KAHDESKYMMENES LUKU.

Kuoli toimipaikalleen.

Pehkonen oli eräänä päivänä "Kenraalilla" vienyt muutamia matkustajia asemalle. Kun hän sieltä palasi, ajoi muuan juopunut panimokuski suurta, raskasta vaunuaan vastaan; hän heilutti myötään ruoskaa ja hänen hevosensa paransi vauhtia, kunnes se pillastuneena, silmittömänä ja hurjana hyökkäsi eteenpäin. Isäntä ei ehtinyt ohjata "Kenraalia" syrjään, olutvankkurit jysähtivät nelipyöriä vastaan, rattaat särkyivät ja aisat taittuivat ja katkenneen aisan pää tunkeutui "Kenraalin" kupeeseen. Kuinka Pehkonen pääsi hengissä pelastumaan, sitä ei hän käsittänyt itsekään; kaikkien saapuvilla olevain mielestä se oli varsinainen ihme. Ainoastaan muutamia mustelmia jäi häneen merkiksi. Mutta "Kenraali" paran laita oli pahempi. Vaivalla saatiin se nostetuksi jaloilleen ja silloin näkyi verta tirskuvan sen lavasta ja kupeesta; hiljalleen ja varovasti taluttamalla sai isäntä sen viedyksi kotiin. Helposti saatiin todistetuksi, että panimorenki oli ollut humalassa ja syynä tapaturmaan ja sakkoja hän siitä sai; panimo sai maksaa isännällemme vahingonkorvausta, mutta ei kukaan maksanut "Kenraali" raukalle sen kivusta eikä tuskasta.

Eläinlääkäri ja isäntä tekivät minkä voivat huojentaakseen sen kärsimyksiä. Ajopelit olivat perinpohjin korjautettavat ja sillävälin sain minäkin levätä, kun ei ollut tilaisuutta työhön. Kun me sitten taas tapaturman jälkeen ensi kerta oltiin ajuriasemalla, tuli muuan Pehkosen tovereista kysymään miten "Kenraalin" laita oli.

"Tuskin vain se siitä paranee", vastasi Pehkonen, "ainakaan se ei entiselleen kostu eikä tule kelpaamaan ajurihevoseksi. Soisinpa että kaikki tuollaiset juopporentut pidettäisiin sairashuoneessa eikä laskettaisi heitä turmelemaan ihmisiä eikä eläimiä. Jospa tyytyisivät taittamaan omia jalkojaan ja särkemään omia vaunujaan ja turmelemaan omia hevosiaan, — se saisi olla heidän oma surullinen asiansa, mutta tavallisesti joutuu siinä syytön kärsimään. Ja sitten ne puhuvat vahingonkorvauksesta! Kaunista korvausta, — kuka korvaa kaiken tämän ajanhukan ja harmin, kuka korvaa niin hyvän, kelpo hevosen, joka jo oli muuttunut hyväksi ystäväksi! Jos voisin toivoa jonkun paheen ennen muita haudattavaksi syvimpään kuolemaan, niin toivoisinpa juoppouspaheen sinne".

"So, so Pehkonen", virkkoi eräs toinen ajuri, johon kalikka koski, "johan sinä rupeat kovin ankaraksi".

"Niin, mikset luovu sinäkin tuosta turmiollisesta tavasta? Oletpa liian kunnon mies ollaksesi tuon tavan orja".

"Onhan siinä ainakin vähän perää, mitä puhut. Olen pari kolme kertaa itsekin päättänyt heittää viinan pois, mutta se on kovin ikävää ja vaikeaa".

"Sitä olen itsekin kokenut", selitti Pehkonen, "ikävää ja vaikeaa se oli ensi viikkoina, vaikken koskaan ollut varsinainen juoppo ollut, ryypiskellyt vain kohtuullisesti. Mutta minä huomasin, etten ollut oma herrani, en voinut kieltää, kun viettelys olisi ollut voitettava. Rupesin käsittämään, että joko toisen tai toisen, juoppouden taikka Pehkosen, täytyi tässä kukistua ja minä päätin, että Pehkonen se ei saa olla. Mutta kova siinä oli ottelu enkä olisi uskonut tuota tapaa itseeni niin syöpyneeksi, ennenkuin rupesin sitä voittamaan. Mutta eukkoni auttoi minua, laittoi aina hyvän ja ravitsevan ruoan, kotona oli aina siistit paikat ja hauska olo, joten en siitä syystä kaivannut kapakkaa. Ja kun tunsin tarvitsevani jotain virkistävää, keitti hän hyvän, vahvan kahvin. Mutta sittenkin täytyi minun ankarasti taistella ja vihdoin ajan oloon pääsinkin voitolle; nyt olen vapaa mies, kymmeneen vuoteen en ole viinan tilkkaakaan maistanut enkä tunne sitä tarvitsevanikaan".

"Tekisipä mieleni vielä kerran minunkin koettaa", tuumi mies miettiväisenä.

