XXIII.

Ville oli vielä laskento-puuhissaan, kun taas eräänä iltana hänen huoneensa oven takaa kuului raminaa, ja huoneeseen astui vanha, kuihtuneen näköinen mies, kaltevalla kannella varustettu pärevakka kädessä.

— Jumalan rauha, lausui tulija hartaalla äänellä.

Villelle oli tällainen tervehdys outoa ja hän joutui hämille. Meni kuitenkin lähemmäksi, ja vaikkei ollut aivan varma tuntemisesta, ojensi kätensä tervehdykseen. Tulija tarttui siihen ja pitäen löyhästi omassaan alkoi selittää asiaansa:

— Kuulin talonväeltä, että tässä huoneessa asuu lasten opettajaksi aikova, ja tulin tarjoamaan sitä tavaraa, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa.

— Vai niin. Mitä se on? kysyi Ville katsoen miehen silmiin.

— Se on väärentämätöntä Jumalan sanaa, sanoi mies irroittaen kätensä ja kääntyen samalla vakkansa kantta aukaisemaan. — Täällä on minulla kaupan pieniä kirjasia, mutta ei sellaisia, joita hengellisesti kuolleet ja riettaan hengen palvelijat haluavat lukea, vaan sellaisia, jotka johdattavat Golgatan ristin juurelle, jossa meidän syntimme pois pyyhittiin ja täydellinen sovinto ja anteeksiantamus valmistettiin.

— Vai kirjasia, sanoi Ville. — Milloinka te olette ruvennut kirjakauppiaaksi?

— Tunnetko minut? kysyi mies vähän ihmetellen.

— Tunnen minä toki Simo Kurkisen, sanoi Ville niin tuttavallisesti kuin suinkin osasi. — Kun näin tuon kirjavakan, niin heti johtui mieleeni se melkein saman mallinen vakka, jonka teitte minulle silloin, kun asuin äitini kanssa Raivion mökissä ja te olitte siellä havuja hakkaamassa.

Simon kasvot ilostuivat, ja hän kysyi:

— Oletko sinä sen Kustaava vainajan poika?

— Kyllä minä olen se Kustaavan Ville.

— Vai niin, ihmetteli Simo. — Minä olen kyllä kuullut, että sinä olet täällä päin, näissä herrastaloissa, renkinä.

— Niin olen ollutkin, selitti Ville. — Mutta nyt on ollut aikomus antautua lasten opettajaksi.

— Mistä sinä sait ajatuksen ruveta lasten opettajaksi?

— En osaa sanoa, mutta ehkä siihen on alkujuuret sieltä Raivion mökistä.

— Sieltäkö asti?

— Sieltä asti. Muistaneeko Simo, kun opetitte minua virsiä laulamaan ja kerroitte Kristityn vaelluksesta?

Ville odotti tämän muiston innostuttavan enemmän kuin kopsavakan teon, mutta kävikin toisin. Simon kasvoille palasi äskeinen hartaan kiihkeä ilme.

— Hengetön huutaja minä silloin olin, hän lausui. — Armosta osaton helvetin kekäle, riettaan hengen palvelija, joka täytin vatsani sillä ravalla, jota siat syövät.

Ville oli vähällä joutua neuvottomaksi. Hän ymmärsi, että Simossa on tapahtunut suuri muutos, mutta ei käsittänyt, mistä se johtui ja mihin se perustui. Muutamista sanoista hän jo huomasi, että noita entisiä aikoja on varovasti kosketeltava.

— Jos ei ole kiirettä, niin istutaan, sanoi hän ottaen kirjavakan katseltavakseen. — Omilla varoillako olette ostanut nämä kirjat?

— Ei minun näistä tarvitse antaa rahaa ennenkuin olen myönyt, selitti Simo. — Varakkaammat uskonveljet näitä painattavat, ja köyhät, muuhun työhön kykenemättömät uskonveljet kuljeksivat myymässä.

— Ettekö olekaan enää siinä mökissä?

— En siitä asti, kun tulin uskovaiseksi.

— Missäs Agaatta asuu?

— Agaatta on mennyt sijallensa niinkuin Juudas Iskariot.

Ville käsitti Simon sanat semmoisinaan ja kysyi hämmästyen:

— Ettäkö itse lopetti päivänsä?

