XX.

— Osasitko sanoa nimesi ja ikäsi? kysyi Kustaava ensimäiseksi Villen koulusta palattua.

— Ei siellä ikää kysyttykään, ja Veerti sanoi nimen, selitti potka.

— Muistaa se Veerti auttaa sinua, missä vain tarvitaan. Mutta oliko siellä poikien kesken riitaa, kun Annastiina valitti palatessaan, että Veerti on ollut koirana?

— En minä ollut siinä, kun Ansu ja Veerti olivat riidelleet, selitti Ville.

— Hyvä, ettet ollut, äläkä ole vastakaan. Mutta mitä kirjaa siellä luetaan, kun Annastiina moitti sitäkin lorukirjaksi?

— Aapinen se oli, selitteli Ville. — Sen kannessa on kukon kuva ja siitä luettiin, että "aita on kallellaan, voi huonoa aikaan" ja "lautamies haastaa käräjiin ja lauttamies kuljettaa joen ylitse".

— Eikö se ollutkaan sen kummempaa, naurahti Kustaava, eikä kysellyt enempää.

* * * * *

Ensimäisen päivän tapahtumat olivat vieneet Villeltä halun kulkea toisten mukana. Kun kostea lumi viikon vaiheilla koveni hangeksi, otti Ville kelkkansa ja kulki sen varassa hankia myöten koulupaikkaan. Täten ei tarvinnut kohota pihaan leveätä rantatietä, jossa ensiksi tulleet laskivat mäkeä ja jouten katselijat ilakoitsivat mäen päällä.

Pahin huoli oli saada piilotetuksi kelkkansa, etteivät toiset pojat löytäisi ja mäkeä laskiessaan särkisi. Ensimäisen päivän se säilyikin karjakujassa havukasan takana, mutta kun hän meni toisena päivänä lähdön edellä katsomaan kelkkaansa, olikin se aivan eri paikassa, sepipaju irtopoikki ja jalas viassa.

Villeltä pääsi haikea itku. Puolen talvea odotettu, ainoa maanpäällinen tavara tuollaisena. Kohta tiesivät toisetkin pojat, että Villen kelkka oli säretty ja kerääntyivät katsomaan. Kukaan ei nauranut vahingolle.

— Kuka sen on särkenyt?

— Ansu sillä laski välitunnin aikana mäkeä tuolla verkkohuoneen luona, tiesi joku.

Veertiä harmitti enimmän, ja hän kysyi tiukasti Ansulta:

— Sinäkö särit Villen kelkan?

— En ole särkenyt, väitti Ansu.

— Sinäpähän kuulut laskeneen mäkeä, tiukkasi toinen.

— Eikö tuolla saa laskea. Mutta särkenyt en ole. Sanokoon, joka on nähnyt.

Ansu aikoi mennä pakoon, mutta Veerti tarttui kaulukseen ja sanoi:

— Et sinä pääse pakenemalla. Se on minun tekemäni kelkka ja se on sinun korjattava tai maksettava.

— Oleppa vaikka itse sinä, päreviulu, mutta minä en korjaa enkä maksa, reuhasi Ansu ja löi nyrkillään Veertin nenään, niin että veri alkoi juosta.

Mutta samassa oli lyöjäkin havukasan kupeella kontallaan, ja niskasta pidellen sujautteli Veerti kuusen oksalla takapuolelle, niin että Ansulta pääsi surkea huuto, vaikka se häipyi havukasaan. Toiset pojat lähtivät pakoon kuin lampaat. Unohtui Villeltäkin itku, ja hän alkoi rikkinäisen kelkkansa kaustoista pidellen juosta vehveltää Naurisharjulle päin minkä kerkesi. Kohta pääsi Ansukin ja huutaen, että "Haverisen päreviulu pieksi", lähti taivaltamaan avustajansa luokse.

Ei viipynyt Veertikään. Hän ymmärsi tehneensä enempi kuin olisi pitänyt tehdä, mutta katumus oli myöhäistä. Pieksämistä hän ei katunut, mutta kun tämä sattui koulupaikassa ja kouluaikana, niin siitä seuraava selonteko ja opettajan nuhteet häntä huolettivat. Omasta puolestaan ei Veerti aikonut valittaa, vaikka nenä menisi, mutta Annastiinan hän tiesi varmasti tulevan opettajalle kantelemaan.

