VII.

Kivimäen Heta kuoli kohta sen jälkeen, kun hän oli uskonut salaisuutensa ja toivomuksensa Kustaavalle. Yhä suuremmalla valppaudella Kustaava jatkoikin vainajan poikien vaalimista ja teki muutakin työtä, niin paljon kuin jaksoi ja kerkesi. Moni syrjäinen alkoi uskoa, että kiihoittimena tähän oli toivo päästä emännäksi.

Lipposen Annastiinakin tuli nyt entistä palvelustoveriansa tervehtimään. Kustaava ei hänen tulostaan ihastunut, sillä hän aavisti siitä seuraavan ikävyyksiä. Kun Kaspo oli epäillyt omaakin vaimoaan, että se jakeli talon ruokavaroja kylän köyhille, niin tottahan ventovieras joutui vielä enemmän epäilyksen alaiseksi.

Annastiina ei alkupuheista päättäen näyttänyt olevan oman voiton pyynnöstä matkalla. Hän vain hymyili merkitsevästi Kustaavalle ja, saatuaan kahdenkeskisen tilaisuuden, alkoi kiitellä:

— Sinulle on nyt taas onni tarjona, kun vain et anna luisua läpi käsien.

— Onpa tämä hyväkin onni, sanoi Kustaava välinpitämättömästi. — En ole ikipäivinä tarvinnut näin aamusta iltaan ahertaa kuin tässä.

— No jaksathan sinä tämän vähän ajan, puolen vuotta, aivan valittelematta, lohdutteli Annastiina.

— Mikä helppo se sitten puolen vuoden perästä tulee? kysyi Kustaava.

Annastiina tuuppasi Kustaavaa olkapäähän ja silmää iskien supakalta soplatti:

— Katsos tätä, kun ei ole ymmärtävinään. Puolen vuoden kuluttuahan miehet saavat ottaa toisen emännän.

— Ottakoon vain vaikka vähän ennenkin, sanoi Kustaava ääntänsä alentamatta. — Tämän viran luovuttaa mielellään milloin hyvänsä.

— Älä sinä puhu leikilläsikään tuolla tavalla, supatti Annastiina. — Hyvä tässä, velattomassa talossa, on olla emäntänä.

— Eivätpä tuon Heta vainajankaan päivät kovin kadehdittavilta näyttäneet, sanoi Kustaava.

— Mitä tuosta Hetasta, virkkoi Annastiina halveksien. — Isältä peritty koti ihmisellä ja sittenkin totteli Kaspoa niin, ettei keittänyt kahviakaan kuin suurimpina juhlina.

— Mistäpä keittänee, jos ei isäntä tuo, sanoi Kustaava antaen huomata, ettei ole nytkään kahvin toivoa.

— Sen nyt tietää, ettei Kaspo tuo, jos ei itse hanki. Mutta luulisi tuon sinulle tuovan, kun tietää, että olet emäntänä ollessasi juonut joka päivä.

— Missä pakossa se minua herkuttelisi enemmän kuin omaa emäntäänsä. Ja hyvin näkyy tulevan toimeen ilmankin.

— No, eihän sinun auta siitä valittaminen, myönteli Annastiina. — Mutta älä toki rapea riekkumaan yksinäsi kaikkia töitä ja olemaan kahvitta, jos pääset tähän emännäksi.

Kustaava kiivastui.

— Mitenkä minä tähän pääsen, sillä jos isäntä ottaakin toisen vaimon, niin ei se näin köyhää ota, ei vaikka…

— Älä puhu sillä lailla kellekään muille, sohisi Annastiina, — Sano Hyttis-vainajan antaneen muiden tietämättä muutamia satoja, jotka ovat velkana, niin ei Kaspo mene edempää etsimään.

Kustaavan täytyi nauraa, vaikka harmittikin.

— Ettäkö minä rupeaisin valehtelemaan. Ja uskoisiko sitä kukaan, saati sitten Kaspo Haverinen.

— Annetaan asian kuulua muualta päin, niin kyllä uskoo, sanoi Annastiina salaperäisesti. Ja iskien silmää hän lisäsi: — Sellainen puhe on jo kiertämässä, ja arvannethan, kuka sen on alkanut.

Kustaava katsoi ihmetellen ja kysyi:

— Mutta arvaako Annastiina, mikä elämä siitä sitten seuraisi, kun ei rahoja löytyisikään?

