisiko pakkanen hänet. Hetipä huomasi ja olisi tullut, mutta Ville lupsautti alas peitonreunan eikä raottanut, ennenkuin kuuli padan sangan kalahtelevan. Hän tiesi, että äiti asettaa nyt perunapadan liedelle vedettyjen hiilten päälle, jolloin oli suurin huvi istua pankolla ja odottaa perunain kypsymistä. Uunin suusta leiskahteleva tulenlieska pyrki kuumentamaan kasvoja, mutta ei siitä sittenkään hennonut laskeutua alas.

— Katsohan, ettet polta vaatteitasi, varoitti Kustaava kieputellessaan viimeisen rullan rihmaa viipsinpuulle.

— Ei tässä pala, sanoi Ville siirtyen pankon ulommalle reunalle.

Perunapata alkoi kiehua ruplattaa. Ville lohkaisi päreestä tikun, koettaakseen sillä perunan kyljestä, joko olivat pehmeitä. Mutta käsi ja tikku oli lyhyt, eikä sillä ylettänyt, ellei mennyt lähemmä pataa. Hän kurkotti ja taas kurkotti, mutta uunin lieska pyrki polttelemaan kasvoja. Ville käänsi päänsä takapuolen tuleen päin ja aikoi kiireellä kurkotuksella ylettää pataan, mutta nukkuissa pörröttynyt tukka hipaisi uunin lieskaa ja tuprahti tuleen. Villeltä pääsi älähdys, ja Kustaava hyökkäsi siunaten tempaamaan poikaa pankolta.

— Nyt jotakin, kun poltappas pääsi.

Kustaava pelkäsi käyneen pahemminkin, mutta kun näki, ettei iho vahingoittunut, niin hän rauhoittui ja alkoi torua.

— Nyt sen näit, miten tottelematonta rangaistaan tulellakin. Kiitä Jumalaa, ettet palanut pahemmin.

— Ei sitä kipeloi, lohdutteli Ville.

— Ei kipeloi, mutta jos olisivat silmäsi palaneet, niin silloin olisit tullut sokeaksi. Muista vasta, ettet mene tulen lähelle, vaikka en minäkään olisi kieltämässä. Jumala kuitenkin näkee.

— Kasvaako siihen tukka? kysyi Ville sivellen palanutta paikkaa.

— Kasvaa se, kun leikataan joka paikasta yhtä lyhyeksi.

Kustaava otti keritsimet ja lyhenteli heti kohta aivan päätä myöten.

— Sillä lailla ne keritään vankienkin päät linnassa, hän sanoi lopetettuaan työnsä.

Ville sipaisi tukkaansa ja meni nurkkaan istumaan, vetäen hatun aina korviin saakka. Hän sai kovin vähän aikaa painaa häpeätään, kun täytyi ruualle ruvetessa ottaa hattu pois päästä. Kustaava huomasi, miten kovasti se hävetti poikaa, eikä hän sen vuoksi puhunut enää mitään koko tukka-asiasta.

Ennen oli Ville vielä viime hetkelläkin pyrkinyt mukaan, mutta nyt hän heti syötyään siirtyi nurkkaan ja vetäen hatun silmilleen alkoi itkeä. Kustaava näki, ettei sitä nyt tarvinnut houkutella kotiin jäämään. Silläkin oli nyt ensi kerran elämässään häpeämerkkinsä kannettavanaan. Kuinkahan monta ja kuinka katkeraa häpeän merkkiä saaneekaan suuremmaksi tultuaan kantaa. Hänen täytyi vielä ennen lähtöään mennä poikaa lohduttamaan.

— Älähän nyt itke. Minä tulen ennen iltaa takaisin. Ja jos ei satu perillä viivytyksiä, niin tulen heti puolisen jälkeen.

— Älkää menkö, äiti, pyyteli poika.

— Voi kun sinä et ymmärrä vieläkään, vaikka minä jo illalla sanoin, että minun täytyy mennä, muuten kuollaan nälkään.