"Tee se, et tule sitä katumaan. Ja esimerkilläsi tulet auttamaan monta toveriasi samaan päätökseen, kun he näkevät, että sinä olet voinut voittaa himosi. Tunnen heidän joukossaan monta, joiden tekisi mieli luopua kapakkaelämästä pois". —

"Kenraali" näytti sittenkin toipuvan vammoistaan, mutta se oli jo vanha ja sen voimat olivat murtuneet. Eläinlääkäri arveli, että kyllä siitä vielä myötäessä voisi saada jonkun seitsemänkymmentä markkaa, vaan silloin sanoi Pehkonen: ei. Ei siitä mitään siunausta lähtisi, jos möisi vanhan uskollisen palvelijan kovaan työhön ja kurjuuteen ja kun ei hän mielestään saanut "Kenraalia" kylliksi hyvään hoitoon, päätti hän itse ampua luodin sen päähän. Hevonen sai kuolla vanhassa palveluspaikassaan ja tavalla, joka oli kunniakkain vanhalle sotahevoselle.

Jo seuraavana päivänä tämän päätöksen tehtyään, talutti Kusti minut pajaan, jossa mulle pantiin uudet kengät ja kun sieltä palasin, ei "Kenraalia" enää ollut tallissa.

Minä surin toveriani ja koko perhe näytti sitä kaipaavan. Sillaikaa kun Pehkonen nyt katseli itselleen uutta hevosta, oli mulla tietysti tavallista enemmän työtä, mutta kun sain hyvän hoidon oli asemani kumminkin siedettävissä.

Mutta valitettava oli erään entisen ystäväni kohtalo, parhaimman ystäväni, jonka sattumalta sain nähdä hyvin kurjassa tilassa.

Sattui näet kerran, että isäntäni, joka hieroskeli muutaman miehen kanssa uuden hevosen kauppaa, pysäytti minut eräälle pihalle Sörnäisissä.

Siellä näin joukon kurjia, kituvia maalaishevosia ja niistä varsinkin yksi veti huomioni puoleensa. Seisoin siinä ja pureskelin heiniä, tuo toinen hevonen seisoi myöskin paikallaan; ja kun tuulen puuska vei heinätukun minun edestäni sen luo, tavotteli se sitä ahnaasti ja söi nälkäisenä suuhunsa, katsellen minun puoleeni saadakseen lisää. Sen silmästä kuvastui epätoivo, joka sitä enemmän kiinnitti huomiotani, kun luulin tuntevani tuon hevosen. Samassa kuulinkin sen huudahtavan: "Etkö olekin sinä Pulska Musta?"

Se oli Näykki, — mutta kuinka muuttuneena! Ennen kimalteleva ja ylpeästi kaareutuva kaula oli nyt laihan pitkulainen ja eteenpäin vaipunut, sen hienot jalat turvonneet ja pahkoissa, lapaluut korkealla, kylkiluut näkyvissä, sivut puhki, ennen niin vilkkaat silmät raukeina, kärsimystä kertovina; hengitys läähätti ja tuontuostaankin se sairaantapaisesti rykäsi.

Kävin lähemmäksi kuullakseni mitä sillä olisi kerrottavana ja surullisen tarinan se todellakin kertoi.

Mainitsen ainoastaan lyhyesti, että Näykkiä, sittenkuin se, kuten ennen kerrottu, oli pilattu ja rasitettu varomattomalla ajolla, oli pidetty pitemmän aikaa työttömänä; arveltiin sen sillävälin kostuneen ja taas olevan työkuntoisen ja niin se myötiin jollekin herralle, joka sitä taas rasitti ja möi sen kivuloisena, sitten se kulki useampain käsien kautta ja nyt se oli joutunut sellaiselle huijarille, jotka ostavat muutamilla kymmenillä markoilla hevoskaakkeja vedättääkseen niillä vielä rahteja niin kauan kuin ne pystössä pysyvät.

Semmoiseen tilaan oli nyt Näykki joutunut.

Se sanoi nyt vain toivovansa kuolemaa. Oli se kumminkin ilonen, että oli kerran vielä minut tavannut ja virkkoi: "Sinä olet ainoa ystävä, mikä mulla on koskaan ollut. Oi, jospa kurjuuteni päättyisi pian. Olen nähnyt kuolleita hevosia, ja ne luullakseni eivät enää tunne mitään kärsimystä. Toivoisin vain saavani kaatua työssäni, ettei minua teurastajalle vietäisi".

Jonkun aikaa sen perästä kuljin saman talon portin ohi. Sieltä tuotiin juuri silloin kärryillä hevosen raatoa, ja minä tunsin, että se oli Näykki. Sen toive oli siis toteutunut, se oli kaatunut työssään.

Voi jospa ihmiset olisivat niin armeliaita, että raskisivat ampua vanhalle hevoselle luodin otsaan, ennenkuin se noin pilalle väsähtää.