KOLMASKOLMATTA LUKU.
Reading edition
Alaspäin ja ylöspäin.
Eräs myllynomistaja ja jauhokauppias osti minut ja ennakolta arveltiin, että minä siellä saisin hyvän ruokon ja kohtuullisesti työtä; uusi isäntäni oli sitäpaitse tunnettu oikeinajattelevaksi ja kunnon mieheksi. Mutta asianlaita oli se, että hänen liikkeensä oli siksi suuri, ettei hän itse voinut kaikkia tarkastaa. Pahaksi onneksi oli hän sattunut saamaan työnjohtajan, jolla oli se vika, että hän vaati liikoja sekä ihmisiltä että eläimiltä. Seuraus oli, että sain vetää liian raskaita kuormia. Ei mikään hevonen, vaikka sitä miten syötettäisiin, voi ylenpalttista rasitusta kauan kestää. Olipa siellä vielä eräs epäkohta, josta mulla itselläni tähän asti ei ollut kokemusta ollut, mutta josta olin kuullut hevosten valittavan, että nimittäin täytyi seistä tallissa, jossa ei ollut riittävästi valaistusta. Kumma, kun eivät ihmiset voi käsittää, että valo on hevoselle yhtä tarpeellinen kuin puhdas ilma. Minun nykyinen tallini oli muodoltaan hyvin pitkulainen ja siinä oli ainoastaan toisessa päädyssä yksi kapea ikkuna.
Tuosta alituisesta hämärästä kävi mieleni alakuloiseksi ja sitäpaitse heikkeni näköni; kun äkkiä tulin tallista kirkkaaseen päivänvaloon, huikenivat silmäni kokonaan. Rupesi pian silmiäni pakottamaankin ja kompastelin usein kynnyksen yli, koska en voinut nähdä mihin jalkani asetin.
Luulenpa varmasti, että minusta olisi tullut sokea, jos minun olisi ollut pakko viipyä siellä kauan ja se olisi ollut kova kohtalo. Olen tuntenut hevosia, jotka ovat olleet sokeita, vaikkei niiden isännät ole tienneet siitä mitään, sillä eihän hevonen voi ihmiselle valittaa vaivojaan. Kun sellaisen sokean hevosraukan, jolle valo ainoastaan heikosti hämärtää, on vaikea pysyä tiellä, tapahtuu usein että isäntä pitää sitä uppiniskaisuutena ja tahdon puutteena ja rankaisee hevosta siitä — rankaisee sitä sen vuoksi, että se on sokea!
Kuten mainittu, rasituin minä ylen raskaiden kuormain vedolla, mutta vaikka tämä olikin vaikeaa, niin ei se vielä vaikeinta ollut. Katkerammaksi kävi oloni, kun saatiin uusi ajaja, kovasydämminen mies, — täytyypä kummastella isäntäni ihmistuntemuksen puutetta, kun hän sellaisen otti palvelukseensa. Hän oli mustapintanen mies, silmät ankaran näköiset ja nenä kuin kotkan nokka; kun hän puhui, kaikui ääni niin kovalta, kuin myllynkivien ritinä vastakkain. Hänellä oli kamala ruoska, jonka letkan päässä oli jokin metallikappale, joten veri saattoi tirskahtaa esiin, kun hän sillä löi; löipä hän joskus vatsan allekin ja päätä kohden. Sellainen julma ja armoton kohtalo vei multa luonnon kerrassaan, mutta mikä siinä auttoi, täytyi totella ja kärsiä, ihmisethän ne kumminkin vahvemmat ovat.
Toisinaan tuntui oloni niin tuiki kurjalta, että jopa toivoin kaatuvani kuin Näykki raukka kuormani eteen päästäkseni erilleni kaikesta tästä viheliäisyydestä, ja eräänä päivänäpä oli toivoni toteutumaisillaan.
Muuanna helteisenä aamupäivänä syyskesällä olin jo vetänyt useita raskaita jauhokuormia henkäsemättä ja lepäämättä. Päivällisloma oli käsissä, mutta kun sinä päivänä oli tavattoman kiire, päätettiin vielä lähettää minulla yksi kuorma, ennenkuin minut levolle laskettiin. Vaikka koko päivän työssä tietysti olin isosti heikontunut, sälytettiin kumminkin tavallinen raskas kuorma. Koetin tehdä parastani kaikesta sorrosta ja vääryydestä huolimatta.
Hyvin meni kaikki, kunnes oli noustava erästä jyrkkää mäkeä. Siellä pääsi raskas kuorma heikoista voimistani voitolle eikä auttanut piiska eikä huuto eikä suitsien revintä. Koettaessani ponnistaa livisti jalkani, en tiedä miten, ja minä roiskahdin raskaasti maahan. Siinä makasin aivan liikahtamatta, en voinutkaan liikahtaa ja luulin, että nyt oli kuolema tulossa. Kuin unessa kuulin ääniä ja hälinää ympärilläni. Muuan ääni lausui säälien: "Hepo raukka; on rikollista näin rääkätä ja rasittaa eläintä." Siihen kuulin ajajani sydämmettömän äänen vastaavan: "Elkää olko milläänkään hevoskaakista, ei tee mitään jos se kuoleekin, se on vakuutettu." Mutta silloin tuli siihen poliisi antamaan määräyksiään; hihnat leikattiin poikki, kylmää vettä kaadettiin päähäni, loimi viskattiin päälleni ja taas tunsin voivani hengittää. En tiedä kauanko siinä makasin, mutta taas kuulin tuon saman ystävällisen äänen, joka minua jo kaatuessani oli säälinyt, ja joka taputti minua ja koetti saada minua nousemaan. Ja vihdoin se muutamain turhain yritysten jälkeen onnistui ja hoiperrellen kävellen seurasin taluttajaani läheiseen talliin, joka oli ilmava ja valoisa. Sain hieman jauhojuomaa ja sen syötyäni laskeusin lepoon.
Illalla olin siksi kostunut, että minut voitiin viedä isäntäni talliin. Sielläkin minua hoidettiin, kun isäntäni oli saanut kuulla miten minun oli käynyt.
Seuraavana päivänä tuli eläinlääkäri, tutki ja sanoi, että minä en varsinaisesti ollut sairas, vaan rasittunut. "Jos hevosella olisi ollut jokin tauti, horkka tai patti, en kehottaisi sitä hoitamaankaan, vaan näin ollen voitte huoletta säästää sen syysmarkkinoihin saakka. Jos sitä siihen asti hyvin hoidetaan ja lepuutetaan, niin voi siitä myödessä vielä hinnan saada. Mutta raskaampaan työhön siitä luultavasti ei koskaan enää ole."
Armoton ajurini sai kohta matkapassin. Tallirenki totteli tarkoin isännän käskyjä ja nyt sain täydelleen levätä, sain riittävästi hyvää ruokaa, heiniä, kauraa ja juomista ja sillä keinoin heikonneet voimani taas palasivat. Syksy tuli ja taas olin kerran hevosmarkkiuoilla Kampin torilla.