Nyt ei poika enää puhunut mitään ja Kustaava otti konttinsa, pyyhkien salaa vettä silmistään. Hän oli joskus uhmaillut, että parempi on elää yksinään kuin huonon toverin kanssa, mutta nyt täytyi tuntea, ettei köyhän ole hyvä asua ei joukossa eikä yksinään. "Kun tuo poika kasvaisi vähänkään suuremmaksi ja saisi sillekin sukset", hän ajatteli.

Nyt oli vain yhdet sukset, huonot lotiskot nekin.

Ville siirtyi ikkunaan katsomaan äitinsä jälkeen. Viettävän pellon ylitse luisuivat sukset lykkimättä. Siellä äiti katsahti vielä kerran jälkeensä ja alkoi sitten painaa pitkin niittyä ja näytti vähitellen pienenevän ja pienenevän. Viimein katosi metsäniemekkeen taakse, jolloin Ville siirtyi taas nurkkaan itkeä tuhertamaan, jonne nukkui.

Nukkuessa hämmentyi Villeltä ajankulku aivan kokonaan ja hän hypähti heti herättyään katsomaan, joko äiti tulee. Ei näkynyt muuta kuin suksenlatu ja tuo metsäniemeke. Täytyi kääntyä katselemaan metsän puita, joita oli ennenkin odotellessaan katsellut. Lähteen luona kasvava, suuri, pitkäoksainen kuusi kiinnitti enimmän huomiota. Se oli nojallaan niitylle päin, ja Ville ei voinut koskaan käydä vettä noutamassa katsomatta kuuseen. Se voisi kaatua päälle milloin hyvänsä, ja Ville tunsi vasta sitten olevansa turvassa, kun oli niin etäällä, ettei kuusen latva mitenkään ylettäisi, jos se kaatuisikin. Lähellä pellon aitaa oli toinen huomattava puu, suuri, tuuhea koivu ja pellon pientarella kaksihaarainen pihlaja. Nämä kolme puuta anastivat suurimman huomion Villen kasvimaailmassa. Ja nämä puut muodostuivat hänen lapsellisessa mielikuvituksessaan korkeammiksi olennoiksi ja ihmisiksi. Tuo suuri, pelottava kuusi, sehän oli Isä, joka katseli vihaisesti ympärillensä ja tuulella huitoi kymmeniä käsiään. Koivu olisi ollut herransiunauksessa opitun aivojärjestyksen mukaan Poika, mutta Villen ajatuksissa se soveltui paremmin äidiksi, jolla oli ikävä ja kylmä talvella, eikä sen lähelläkään saa olla aina. Mutta kesällä se oli kaunis ja lehdillä koristettu. Pihlaja olisi ollut Villen Pyhähenki, mutta sille hän nyt vasta löysi vastineen. Sehän oli Olka, jonka kanssa oli lukenut kilpaa ja joka kesällä taittoi voikakustaan hänellekin. Miten hyvältä se voikakku maistuikaan! Jospa äiti toisi tullessaan voita. Hän ei ollut saanut sitä maistaa pitkään aikaan. Hän haki kakkunsa ja alkoi sitä pureskella. Äiti oli luvannut tulla takaisin ennen iltaa, ehkäpä puolisen aikana. Nythän on puolisen aika, kun hän syöpi. Täytyi mennä kesken kakun syönnin katsomaan. Ei näkynyt. Eiköhän olisikaan vielä puolisen syönnin aika. Itku pyrki taas tulemaan.

Tästä päivästä tuli Villelle pitkä päivä. Hän ennätti syödä toisen ja kolmannenkin puolisen, ja kun äiti viimein illan hämärtäessä tuli, oli hän nukkumassa.

Aivan kuin pahasta unesta selvinneenä, itkun ja naurun riidellessä, joutui Ville kyselemään, mitä äiti oli saanut kylästä.

— Maltahan, maltahan, kun tyhjennän kontin, puheli Kustaava hiihtämisestä hengästyneenä.