* * * * *

Aamulla se tapahtuikin. Astunnasta jo huomasi, että Annastiinalla oli tärkeä asia. Ääni vapisi vihasta, kun hän alotti:

— Tokko täällä tiedetään mitään siitä, kun minun poikani oli eilen illalla piesty tämän talon kujassa niin pahaksi, että vähissä hengin pääsi kotiin.

— Ei täällä ole niin pahaa kuultu, sanoi opettaja.

— Joku kyllä kertoi Anshelmin huudelleen jotain pieksämisestä, mutta ei sitä osattu pitää totena.

— Vai ei osattu pitää totena, kivahti Annastiina.

— Ei taittaisi pitää totena, vaikka köyhän orpolapsi hakattaisiin kappaleiksi. Mutta kyllä minä opetan sille rikkaan kitupiikin perilliselle, kenen lasta hän on piessyt. Jos ei täältä tule apua, niin tulee muualta. Neljä vierastamiestä on katsonut, minkälaiset mustelmat ovat vieläkin poikaraukan takapuolissa. Ei saanut koko yönä nukkuakaan. Kun aina vähän väliin kysyin, koskiko, niin valitti koskevan. Ja siihenkin on kaksi vierastamiestä.

— Onpa se sitten paha asia, sanoi opettaja. — Onko Anshelmi täällä, että toimitetaan oikein virallinen tutkimus tapahtumasta.

— Kyllä se täytyy osata pitää tänne tuomatta, kivahti Annastiina. — Jos ketä sillä lailla piestään, ei se kykene kävelemään. Halolla tuota lienee hakattu.

— En tiedä, kun en joutunut siihen kahakkaan, mutta ehkäpä se selviää.

Opettaja kutsui saapuneita oppilaita kuulusteltavakseen.

— Näittekö Ferdinandin pieksävän Anshelmiä?

— Näimme.

— Millä se pieksi?

— Havurangolla.

— Löydättekö sen rangon?

— Siellä se on havuläjän kupeella.

Kohta juoksutti poika kaivatun oksan.

— Eihän tämä ole halko, sanoi opettaja käännellen oksaa. — Onpahan aikamiehen sormen vahvuinen.

— Onko se sitten ollut tämä? epäili Annastiina. — Mistäpä nämä sen tunteilevat?

— Tämä se on, väitti poika. — Siinä näkyy vieläkin verta.

— No niin! no niin! innostui Annastiina. — Nyt sen kuulitte. Siinä on vertakin! Ei uskota poikaan koskeneen, vaikka on verille asti hakattu.

— Ei se ole Ansun verta, oikaisi oksan noutaja poika. — Veertin nenästä sitä juoksi, kun Ansu siihen aluksi nyrkillään löi.

— Anshelmikö löi ensin? kysyi opettaja.

— Ansu löi ensin, todisti poika.

— Valehtelee, väitti Annastiina.

Opettaja alkoi päästä asian perille ja sanoi varmemmin:

— Eivät lapset tällaisessa asiassa valehtele. Poikanne on lyönyt nyrkillään ensin ja vieläpä nenään. Jos ymmärtäisitte, niin puhuisitte aivan toisella tavalla tai ette puhuisi mitään.

Annastiinakin selvisi nolostumisestaan ja kivahti:

— Minäkö en saa puhua oman lapseni puolesta! Minä puhun! ja minä en tuollaisia todistajia pidä minään. Minulla on neljä aikaihmistä todistajana. Ne ovat nähneet, että pojan selkä on mustelmissa. Enkä minä heitä vielä siihenkään. Se Haverisen rötkylä kuuluu käyvän tätä koulua siinä toivossa, että pääsisi rippikoulun läpi, mutta minä menen ja sanon itselleen rovastille, ettei rippikouluun saa ottaa sellaista linnaan vietävätä, toisten ihmisten lasten pieksäjätä.

— Käykää vain sanomassa, jos haluatte, sanoi opettaja. — Mutta kyllä minäkin kirjoitan tämän tapahtuman paperille, ja tutkikoon sitten kihlakunnanoikeus ja rovastikin, kuka on minkin verran syyllinen.

