SEITSEMÄS LUKU.

Myrskyinen päivä.

Muuanna päivänä syysmyöhällä täytyi isäntäni lähteä pitkänpuoleiselle asioimismatkalle. Ville valjasti minut matkakiessien eteen ja nousi itse taka-istuimelle. Nämä kiessit olivat mukavat vetää, suuripyöräiset ja kepeät. Oli satanut vankasti pitemmän ajan kuluessa, vaan nyt sateen jälestä oli ruvennut tuulemaan. Tuuli, joka ajeli ja pyöritteli kuivuneita lehtiä pitkin maita, kävi yhä rajummaksi. Meidän oli kuljettava erään sillan yli; joessa oli vesi sateiden ja tuulen vaikutuksesta noussut niin korkealle, että aallot jo huuhtelivat siltahirsiä. Siinä tuumittiin ylimenoa hyvän aikaa sillankorvassa, vaan pidettiin kumminkin siltaa siksi vahvana, että uskallettiin ajaa yli ja hyvin päästiinkin. Joen toisella puolella olivat useat niityt veden vallassa ja muutamassa paikassa oli tulva jo noussut maantiellekin, niin että minä sain kahlata polviani myöten. Mutta tie oli kova, isäntä ajoi varovasti ja onnellisesti suoriuduttiin siitäkin. Perille tultua annettiin minulle hyvä hoito ja ruoka. Mutta isännän täytyi asioittensa takia viipyä siellä niin kauan, että ilta jo oli käynyt varsin myöhäseksi, kun lähdettiin paluumatkalle. Tuuli oli kiihtynyt ja minä kuulin isännän lausuvan Villelle, ettei hän sellaisessa ilmassa ollut ennen koskaan ajellut. Tie kävi metsän rintaa pitkin ja pelottavalta tuntui minustakin, kun siellä metsä ryski ja oksia ja runkoja kaatuili tielle.

"Soisinpa että oltaisiin jo kotona", kuulin isännän lausuvan.

"Niin", vastasi Ville, "tässä on kulku kylläkin hengenvaarallista".

Melkein siinä samassa kuului kamala ryske, metsä kumisi ja maa tuntui jyskyvän. Korkea honka kaatui, taittaen pienempiä puita alleen, juurineen tien poikki ihan hiukkasen meidän edellämme. Minä säikähdin pahanpäiväiseksi, pysähdyin kuin ammuttuna, vapisin, ja ellei minua ennakolta olisi hyvin opetettu, olisin epäilemättä pyörähtänyt takasin ja lähtenyt nelistämään. Ville hyppäsi sukkelana kiesseistä ja asettui pääni luo.

"Siitäpä pelastuttiin kuin ihmeen kautta", virkkoi isäntäni. "Mutta mitä tehdään nyt?"

"Puun yli emme pääse", selitti Ville, "eikä sitä kiertääkään voi. Ei auta muu kuin ajaa takasin tienristeykseen ja sieltä pyrkiä kyläteitä pitkin sillalle. Siinä kuluu kyllä tunnin aika hukkaan ja myöhäksi käy, mutta Musta jaksaa kyllä, se ei ole väsynyt".

Tienristeykseen päästiin, vaan ennenkuin kiertoteitä oli saavuttu sillan luo, oli jo aivan pimeä. Tuskin saatoimme erottaa, että vesi oli sillan yläpuolella. Vaan kun silta siltä näytti vahvalta, ajoi isäntä hiljaa sillalle. Mutta samassa kuin astuin ensimmäiselle siltapalkille, tunsin, että nyt ei ole kaikki niinkuin olla pitäisi, nyt on jokin vaara tarjona ja minä seisahduin paikalleni hievahtamatta eteenpäin. "No, astu pois, Musta", kehotti isäntä ja löi minua kepeästi ruoskalla. Mutta minä en paikaltani päkähtänyt. "Astu, astu!" komensi isäntä tiukemmin ja löi minua kovanlaisesti ruoskalla. Minä hypähdin, mutta eteenpäin en kulkenut.

"Tässä on jokin este", huudahti Ville, hyppäsi kiesseistä ja lähti edelleni tutkimaan siltaa. Se tuntui ehyeltä ja hän koetti taluttaa minua eteenpäin. Hyvin haluttomasti seurasin pari askelta, tunsin selvästi, että silta oli rikki ja pysähdyin taas. Ja samassa kuului huutoja toiselta puolen siltaa. Joku sieltä puolen yli pyrkijä oli kuullut äänemme ja huusi nyt varottaakseen meitä.

"Hoi, pysähtykää, palatkaa takasin," huusi hän minkä kulkusta lähti.

"Mikä on sitten hätänä?" kysyi isäntäni.

"Silta on keskeltä rikki, tulva on vienyt siitä suuren kappaleen. Te ajatte jokeen jos ajatte".

Jo tuntui isäntä kiesseissä siunailevan ja Ville peräytti minut varovasti maantielle ja lähdettiin verkalleen ajamaan tietä jokivartta ylöspäin. Ajettiin varovasti yötä myöten meidän omaa myllysiltaa kohden, joka oli korkea, kivestä rakennettu ja joka siis kesti. Yö oli pimeä, mutta tuuli taukosi vähitellen ja kulku oli verrattain rauhallista. Sekä isäntä että Ville istuivat ääneti. Vaan kun suuren mutkan kierrettyämme aamun sarastaessa onnellisesti olimme saapuneet kivisillan yli, kuulin kiesseissä istuvain rupeavan puhumaan matalalla, vakavalla äänellä. Kaikkea en ymmärtänyt, vaan sen isäntäni puheista käsitin, että jos olisin hänen tahtonsa mukaisesti kulkenut edelleen puusillan poikki, olisi sekä hevonen että kiessit, isäntä ja renki, joutuneet jokeen, ja kun talvivirta oli kova, olisi kaikilla epäilemättä ollut auttamaton hukkuminen edessä. Isäntä lausui, että Jumala on antanut ihmisille ymmärryksen, jotta he voisivat ajatella; eläimille on hän antanut vaiston, joka ei riipu ajatuksesta, mutta joka kumminkin usein on paljo nopeampi ja varmempi, ja sen avulla ovat eläimet usein pelastaneet ihmistenkin hengen.

Pitkän kierroksen tehtyämme saavuimme vihdoin kotiportille. Tallipoika oli siellä meitä vastassa ja kertoi, että paroonitar oli yökauden ollut meidän takia suuressa tuskassa, peljäten meille jonkun vahingon tapahtuneen. Ja kun portaitten eteen saavuttiin juoksi paroonitar itse ulos ja virkkoi:

"Oletko vihdoinkin täällä, rakas ukkoni! Tiedätkö, kuinka olen peljännyt. Eihän ole toki mitään onnettomuutta tapahtunut".

"Ei, lemmittyni, vaan jos ei Pulska Musta olisi ollut viisaampi kuin me, niin joessa me kaikki nyt olisimme".

Enempää en kuullut, sillä he astuivat sisälle. Vaan Ville vei minut talliin, antoi minulle tavallista makeamman appeen, antoi kauroja ja levitti tuoretta heinää vuoteekseni. Ihana siinä oli maata, sillä olinpa todellakin sangen väsynyt.