Hän oli aivan näännyksissä, sillä kontti oli täynnä ruokatavaraa ja sen päällä suuri nyytti villoja ja liinoja.

— Saitteko voita? kyseli Ville.

— Sain hyvin vähän, mutta jauhoja ja lihaa sain niin, että nyt päästään keittämään. Ja sitten minä sain lainaksi kuvakirjan.

— Kuvakirjanko! huudahti Ville unohtaen voi-ikävänsä.

— Niin, se on hyvin kaunis kirja, ihmisen sydämen kuvakirja, selitti Kustaava.

Hän aukaisi kirjan ja alkoi kesken kiireen näytellä kuvia. Ne olivat kämmenen kokoisia, sydämen muotoisia pyörylöitä. Kuvan yläpuolella oli sydämen omistajan kasvot ja pyörylän keskellä hänen suosimansa asukkaat eläinten muodossa.

— Tässä on jumalattoman ihmisen sydän, selitteli Kustaava. — Tuo sydämen keskellä seisova sarvipää on piru. Sammakot, käärmeet ja kaikki pahat henget ympärillään. Ja katsohan miten turjakkeen näköiset ovat tuon syntisen kasvot ja tukka tuolla lailla silmillä.

Villen käsi kohosi omaan tukkaansa, mutta eihän sitä ollut hatun allakaan. Kustaava käänsi lehden ja alkoi selitellä toista kuvaa.

— Tämäkin on syntisen sydämen kuva, mutta tämä taistelee syntiä vastaan. Tuossa tuo sarvipää kallistuu mennäkseen pois, kun pyhähenki puhaltaa tuolta ylhäältä sydämen keskelle. Tämän syntisen kasvot eivät ole enää niin turjakkeet.

Hän katseli poikaansa, nähdäkseen, ymmärtääkö tämä kuvien merkityksen. Ja huomatessaan, että Villellä oli päässä hattu, hän tempasi sen kiireesti ja sanoi:

— Älä milloinkaan katsele kirjaa hattu päässä… se on synti.

Ville häpesi ja vetäytyi äitinsä taakse ja katseli sieltä kainalon alitse.

— Katsotaanhan kiireesti loppuun asti, puheli Kustaava. — Tässä on hurskaan ihmisen sydän. Siellä asuu pyhähenki. Tuolta kaukaa katselee sarvipää. Tässä toisessa kuvassa se on jo tulossa. Pukin ja käärmeen pää on jo sydämen sisäpuolella, ja pyhähenki pakenee tuolla lailla. Tässä ne ovat tulleet takaisin ja niitä on nyt seitsemän. Tuossa kuolee jumalaton, ja pirut ovat ympärillä odottamassa sielua viedäkseen tuliseen järveen.

Tässä viimeisessä kuolee autuas. Se on aivan Kivimäen Heta-vainajan näköinen. Piru lentää pois tyhjä kirja kädessään.

Kustaava pani kirjan kiinni ja huokasi.

— Näkeekö sen sarvipään silloin, kun ihminen kuolee? kysyi Ville arasti.

— Ei sitä näe, mutta sanotaan sen joskus lähtevän niin, että seinät rusahtelevat, selitti Kustaava.

— Tämäkin tupa rusahti, kun minä olin yksinäni, sanoi Ville katsoen pelokkaasti äitiinsä.

— Rusahtelee se vanha huone muutenkin, kiirehti Kustaava selittämään.

Hän huomasi, että Villeä pelotti, ja haihduttaakseen sitä alkoi purkaa eväitä kontista.

— Tässä on voita.

Villen katse kirkastui, vaikka voikäärö oli tuskin kananmunaa suurempi. Se oli sittenkin voita.

Elantohuolet olivat taas vähäksi aikaa väistyneet, mutta henkinen köyhyys ja hätä tulivat entistään lähemmäksi. Ja nukkumaan ruvetessaan Ville painautui kokonaan peiton alle ja niin lähelle äitiänsä kuin suinkin pääsi.