— Suullani minä sanon, uhkasi Annastiina. Kukapa köyhän orvon puolesta kirjoittanee, Kyllähän rikasten puolesta on kirjoittavia.

Annastiina erosi hyvästelemättä.

* * * * *

Lasten mukana levisi ympäri kylää tieto, että Annastiina manuuttaa Veertin käräjiin poikansa pieksämisestä ja käypi sanomassa rovastille, ettei häntä saa ottaa rippikouluunkaan. Eikä sillä hyvä, vaan opettajakin on aikonut kirjoittaa tappelusta kertomuksen ja lähettää tuomarille ja rovastille.

Veerti, joka pieksämistutkinnon pelolta ei tullut enää kouluun, uskoi nämä uhkaukset ja päätti paeta. Alapihan Antille oli salaisuutena sanonut, että hän häviää näiltä kuuluvin. "Pitkään minua haikailevat niin käräjiin kuin rippikouluunkin." Mestarille oli ilmoittanut menevänsä setien luokse kyläilemään ja ottanut viulunsakin. Kun pakeneminen muutamien päivien perästä selvisi, oli mestari kovasti huolissaan ja katui, ettei lainannut viulun päällisiksi tarvittavaa viittä markkaa. Hän oli salaa kuullut, että konstin näyttäjä houkutteli mukaansa ja lupasi viulun. Nyt se mahtoi mennä sitä tavoittamaan.

* * * * *

Samaan aikaan paloi keskellä yötä Kivimäen riihi ja sen vierellä oleva olkilato, vaikkei riihtä oltu lämmitetty koko talvena. Talossa asuva osaviljelijä ei halunnut joutua epäilyksen alaiseksi huolettomasta valkean liikuttelusta ja ryhtyi aamun valjetessa todistajain kanssa palopaikan ympärystä tarkastelemaan. Ensimäiseksi löytyi oikean käden pienoinen parsittu lapanen. Jalan jälkiä oli vaikeampi löytää kovalta hangen pinnalta. Kylmä tuulen vihuri oli kumminkin juoksuttanut notkelmapaikkoihin sen verran irtonaista lunta, että jo viimein huomasivat paikattujen kenkien jäljet ja pellon alta vesakosta toisetkin, vähän suuremmat. Miesten täytyi kulkea kumarassa kuin vainukoirien pysyäkseen jäljillä, jotka kiertelivät ja kaartelivat milloin minnekin päin. Ja kun ne lopulta veivät Annastiinan asunnolle, niin miehet uskoivat osuneensa oikeaan.

Poika nukkui, mutta Annastiina oli valveilla ja heitettyään vihaisen silmäyksen tulijoihin kysyi:

— Mitäs miehet ovat näin aikaisin liikkeellä?

— On vähän asiata, vastasi Kivimäen viljelijä. — Tuolla kun minun asuntoni lähellä oli viime yönä liikkunut ihmisiä, joilta oli putoillut tavaroita, niin tultiin niitä tuomaan.

— Ei minulta ole putoillut mitään eikä minulla ollut asiaa siellä päin moneen vuoteen, sanoi Annastiina.

— Sen parempi, sanoi mies, nostaen samassa naulaan ripustetun nutun taskusta lapasen ja lisäsi: — Tässäpä näyttää olevan lapanen, joka ehkä soveltuu pariksi tälle meidän löytämälle.

— Siinäkö! kivahti Annastiina. — Tuollaisia turvakoita on joka pojan taskussa.

Toinen mies oli nostanut penkin alta pojan kengät ja alkoi niitä taskustaan otetulla tikulla mittaella. Annastiina huomasi sen ja kivahti:

— Mitä tekemistä teillä on minun poikani lapasten ja kenkien kanssa? Tänne heti, ja menkää sitä tietä, jota olette tulleetkin!

— Ei tästä nyt mennä, ennenkuin katsellaan ja mitataan, sanoi Kivimäen mies. — Ja kyllä me tahdomme mitata Annastiinankin kengät.

Tämä oli kahden vaiheella mitä tekisi. Mutta sitten hän riipaisi kengät jalastaan, löi miesten eteen ja reuhasi:

— Siinä ne ovat. Punnitkaa ja syökää!