— Ei tuo itsekään, mutta eipä jumalattoman kuolema ole muutenkaan sen kauniimpi.

— Mistäpä sen niin varmaan tietää? huomautti Ville.

— Tietää sen, sanoi Simo. — Agaatta ei pyytänyt pelastusta eikä anteeksiantoa, ja sellainen menee sijalleen.

— Jospa se on pyytänyt ja saanutkin, puolusti Ville. — Ja minkä minä muistan, ei Agaatta ollut jumalattomampi kuin muutkaan. Ei hän tehnyt kenellekään vahinkoa. Toista oli Lipposen Annastiina, joka poltteli ihmisten riihiä ja eikö tuo liene muutakin poltellut.

— Sokea olet vielä, poika parka, surkutteli Simo. — Sinä tuomitset töitten mukaan. Pidät Annastiinaa suurempana syntisenä, mutta vaikka hän olisi sata kertaa suurempi, niin Annastiina on nyt Jumalan lapsi, sillä minä tiedän, että hän on tunnustanut syntinsä uskonveljille ja saanut anteeksi.

— Niinkö? ihmetteli Ville. — Onko tunnustanut senkin riihen polton?

— On senkin ja paljon muuta.

— Onko tunnustanut Veertille, jonka riihen poltti?

— Veertillekö? Mitä se jumalaton mieronkiertäjä niistä asioista ymmärtäisi?

— Ymmärsipä tai ei, väitti Ville — mutta niin minä ymmärrän, että rikos on ensiksi tunnustettava sille, joka on vahingon kärsinyt.

— On sillekin, myönnytti Simo, — mutta uskonveljelle tunnustaminen on tärkeintä, sillä hän voipi todistaa synnit anteeksi.

Nyt oli Ville jo selvillä Simon uskonnollisesta suunnasta, eikä halunnut jatkaa väittelyä.

— Onpa se kaunista, että Annastiinakin on kääntynyt, sanoi Ville. — Onko hän tullut takaisin Heinäjärven kylälle?

— Ei. Annastiina asuu Pohjalassa poikansa luona.

— Vai poikansa luona. Minkälainen mies on Ansusta tullut?

— Tavallinen sahan työmies. Kehui tuo olevan itsellään virankin.

— Vai virankin, ihmetteli Ville. — Minkähän viran?

— Jokin palkaton virka siellä suruttoman työväen kokouksessa.

— Eikö Ansu ole tullut uskovaiseksi?

— Ei. Maailman mies se on vielä.

— Entäs Petter? jatkoi Ville kyselyään. — Nehän lähtivät muistaakseni yhteen matkaan.

— Petteristä on tullut vielä enemmän maailman lapsi, eikä se asu siellä päinkään.

— Missäs Petter asuu?

— Tuolla N:n kaupungissa. Minä tulen nyt sieltä.

— Tuletteko Petterin luota? ihastui Ville. — Mikä mies hänestä on tullut?

— Semmoinen mies, ettei tekisi mieli mainitsemaan, jos vain sillä saisi korjatuksi.

Villen mieleen vilahti vankilat ja muut iljettävät paikat.

— Onko Petter joutunut niin huonoille teille, hän sanoi surkutellen.

— Huonoille, sanoi Simo, kohottaen kokoonpainuneita hartioitaan. — Maailman mielestä saattanee olla hyvälläkin.

— No mikä ammatti sillä on? uteli Ville.

— Kurja ammatti… epäjumalain tekijä.

— Epäjumalain tekijä? ihmetteli Ville. — En minä nyt ymmärrä. Ettehän liene erehdyksessä?

— Enkä ole. Näyttihän tuo niitä tekeleitään minullekin.

— Mitä ne olivat?

— Kuvia, kaikenlaisia veistettyjä kuvia, joista on selvä kielto Herran laissa: "Älä tee itsellesi kuvaa äläkä jonkun muotoa", ei taivaassa eikä maan päällä olevien.

Asia alkoi hiukkasen selvitä Villelle ja hän kysyi:

— Oliko sillä erityinen huone, jossa niitä kuvia valmisteli?

— En minä käynyt sen työpaikalla, vaan tottahan siellä on erityiset huoneet, koska kuului olevan opettajakin, joka opettaa niitä epäjumalain kuvia tekemään.