— Vieläpä siitä mikä. Ei sen tautta vihkimistä pureta. Sanot vain, että ne ovat olleet ja menneet. Ei niiden itarain ukkojen kanssa pääse eteenpäin, jos ei kaunistele asioita. Eikä sinun itsesi tarvitse mainitakaan rahoista. Koeta vain saada Kaspo uskomaan, että sinun ollessasi emäntänä talo rikastuu ihan silmin nähtävästi. Kahvistakin voit sanoa, että jos tämä terveys pysyy tallella, niin ei keitetä juhlinakaan. Kyllä sinä sillä keinolla voitat.

Kustaava vain kuunteli. Jos tämä neuvonantaja olisi ollut luotettavampi ihminen, niin hän olisi tuntenut suurtakin iloa. Mutta hän aavisti, että tälle hyvän toivojalle pitäisi olla jotain antamista, ja mitäpä hänellä olisi. Vaatteetkin, ainoa omaisuus, olivat jo vähentyneet ja kuluneet. Ei ollut hyvä luopua viimeisistään, kun tarvitsi lapselleenkin. Kustaava toivoi, että Annastiina palaa tyytyväisenä, kun sitä ystävällisesti puhuttelee.

— Onko isäntä ollut terveenä? hän kysyi tarkoittaen vanhaa Lipposta.

— Mikä isäntä tuo on, vanha, taloton ruoti-ukko, tokaisi Annastiina.

— Onhan se ollut isäntä, lohdutteli Kustaava. — Ja niin minä olen kuullut, että sitä kaikissa taloissa kohdellaan ja hoidetaan kuin talon vanhusta.

— Jospa hoitanevat, mutta mitäpä hyötyä siitä lienee minulle ja pojalle.

— No, kyllähän Annastiina yhden lapsen kanssa tulee toimeen.

— Olenhan minä tähän asti tullut, mutta kun ottivat sen ukon elättääkseen, niin nyt ne ympäristön emännät eivät anna kuin hyvin toisinaan ja leipäainetta senkin. Nythän minä läksin kiertelemään näissä laitataloissa, että jokainen osaltaan pistäisi pienenkään kipenen voita talven varaksi.

"Nyt se on pula edessä", ajatteli Kustaava, mutta ääneen sanoi:

— Antanee nuo toki lehmilliset, ja voisihan tämänkin talon isännältä kysyä.

— Siltä ei saa silmäänsäkään, jos et sinä anna, sanoi Annastiina.

— Enhän minä uskalla antaa toisen tavarata.

— Tuon verran, naulan tai puoli. Kuka sitä älyää, kun ottaa viisaasti. Jos sitten kääräiset tuohilevyn sisään ja pistät tuonne halkopinon päälle, niin ei kukaan huomaa minun saaneen mitään.

— Kyllä minä antaisin mielelläni, jos olisi, selitti Kustaava aivan kuin anteeksi pyytäen. — Mutta minulla on sellainen luonto, etten voi liikutella toisen tavarata.

— No, eihän sille sitten voi mitään, myönnytteli Annastiina.

Hänen kasvoistaan ja katseestaan huomasi, että ystävyys on loppumaisillaan. Hän näki joutavansa pois ja asettaen äänensä surulliseen sointuun alkoi puhella matkastaan.

— Pitääkin tästä lähteä kiertelemään tuolla Heinälahden mökeissä. Siellä ovat ennen yksilehmäisetkin pistäneet voikipenen, ja jos ei ole ollut voita, niin on niillä ollut jotain muuta, mitäpä milläkin. Ne muistavat vielä, ettei minun kotonani tarvinnut käydä kuivin suin.

Kustaava ymmärsi yskän ja hänelle tuli vaikea olla.

— Jo piti sattua ikävästi, kun ei ollut kahviakaan, hän valitti aivan vilpittömästi. — Ottaisiko Annastiina, jos hakisin miesvainajaltani jääneen silkkisen kaulahuivin puoliskon?

— Mitäpä minä silläkään, sanoi Annastiina jurosti ja lähti matkalle.

Kustaava jäi taistelemaan omantuntonsa kanssa. "Olisiko sittenkin pahasti, kun en antanut voita? Olisihan sen voinut mitata puntarilla ja kuitata palkasta. Nyt jäi Annastiina pahalle mielelle, ja kuka tietää, mitä se puhuu. Tuskin hänkään toivoo enää, että pääsisin tähän emännäksi."