YHDESKOLMATTA LUKU.

Ystävä hädässä.

Pehkonen sai ennen pitkää uuden hevosen "Kenraalin" asemesta, mutta kun nyt oli kelirikon aika, jolloin kaikki ihmiset tavallista enemmän käyttävät hevosia, oli meillä molemmilla työtä kyllin, isännällämme tietysti kaikista enin. Mutta tavallisesta sunnuntai-levostaan hän ei tahtonut luopua, vaikka se monta kertaa olisi ollut houkuttelevaakin. Muistan kumminkin erään poikkeuksen ja kerron sen, koska se osottaa, kuinka hyväsydämminen ja itsekkyydestä vapaa isäntäni oli. Hän oli juuri palannut vaimoneen ja lapsineen kirkosta, ja silloin hän asuntonsa portailla näki naisen, joka väsyneenä oli siihen vaipunut, sylissään pieni, itkevä, kipeä poika. Hän oli aamulla kävellyt pitkän taipaleen ulkopuolelta kaupunkia koko matkan kantaen lastaan ja lääkäri, jonka luona hän oli käynyt, oli sanonut, että jos pienokaisen mieli jäädä elämään, niin olisi se saatava lasten sairashuoneeseen. Poika oli nelivuotias, ja siis aika raskas heikon äidin kantaa, itse hän ei voinut askeltakaan astua. Äiti kysyi nyt tietä tuohon sairaalaan. Vaan kun se oli aivan toisessa päässä kaupunkia ja vielä lisäksi rupesi satamaan, tarjoutui Pehkonen kyyditsemään vaimon sinne. Tämä kiitti, mutta virkkoi: "minä olen köyhä eikä ole mulla varaa maksaa ajopaikkaa".

"Mulla on tässä hauska kotini", vastasi Pehkonen, "hyvä vaimoni ja kaksi tervettä lastani. Jos nyt autan teitä, jotka olette yksin sairaan lapsenne kanssa, niin eihän se ole muuta kuin oikeus ja kohtuus".

"Palkitkoon teitä Jumala", vastasi vaimo itkien.

Tuota pikaa valjasti isäntä minut ja ajoi portin kohdalle kadulle. Kun vaimo lapsineen siellä juuri oli nousemassa ajopeleihin, hyökkäsi siihen kaksi herraa, jotka hyppäsivät niihin istumaan ja huusivat: "Aja minkä kaviosta lähtee, saat hyvät juomarahat, meillä on tulinen kiire".

"Tämä hevonen on tilattu", vastasi Pehkonen tyyneesti.

"Tilattu? Kuka sen on tilannut?"

"Tuo nainen tuossa".

"Hän voi odottaa, aja sinä vain, hetipaikalla. Etkö välitä juomarahoista?"

"En", vastasi Pehkonen, "minä en juo muuta kuin vettä".

"Vaan kaikissa tapauksissa, aja. Me noustiin ensiksi kärryihin, siis on meillä myös oikeus ensiksi saada ajaa".

Hymy levisi Pehkosen rehellisille kasvoille. "Minä olen sanonut teille, herrani, että hevonen on tilattu, mutta istukaa vain siinä niin kauan kuin ilkiätte, jaksan minä sen aikaa odottaa".

Sen sanottuaan kääntyi hän vaimon puoleen ja virkkoi: "Olkaa huoleti, ei ne siinä kauan istu".

Eikä ne kauan istuneetkaan, hyppäsivät maahan ja lähtivät, puhuen jotakin numerosta ja haastamisesta, kiireen vilkkaa laputtamaan edelleen. Pehkonen nosti nyt vaimon ja pojan ajopeleihin ja ennen pitkää oltiin sairashuoneella. Vaimo astui tuhannesti kiitellen maahan.

"Onneksi vain olkoon", virkkoi Pehkonen, "toivon poikanne paranevan".