— Nyt minä jo vähän ymmärrän, sanoi Ville. — Se on sellainen koulu, jossa opetetaan veistämään kuvia. Mutta mitenkä en ole sattunut ennen kuulemaan, että Petter on siellä.

— Ei tuosta ole vahinkoa, jos ei kuulekaan, sanoi Simo. — Ja mikäpä ne tuntee, kun ei huonon isän nimikään enää kelpaa.

— Onko Petter ottanut toisen nimen?

— Toisen toki… Kurkela sanoi olevansa.

— No mitenkä te löysitte Petterin, kun sillä oli toinen nimi?

— Löysinhän minä, kun kirjoitti ja neuvoi kirjeessä kadun ja talon nimen.

— Eihän tuo sitten ole hyljännyt isäänsä, eikä nimeäkään kokonaan, lohdutteli Ville. — Minä uskon, että Petteristä tulee etevä mies, kunhan joutuu. Olen kuullut, että kuvanveistäjät ovat arvon miehiä. Ne saavat töistään hyvän palkan.

Tästäkös Simo kiivastui, vaikka Ville oli toivonut aivan toista.

— Hyvänkö palkan! Niinkö sanot, vaikka aiot lasten opettajaksi. Onko helvetti hyvä palkka?

— Minä tarkoitin työpalkkaa, sovitteli Ville sanojaan. — Ja voipikohan kaikkia kuvia nimittää epäjumalain kuviksi, sillä olen kuullut, että muutamissa kirkoissakin on apostolien kuvia ja pieniä Kristuksen kuvia olen nähnyt jumalisten ihmisten huoneissa.

Simo kiihtyi niin, että silmät ja tuo kutistunut vanha ruumis värähteli.

— Saattaa olla tekopyhäin kirkoissa ja kotonakin, mutta Jumalan lapsilla on Kristuksen kuva sydämessä. Kaikki muut ovat epäjumalain kuvia.

— No, enhän minä tahdo väittää, myönteli Ville. — Haluaisin vain tietää, mitä kuvia Petter veistelee: eläintenkö vain ihmisten.

— Alastomia ihmisiä ne olivat, joita minulle näytti, sanoi Simo hiukan rauhoittuen. — Niitähän ne riettaan hengen palvelijat tarvitsevat.

— Mutta kertoiko Petter, miten hän oli yhtynyt siihen oppipaikkaan?

— Kyllä rietas pitää huolen, että hänen ammattiinsa yhtyy, vastasi Simo. — Ansusta erottua oli joku hovinherra ottanut palvelukseensa, ja kun sillä pojalla oli pienestä pitäin kiihko vuoleksia hevosten ja lehmien loivia, niin oli siinäkin joutoaikanaan vuoleksinut, ja herrat siihen vain yllyttivät ja viimein puuhasivat päämestarin oppiin.

— No, älkäähän huolehtiko Petteristä, lohdutteli Ville. — Ehkä siitä on iloa teillekin. Kykenikö nyt antamaan vanhalle isälleen apua?

— En minä mennyt apua pyytämään, vaan antamaan, vastasi Simo. — Menin siinä toivossa, että saisin pojastani uskovaisen ja että hänkin pääsisi siitä riettaan kahleesta, johon olimme kaikki kytketyt siellä Heinäjärvellä (siinä ajallisessa helvetissä), mutta petyin surkeasti… Ei kelvannut pojalle apu. Naurahteli vain ja sanoi isän tyhjää kiihkoilevan… Niin sanoi oma poika… Joko sinä olet riettaan palvelukseen kyllästynyt, joko jaksat uskoa syntisi anteeksi?

— En osaa sanoa, virkkoi Ville hämillään.

— Milloinka sitten? jatkoi Simo hengen innostamana. — Nyt on otollinen aika, nyt on autuuden päivä… "Tänään jos kuulet hänen äänensä, niin älä paaduta sydäntäsi"… Jos sinulla on syntiä tunnollasi, niin tunnusta ne, ja minä vanhempana ristiveljenä todistan anteeksi. Ne ovat silloin pyyhityt pois, kun vain tunnustat ja uskot… Uskotko?

Simo toi käsiään Villen pään päälle, mutta tämä siirtyi ulommaksi ja sanoi:

— Jumala on anteeksiantaja.

