XIX.

Naurisharjun tuvassa olivat joukot aamiaisunella. Kustaavan Ville yksin valvoi ja tähysteli levottomana keväthangen peittämän lahden ylitse, jossa kiertävän koulun piti alkaa ja jonne muutamia lapsia näkyi jo menevän. Ville ei malttanut odottaa, vaan meni äitinsä korvaan supattamaan:

— Äiti, kuulkaahan, joko minä saan lähteä kouluun?

— Älähän nyt hätäile, sanoi Kustaava päätänsä kohottaen. — Sinulla ei ole ehyttä nuttua. Kun emäntä nousee ruokaunelta, niin se antaa poikien nutun lainaksi.

— Niin, mutta minä en ennätä kouluun alkuun, nurisi Ville. — Simon Petter ja Annastiinan Ansu jo menevät.

— Antaa niiden mennä, lohdutteli Kustaava. — Ei sinne ole vielä koulumestarikaan tullut. Parempi on, että menet yksinäsi. Ansu ei malttaisi olla sinuakaan tyrkkimättä.

Kustaavan pelko ei ollut turha. Annastiina oli alituisella ylistelyllään saanut poikansa siihen luuloon, ettei hänelle löytynyt vertaa ruumiinvoimissa, kauneudessa eikä viisaudessa. Ville ei sitä vielä tietänyt, mutta ennenkuin ennätti koulutalon kartanolle, tuli hän sen huomaamaan. Ansu liehui siellä kuin "susi puhteella", kaateli ja nakkeli pienempiä poikia kuin rukkasia. Se oli olevinaan leikkiä ja voiman näytettä. Kohta hän kiirehti näyttämään viisauttaankin, milloin vain siihen tilaisuutta ilmestyi. Ja kun Ville, peläten myöhästyvänsä, kiireesti astua vippasi, lainatakin pitkät hihat huiskaen, oli Ansu solalla vastassa ja huusi toisille:

— Katsokaapas, kun Kustaavan Ville on ottanut isänsä nutun. Tule, niin solmitaan nuo hihat yhteen kiinni.

Villeä hävetti tavattomasti, kun pojat katsoivat häneen ja muutamat nauroivatkin. Hän kiirehti juoksujalassa tuvan ovea kohti eikä ollut kuulevinaankaan, mitä toiset sanoivat.

— Pakoonpa mennä vupestaa, ivaili Ansu jälkeen.

Kartanolla seisoi suurempiakin poikia, Veerti niiden joukossa. Tämä huomasi Villen tukalan tulon ja ehkäistäkseen Ansun ivailun jatkumista, sanoi:

— Anna sinä huonompiesi kulkea rauhassa ja tule "turpailemaan" aikamiehille.

— Sinäkö olet se aikamies? kysyi Ansu rehennellen.

— Sen verran aikamies kuin sinulle tarvitaan.

— Laihapa tuo on vielä naamasi, vaikka olet ollut vuoden Tarvaisessa syötillä, pisteli Ansu uskaltamatta lähestyä.

— Onhan sinulla lihava naama, kun olet ollut ikäsi Annastiinan syöttösikana, vastasi toinen.

Poikain sananvaihtoa olisi jatkunut pitemmältäkin, mutta joku huomasi opettajan kyytimiehen ajavan mestarin mökiltä päin. Silloin riitapuheet ja huiske kartanolla loppui ja kaikki kiirehtivät pirttiin, ollakseen valmiina koulun alkaessa.

Ville oli ensimäistä kertaa kiertävässä koulussa, ja nyt alkua odotellessa pelotti kovasti. Mitenkä siinä osaa olla. Äiti oli jo edeltäpäin selittänyt, ettei siellä tarvitse peljätä eikä hätäillä, menee vain istumaan, kun käsketään, ja sanoo nimensä, kun kysytään. Mutta siinäpä olikin pelon aihetta kylliksi. Nimensä sanominen näin suuren joukon kuullen tuntui vaikeimmalta.

Ville oli tätä ajattelemassa, kun Kivimäen Veerti tuli hänen luoksensa ja kysyi:

— Onko sinulla virsikirjaa?

— On täällä nutun taskussa, vastasi Ville.

— Minulta unohtui kotiin, selitti Veerti. — Mutta istutaan rinnakkain, niin saadaan katsoa samasta kirjasta.

Pari viikkoa aikaisemmin olisi rinnakkainistuntaehdotus ollut Villelle iloisin asia, mutta nyt hän otti aivan äänetönnä kirjan taskustaan ja antoi Veertille. Muistui taas selvästi mieleen tuo mestarin mökissä nähty kuva: musta ruumisarkku ja Veerti sen kupeella soittamassa. Ja vaikka hän muisti senkin, että Veerti on tämän jälkeen tuonut hänelle uuden pienen kelkan ja ollut aina hänelle erittäin hyvä, niin sittenkin hänen lähellä olonsa toi vastustamattomasti mieleen kuoleman ja maailman lopun.