Vaimo pääsi portista sisälle. Isäntä taputti minua kaulaan, kuten hänen oli tapana tehdä aina, kun hän oli iloissaan. Samassa rupesi rankasti satamaan ja juuri kun Pehkonen oli lähdössä ajamaan, juoksi vahtimestari kadulle ja kysyi, eikö hän tahtoisi ottaa viedäkseen erästä henkilöä sieltä. Me pysähdyimme ja uljas nainen astui alas portaita. Pehkonen näytti tuntevan hänet. Nainenkin syrjäytti harson silmiltään ja virkkoi: "Kas Pehkonen, tekö todellakin! Olenpa iloinen tavatessani teitä sillä te juuri olette se ystävä, jota minä tällä hetkellä tarvitsen, sillä täällä laitakaupungissa on vaikea saada hevosta tähän aikaan päivästä".

"Olen iloinen että satuin tänne, joten voin tehdä rouvalle palveluksen", vastasi Pehkonen. "Mihin ajetaan?"

"Asemalle. Ja jos sinne ajoissa ehditään täytyy Pehkosen kertoa minulle Hannasta ja lapsista, miten ne kaikki voivat ja menestyvät".

Hyvissä ajoin ehdittiin asemalle; sade oli tauonnut, joten nainen saattoi hyvän hetken seistä puhumassa isäntäni kanssa. Huomasin puheesta, että hänen vaimonsa oli ollut rouvan luona palveluksessa. Lopuksi lausui rouva:

"Mitä pidätte ammatistanne? Eikö se liiaksi rasita terveyttä? Hanna on joskus kertonut, että teitä usein vaivaa kova yskä, joka häntä huolettaa".

"Onhan tämä väliin vaikeaakin, varsinkin kun talvi-iltoina täytyy olla myöhäseen ajossa. Silloin on Hanna levoton. Vaan yleensä voin kutakuinkin hyvin, enkä tiedä mihin ryhtyisin, ellei mulla olisi hevosia huolehdittavinani".

"Hyvä on", vastasi rouva. "Olisipa kumminkin kovin ikävää sekä teille että perheellenne, jos terveytenne kärsisi. Onhan hyviä yksityisiäkin kuskinpaikkoja eikähän niin taitavan ajurin kuin teidän pitäisi olla vaikea saada sellaista. Jos kerran tarvitseisitte ajatella ammatin vaihtoa, niin ilmoittakaa mulle siitä".

Lähettäen terveisiä Hannalle, laski rouva jotakin Pehkosen kouraan ja virkkoi: "Tässä on viitonen lapsillenne kummallekin. Hanna tietää kyllä miten ne parhaiten tulevat käytetyiksi".

Sydämmellisesti kiitti Pehkonen ja käänsi iloisena minut asemalta pois; ennen pitkää meitä jo kotona tervehdittiin.

Talliin päästyäni rupesin juttelemaan uuden toverini kanssa, jota en näihin saakka ollut paljo tavannut. Se kertoi ennen olleensa ylhäisen herran palveluksessa ja sanoi nimensä olleen "Hurjapää", sitä oli näet ennen pidetty kovin virkkuna. "Mutta minua seisotettiin tallissa liian paljo", selitti se, "eikäpä siis ihme jos harvoin ulos päästessäni olinkin ilosta hiukan huima. Eikä minua ihmiset ystävällisesti puhutelleet. Suitset lujille ja piiskalla selkään jos vähänkään intoilin. Sattui sitten eräänä päivänä, kun isäntä itse oli ajelemassa, että vaunut törmäsivät toisia ajopelejä vastaan, kaatuivat ja isäntä putosi pois loukaten itseään hieman; minä säikähdin, lähdin laukkaamaan ja sen kerran jälkeen minuun ei enää luotettu, vaan myötiin pois ajurille. Vaan iloinen olen, että olen päässyt näin ymmärtävän isännän hoitoon, häntä aijon palvella nöyrästi ja tottelevasti".

Heti alusta pääsin siten hyvälle kannalle uuden toverini kanssa, "Hurjapää" ja minä olimme ystävykset niin kauan kuin olimme yksissä.