KUUDESTOISTA LUKU.

Alaspäin.

Kohta kun jalkani haavat olivat ummessa, laskettiin minut pienelle niitylle, jossa irtaallaan sain kulkea viisi, kuusi viikkoa. Muita eläimiä siellä ei ollut ja vaikka nautinkin vapaudestani ja runsaasta ruohosta, olin kumminkin siksi kauan ollut seuraan tottunut, että nyt tuntui oloni hyvin yksinäiseltä. Meistä oli Näykin kanssa tullut erittäin hyvät ystävät ja häntä siis varsinkin kaipasin. Usein hirnahdin, kun kuulin hevosten kulkevan läheisellä tiellä, mutta harvoin sain vastausta. Vaan eräänä aamuna avattiin veräjä ja vanhaa ystävääni Näykkiä näin siitä hakaan talutettavan. Renki päästi päitset päästä ja laski Näykin irroilleen. Iloisena juoksin sen luo, ja mielihyvä oli yhtä suuri molemmin puolin. Vaan pian huomasin, että Näykkiä ei oltu huvikseen laskettu laitumelle. Sitäkin oli tapaturma kohdannut. Tämä oli oikeastaan pitkä juttu, vaan pääasia oli, että se hurjalla ratsastuksella oli pilattu ja nyt laskettu laitumelle, jotta saataisiin nähdä, vieläkö siitä tulisi kalua. Nuori herra oli vähän sen jälkeen, kuin minut saatettiin pois tallista, ollut huviratsastuksella. Hän oli valinnut Näykin ratsukseen. Ja siellä oli kerran ajettu kilpaa, Näykki oli kunnianhimoinen, se oli tahtonut panna parastaan, ja eellimmäisten joukossa se oli ollutkin. Vaan rinta ei ollutkaan kestänyt; ratsastaja oli sitäpaitse ollut liian raskas, joten siltä selkäkin oli venähtänyt.

"Näin olemme nyt täällä molemmat", lausui Näykki surunvoittoisesti, "taittuneina parhaissa voimissamme, sinä juopottelijan, minä nuoren hurjastelijan varomattomuuden kautta. On tämä kohtalomme todellakin surullista".

Ja me tunsimme molemmat, ettemme enää olleet entisellämme. Mutta hauska meillä siltä oli toistemme seurassa. Emme tosin enää laukkoneet ympäriinsä, kuten ennen varsoina, vaan me söimme yksissä ja lepäsimme rinnakkain ja koivujen siimeksessä seisoimme usein pitkät ajat päät vastakkain. Ja niin kului kesää alkupuoli.

Eräänä päivänä näimme kapteenin tulevan Anteron seurassa hakaan. Kun heidät näimme, seisoimme paikallamme, ja annoimme heidän astua luoksemme. Tarkoin he meitä tutkivat. Kapteeni oli hyvin alakuloisen näköinen.

"Tässä on nyt parituhatta markkaa turhaan viskattuna", sanoi hän; "mutta enin surettaa minua kumminkin näiden hevosten kohtalo, joille vanha ystäväni oli hankkivinaan niin hyvän kodin: täällä ovat ne nyt molemmat turmellut. Tamma saakoon vuosikauden lepäillä, jotta saadaan nähdä, kostuuko se, mutta Musta on myötävä. Vahinko se on, mutta mitäpä meidän talossa näin rumaksi runnellulla hevosella tehtäisiin".

"Totta se on, herra kapteeni", toisti Antero, "mutta sellaisessa paikassa, missä ei niin tarkoin karvoihin katsota, voi Musta vielä hevosen viran hoitaa, jos sitä taiten kohdellaan".

Ja niin he jättivät meidät.

Noin viikkoa myöhemmin tuli muudan rengeistä päitset käsivarrella hakaan, pujotti ne minun päähäni ja lähti taluttamaan minua pois. Ei siinä jäänyt jäähyväisiin aikaa. Me hirnahdimme molemmat, Näykki ja minä, kun minua veräjälle vietiin, Näykki juoksi aidan kuvetta hirnahdelien jälkeeni, niin kauan kuin kavioni kopse kuului.

Rautatiellä vei Antero minut sitten Helsinkiin, jossa eräs lääkäri oli ostanut minut ajohevosekseen.