Veertikin ajatteli heidän yhteisiä asioitaan ja vilkaistuansa kirjan lehtiin kysyi:

— Oletko laskenut mäkeä sillä uudella kelkalla?

— Olen, vastasi toinen.

— Luistaako hyvästi?

— Luistaa.

Tätä sanoessa täytyi jo vähän naurahtaakin.

— Höyläsinhän minä sen jalakset niin sileiksi, että pitäisi sen luistaa, kehui Veerti.

He keskustelivat tästä tuvan ovinurkassa, toisten takana. Veertillä oli toinenkin asia, josta hän halusi kertoa.

— Kuulehan, hän alotti vieden suunsa aivan Villen korvan eteen. — Minä olisin saanut toissa päivänä oikein hyvän viulun, jos olisi ollut rahaa viittä markkaa enempi. Siinä mestarin mökillä kävi sellaisia kometiialaisia, konstin näyttäjiä, ja niillä oli niin hyvä viulu, ettei minun viuluni ollut mitään sen rinnalla. Se mies tahtoi kaksikymmentä markkaa väliä, mutta minulla ei ollut kuin viisitoista. Ei helpottanut siihen, eikä mestarikaan antanut velaksi, eikö liene ollut. Se mies sanoi, ettei hän möisi sitä viulua neljälläkään kymmenellä, jos osaisi soittaa. Niillä oli ollut soittaja, muita se oli karannut pois. Sanoihan se mies lähtiessään, että hän antaisi viulun ja maksaisi palkkaakin, jos tulisin heidän mukaansa soittamaan. Vaan enhän minä toki tuntemattomien matkaan. — Mutta kyllä se viulu oli kerrassaan hyvä. Ei sanonut mestarikaan nähneensä parempaa. Sillä oli kiiltäväksi maalattu laatikko.

Veerti olisi varmaan jättänyt kertomatta koko asian, jos olisi huomannut, millä mielellä toinen kuunteli. Ville ei itsekään ymmärtänyt, mistä se tuli, mutta hän olisi halunnut olla aivan yksinään. Vesikarpalot pakkautuivat silmiin, ja hän istui niin surkean näköisenä, kuin toinen olisi kertonut jotain hyvin surullista tarinaa.

Kohta tuli opettaja kamarista ja asettuen pöydän päähän kehoitti lapsia kokoontumaan pöydän ympärille. Villellä ei ollut mitään vaikeutta istumapaikan valinnassa, asettui vain Veertin rinnalle. Tämä haki virren numeronkin. Virressä puhuttiin kauniista kukkasesta, joka ei ole halpa. Saman sävelen oli Ville kuullut Kivimäellä hautajaisissa, ja hän ihmetteli, miten rohkeasti tytöt lauloivat, vaikkapa opettajan mukanakin.

Opettajan rukoukset ja alkupuheet menivät sivu korvan. Tarkkaavaisuus heräsi vasta sitten, kun opettaja alotti nimien kirjoittamisen. Sama oli lasten vanhempienkin laita, joita oli tullut ensi kertaa kouluun tulevia lapsiansa tuomaan ja katsomaan koulun alkamista.

Olipa tullut Annastiinakin, vaikka vähän jälempänä.

— Nyt kirjoitetaan lasten nimet, ilmoitti opettaja. — Alotetaan yhden numerosta, ensin talollisten lapset, sitten torpparien ja loisten.

Alapiha oli numero yhtä, ja siitä kirjoitettiin Antti ja Esteri. Antti olikin pojista etevin ja rohkein ja muisti parhaiten toistenkin talojen numerot. Hän oli asettunut poikien puolelle ensimäiseksi, lähimmäs opettajaa. Luettelo oli jo lopullaan, kun opettaja kysäsi:

— Miltäs numerolta on tämä paksu, punakka poika?

— Se on Annastiina Poikosen Ansu, mutta en minä tiedä sen numeroa, sanoi Antti.

Silloin hyökkäsi Annastiina pöydän luokse ja kivahti:

— Mitä se tuo Alapihan poika vätystelee. Minun poikani se on, mutta se on syntynyt vihityssä välissä ja sen nimi on kirkonkirjoissa Anshelmi Lipponen eikä Ansu Poikonen. Minun oma sukunimeni on Poikonen, mutta se on Aapram Lipposen poika, entisen Porraspuron Lipposen, joka vietiin hautaan viikko takaperin. Ja oikeastaan me kuuluttaisiin Porraspuron numerolle — sillä väkisin se meiltä vietiin pakkohuutokaupalla, ja tämä Naurisharjun Nevalainen sillä rikastui kuinka monta tuhatta lienee rikastunutkaan — mutta kirjoittakaapa nyt mihin hyvänsä.