Simon jännitys laukesi. Hän huokasi syvään ja hartaasti:

— Voi, voi tätä palkkapaimenten sokaisemaa ihmiskuntaa. Suuren majesteetillisen Jumalan pitäisi tulla tänne alas, vaikka hänen poikansa sanoi lunastustyönsä päätettyään opetuslapsilleen, että "teille on annettu kaikki voima taivaassa ja maan päällä… joille te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut"… Palkkapaimenten sokaisemat ihmiset sanovat, että apostolit ovat kuolleet. Mutta jokainen uskovainen on herran apostoli, minä ja sinäkin, jos vain uskot.

Ville olisi halunnut kysellä vielä yhtä ja toista, mutta tämän anteeksiantamistarjouksen perästä tuntui kovin nololta jatkaa entiseen tapaan. Hän otti aivan valikoimatta yhden kirjan ja antoi rahan.

Simonkin huomio kääntyi kaupan tekoon.

— Tässä olisi vielä toinen hyvä kirja. Siinä selitetään autuuden tie väärentämättömänä. Osta tämä!

— En nyt tällä kerralla, esteli Ville. — Olisi paljon muutakin lukemista.

— Mitä varten lukea muuta, kuin mikä on tarpeellista? sanoi Simo. — Se on itsensä ravitsemista ravalla.

— Eihän toki kaikki muukaan liene "rapaa", sanoi Ville hyvin hellävaroen. — Vai onko raamattukin?

— Ei raamattu ole rapaa, jos vain sieltä löydät sen, mikä on tärkeintä. Luehan roomalaisepistolan kymmenes luku, niin näet, ettei ole muuta tietä autuaaksi tulemiseen kuin suun tunnustus ja usko syntein anteeksi saamiseen… Vai onko täällä raamattu, niin minä luen.

— On täällä uusi testamentti, mutta se on jossain kirjojen joukossa.

Simokin huomasi, ettei testamentin löytämiseen ollut erityistä halua, ja alkoi kokoilla kirjasiansa vakkaan.

— Meneekö näitä miten paljon kaupaksi? kysyi Ville osoittaaksensa jotain osanottoa Simon harrastukselle.

— Vähä täällä päin ostetaan, kun on kovin harvassa uskovaisia. Pohjanmaalla menee enemmän ja siellä minä suurimman osan vuodesta liikunkin.

Simo otti vakkansa.

— Hyvästi nyt, vanhan tuttavan poika, ja muista, että sinunkin puolestasi on Kristus riippunut ristinpuussa.

Simo meni, ja Ville jäi muistelemaan Raivion mökin aikoja. Siinä muistellessa alkoi omatunto kolkutella, ettei hän tänä iltana tehnyt, niinkuin olisi pitänyt tehdä. Veertille, tuolle rikkaalle viulunsoittajalle hän oli tarjonnut yösijaa huoneessaan, vieläpä ruokaakin, mutta tämän vanhan, köyhän tuttavan hän antoi mennä puhumatta mitään. Missä nyt saanee levätä, luultavasti kovalla penkillä… Eipä ollut halukas hakemaan testamenttiakaan. Hänelle tuli ajatus, että menisi kysymään, oliko jäänyt talon puolelle yöksi, ja selittäisi, ettei huomannut pyytää luokseen. Mutta siitäkin voisi seurata ikävyyksiä. Ihmiset alkaisivat puhua, että se suosii "villiläisiä" ja on varmaan itsekin villiläinen. Ehkei saisi olla opettajanakaan.

Hänen täytyi hakea tuo Simon mainitsema paikka testamentista, ja kyllä siinä oli sanottuna, että "suun tunnustuksella me autuaiksi tulemme". Mutta siitä puhuttiin vain tässä yhdessä luvussa. Siinä oli kymmeniä jopa satojakin lukuja, joissa puhuttiin muista asioista. "Toiset ottavat toisen paikan ja sanovat, että tämä on tärkeintä ja että he ovat oikeassa ja muut väärässä. Onko sitten Simo väärässä?" ajatteli Ville yhä edelleen ja tuli lopputulokseen, että "olkoonpa suorassa tai väärässä, mutta onnellinen hän on, paljoa onnellisempi kuin ennen, sillä hän uskoo olevansa onnellinen."