— Emme me näitä tarvitse syötäväksi emmekä inyötäväksi, tuumaili mies rauhallisesti. — Tämän lapasen me otamme muutamiksi päiviksi lainaan. Ja sitten me tahdomme tietää, onko Annastiina ollut tässä viime yön liikkumatta.

— Mitä se teihin kuuluu, liikuinko minä vai olinko liikkumatta?

— Kuuluu se tällä kertaa, sanoi mies. — Kivimäestä paloi viime yönä riihi, ja tämä lapanen löytyi palaneen riihen läheltä hangelta. Ja jos ei Annastiina suostu meille selittämään, missä on viime yönä ollut ja liikkunut, niin täytyy kutsua kruununmies.

— Kutsupa vaikka mikä mies, mutta minä en tiedä mitään teidän riihenne palamisesta.

— No, tottapahan nämä toiset asukkaat tietävät ja muistavat, sitten kun tarvitaan, missä Annastiina on ollut yötä, sanoi mies.

Mukana olevat miehet olivat saaneet kenkien pohjat ja paikkaukset mitatuiksi, ja nyt he lähtivät.

* * * * *

Malkamäen Aappo ja mestari Tarvainen olivat tulleet Naurisharjulle tuumittelemaan päivän tapahtumista. Kun asia ei ollut mikään salaisuus, niin he istuivat tuvassa.

— Mitäs eno ajattelee Veertistä, alotti Aappo. — Pitäisikö minun ryhtyä sitä etsimään tai perään kuuluttamaan.

— Mitä joutavaa, sanoi Nevalainen. — Kyllä se tulee, kun aikansa kävelee.

— Tulee milloin tulee, vuosien kuluttua, huomautti mestari, joka oli ehkä enimmän huolissaan. — Veerti ei tiedä, ettei siitä selkäsaunan antamisesta ole mitään pelkoa, kun Annastiina itsekin on pakosalla.

— Tottapahan pääsee Veertikin tietämään, sanoi Nevalainen. — Hyvä vain, että päästiin siitä Annastiinasta, tulikekäleestä, ja sen pojasta. Kun vain nyt pysyisivät tietymättömissä eivätkä tulisi kruununkyydillä tänne takaisin.

— Mutta se riihen poltto jääpi siten rankaisematta, sanoi Aappo, Kivimäen poikien holhooja.

— Anna jäädä, sanoi Nevalainen. — Mitä siitä hyötyisi, jos rankaisisi: polttaisi sitten sinunkin riihesi. Se sama Annastiina se poltti minulta myllynkin. Nyt sen uskallan sanoa suoraan, enkä luule erehtyväni.

Kustaava, joka kehrätessään kuunteli miesten keskustelua, olisi voinut vahvistaa Nevalaisen luulon aivan varmaksi, mutta koska se oli tarpeetonta, niin hän jaksoi malttaa mielensä ja kielensä kutittelun tyydytykseksi virkkoi:

— Minkäpä se Annastiinakaan pahalle luonnolleen voinee. Se se on ikävintä, kun opettaa poikansakin samanlaiseksi. Ja se poika kuuluu viekoitelleen nyt mukaansa Simo Kurkisen Petterin, siivon pojan.

— Niinpä on viekoitellut, tarttui mestari Kustaavan alottamaan puheeseen. — Siitä Simon pojasta olisi tullut nikkari ja hyvä nikkari. Minä näin sen vuolemia puuhevosia, ja niillä oli pää, jalat ja joka kohta melkein niinkuin elävällä hevosella. Kyllä se olisi oppinut vuolemaan länkiäkin.

— Jospa se Kurkisenkin poika palaa, kunhan aikansa kävelee, sanoi Nevalainen. — Mutta olipas tuo Annastiinan poika räähkä viisas. Nyt se antaa Kurkisen pojan elättää itseänsä, vuolettaa sillä hevosia ja on mies syömään, mitä niillä saavat.

— Olisikohan osannut niin pitkälle ajatella? epäili mestari.

— On se ajatellut. Ei se ole tuhma.

— Jospa siitä siellä maailmanrannan koulussa tulee mieskin, kunhan joutuu oma otsa eteen.

— Mene tiedä.

Toisetkin jättivät asian avonaiseksi ja myöntelivät: mene tiedä, mene tiedä.