Opettaja oli hymyillen odottanut lausunnon loppumista ja sanoi sitten:

— Olisin minä tämän asian ymmärtänyt lyhemmälläkin selityksellä.

— En minä sano tätä opettajalle, oikaisi Annastiina. — Sehän minua harmittaa, kun kaikki maitosuutkin tolkuttavat oikeain ihmisten kuullen ja oikeassa asiassa Annastiinan Ansusta, vaikka sillä on ollut isä.

— No, annetaan jo tämän asian loppua, huomautti opettaja uudestaan. — Siellä pitkän pojan, Ferdinandin takana on vielä yksi poika.

— Tämä on Kustaava Laulaisen Ville, ilmoitti Veerti.

— Eihän vain tulle tässä sama erehdys kuin Anshelmin kohdalla, arveli opettaja.

— Ei tule siinä, sanoi Annastiina.

Villen nimi pääsi paperille näin vähillä puheilla, ja se olikin viimeinen.

Nyt menivät lasten kyytimiehet kotiinsa, ainoastaan Annastiina jäi jälemmäksi kuulemaan, huomaako tämä vasta tullut opettaja hänen Anshelminsa erinomaista lukutaitoa. Mutta hän saikin kuulla, ettei kenenkään lukua oikaistu eikä pysäytetty niin usein kuin juuri hänen Anshelminsa.

Tämäpä jo harmitti niin, että hän meni välitunnin aikana kamariin opettajan puheille.

— Mitä kirjoja ne ovat nuo, joista täällä luetaan? hän kysyi.

Opettaja oudoksui kysymystä, mutta vastasi kumminkin tyynesti:

— Ne ovat kiertokoulun lukukirjoja.

— Jos lienevät, sanoi Annastiina, — mutta mitä varten täällä luetaan tuollaisia joutavia lorpatuksia? Eihän niitä lapset osaa. Jos minun Anshelmilleni annetaan käteen oikea kirja, katekismus, niin se osaa toiseen pääkappaleeseen asti joka luvun, kenenkään neuvomatta ja vasartamatta. Atanasiuksen tunnustuskin menee kuin vettä valaen.

— Hyvä on, että menee, myönnytti opettaja. — Tällä viikolla se kuullaan tarkemmin. Mutta täytyy lasten oppia lukemaan muutakin kirjaa eikä yksistään katekismusta, ja sitä varten ovat nämä lukukirjat eli aapiset.

— Olkoot, mutta minun poikani ei tarvitse enää aapisia eikä lukukirjoja, se osaa lukea katekismustakin, sanoi Annastiina ja lähti.

Tällä aikaa olivat rohkeimmat pojat kerääntyneet tallin eteen karttupiilosille. Piiloon juosseet pilkistelivät nurkkien takaa kuin kärpät kivien koloista, milloin kartunvahti loittonisi niin etäälle, että ennättäisi juosta kartun luokse ja itse kapahuttaa nimensä "kirjaan". Jo oli kolmas kierto menossa, ja Simon Petter määrättiin kartun vahdiksi.

— Minä olisin ennättänyt lyödä nimeni kirjaan, jos en kaatunut, väitti Petter.

— Oma syysi, kun kaaduit, sanoivat toiset. — Jää vain etsimään.

— Ei ollut minun syyni, Ansu tyrkkäsi, selitti Petter.

— Jääköön sitten Ansu.

— Ettekö muista, pojat, sanoi Alatalon Antti, ettei Ansua saa sanoa Ansuksi.

— No miksikäs?

— Anshelmukseksi.

— Eli Annastiinan hameenhelmukseksi, lisäsi Veerti.

Ansukin ennätti koota sanavarastonsa ja nyrkki puristettuna intosi Veertille:

— Miksikäs sinua, kitupiikki Haverisen päreviulua, pitää sanoa: kalmakoppolin tekijäksi vaiko längenpainimeksi.

— Etpäs uskalla tarttua painimeen, vaikka kehut olevasi lihava kuin syöttösika, ilkkui Veerti.

— Kyllä minä jo ensi talvena uskallan, teristeli Ansu.

Siihen liittoon joutui Annastiinakin ja alkoi kysellä:

— Mitä ne taas sinulle tekevät?

— Tuo Haverisen päreviulu haukkuu minua syöttösiaksi ja vaikka miksi.

— Ketäpä ne kitupiikin koirat haukkuisivat, jos eivät köyhempiään, lohdutteli Annastiina. — Mutta anna sinä niiden haukkua, se se on koirain työtä. Sanohan sitten, jos silmillesi tulevat, niin kyllä minä oikaisen. Ja saattaa tämän eksaamipaikan heittää aivan koirain haltuunkin. Tule vain pois, milloin ei koirilta rauhaa saa.

Annastiina olisi erotessaan antanut enemmältäkin näitä hyviä neuvojaan, mutta se keskeytyi, kun opettaja tuli kutsumaan lukutupaan.