NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Koti loppuijäksi.

Näillä markkinoilla olin minä tietysti vanhojen, ikäkulujen hevosten joukossa, joista toiset olivat ontuvia, toiset selkävikaisia, toisilla kaihi silmissä, toisilla kaviovikoja, — useimmat niin onnettomia, että niille olisi tehty armon työ, jos olisi luoti ammuttu otsaan.

Minuun oli viime aikojen hyvä hoito yhdessä synnynnäisen voimakkaan luontoni ja vahvan ruumiinrakenteeni kanssa siksi virkistävästi vaikuttanut, että minussa toivo taas oli herännyt; pidin päätäni pystössä ja olin reippaan ja iloisen näköinen.

Jos useat hevosista olivat onnettoman näköiset, niin oli laita sama useiden ostajain ja myöjäinkin. Sinne keräysi köyhiä hevosmiehiä, jotka koettivat saada vanhan konin kaupaksi viidellä, kuudellakymmenellä markalla, jottei heidän tarvitseisi tappaa sitä ja siten jäädä aivan vaille korvausta. Oli varattomia työmiehiä, ajon ja kärsimysten koventamia, jotka katselivat huokeata hevosta, josta ehkä vielä rahdinvedossa voisivat pusertaa viimeiset voimat siten ansaitakseen leivän itselleen ja perheelleen. Siellä näkyi kovia, sydämmettömiä ihmisiä, itaroita, viekkaita ja petollisia, vaan näkyipä siellä toisia, joita heidän köyhyydestä huolimatta kernaasti olisin palvellut, koska he lausuivat lempeitä sanoja sekä hevosille että ihmisille.

Näin vihdoin herrahtavan maalaisen, pienen pojan seuraamana, ohjaavan kulkuansa sille kulmalle, jossa minä seisoin. Hän oli kookas, leveähartioinen mies, ystävälliset, terveet kasvot, joita leveälierinen hattu varjosi; harmaat hapset pilkistivät esiin hatun alta. Hän pysähtyi minun ja toverieni kohdalle ja loi meihin säälivän katseen. Näin hänen tarkastavan erityisesti minua. Mulla oli vielä harja ja häntä hyvässä kunnossa ja olin siis vielä aika pulskan näkönen. Terotin katseeni häneen ja kohotin korvani.

"Kas tuossa, Ville," lausui hän pojalleen, "tuossa on hevonen, joka on nähnyt parempia päiviä."

"Vanhus parka!" sanoi poika. "Luuletko eno, että se on ollut aikoinaan hieno vaunuhevonen?"

"Se on voinut olla mitä tahansa nuorena," virkkoi ukko astuen minua lähemmäs; "katsoppas noita sieramia ja korvia, leveätä rintakehää ja lujatekoisia lanteita. Siinä on rotuhevosen vikaa." Ukko taputti minua ystävällisesti kaulalle ja minä ojensin kiitollisena esiin turpani, jota poika hyväillen hiveli.

"Kas, eno, kuinka se ymmärtää ystävyyttä. Eikö voisi ostaa sitä ja nuorentaa sen jälleen, kuten teit 'Piijulle'?"

"Enhän lapsikulta voi nuorentaa kaikkia hevosia. 'Piiju' ei ollutkaan niin varsin vanha, vaikka sitä oli huonosti hoidettu."

"Mutta minäpä en luule, että tämäkään on kovin vanha, näethän kuinka pulska harja ja häntä sillä vielä on. Laiha se on, mutta silmät ovat vielä virkeät eikä syvällä kuopissaan kuten vanhoilla hevosilla."

Vanha herra naurahti. "Sinähän, poikaseni, olet yhtä suuri hevosystävä kuin enosi."

"Katsoppas, eno, sen hampaita, niin näethän sen ijän. Ja kysy sen hintaa. Minä olen varma, että se kotona enon luona vielä reipastuisi ja nuortuisi."

Renki, joka oli minua myömässä, arveli nyt hetken sopivaksi puuttua puheeseen.

"Nuori herrahan näyttää olevan tarkka hevostuntija. Sillä totta on, että hevonen on ainoastaan rasittunut, turmiolle sitä vielä ei ole ajettu, eikä sillä muuta vikaakaan ole. Olen hoitanut sitä siitä asti kun se syyskesällä lankesi raskaan kuorman eteen, ja se on siivoin ja ymmärtävin hevonen, jota koskaan olen hoitanut. Luulenpa että se kevääksi olisi kahta vertaa kalliimmassa hinnassa."

Vanha herra hymähti ja poika katsoi häneen pyytäen.

"Sanoithan eno, että sait varsasta kuusikymmentä markkaa enemmän kuin luulitkaan. Osta nyt tämä sijaan."

Vanha herra koetteli jalkojani ja katsoi sitten suuhuni: "Kolmentoista tai neljäntoista vuoden ijässä, luulisin; antakaapa sen vähän juosta!"

Oikasin laihaksi käyneen kaulani, heilautin häntääni ja lähdin juoksemaan; jalat olivat jo kankeanlaiset.

"Mikä on huokein hinta, johon teillä on lupa myödä tämä hevonen?"

"Sata markkaa; alle ei luvannut isäntä mennä."

"Arveli kai, että ehkä joku siitä sen antaisi. No, jos tuosta sen maksaisi," virkkoi vanhus, otti lompakon esiin ja laski rahat miehen kouraan. "Joudatteko heti taluttamaan hevosen asuntooni?" kysyi hän.

"Joudan kyllä."

Ja niin sitä lähdettiin kulkemaan, ostaja poikineen edellä, jälkimmäinen hyppien ilosta, me perässä. Kun tultiin kortteelipaikkaan, oli siellä eräs uuden isäntäni rengeistä ja hän lähti ennen pitkää viemään minua maanteitse siihen parin, kolmen peninkulman päässä Helsingistä olevaan taloon, jossa kotini nyt jonkun ajan kuluessa tulisi olemaan.

Vanha isäntä käski, samana iltana palattuaan junalla kotiin, antaa mulle riittävästi heiniä ja kauroja ja keskipäivän aikana sain vapaasti syödä haassa. "Ja sinä Ville saat tämän hevosen erityiseen huolenpitoosi, katso nyt, että sillä on hyvä olla ja että se kostuu," sanoi ukko sisarenpojalleen.

Arvaa sen, että poika oli ylpeä sellaisesta luottamuksesta ja ilonen mieleltään ja hän otti minun hoitamisen oikein vakavalta kannalta. Joka päivä hän monta kertaa kävi minua vaalimassa, antoi silloin aina jotakin ylimääräistä herkkua, puhutteli ja hyväili ystävällisesti, joten häneen hyvin kiinnyin. Hän kutsui minua "vanhaksi veikoksi" ja minä seurasin häntä uskollisesti mihin hän meni.

Tuo täysi lepo ja hyvä ruoka raittiissa ulkoilmassa, mielenmääräinen liike ja muut edulliset seikat vaikuttivat, että voimat ja elinhalu palasivat takaisin. Talven kuluessa jalkani siksi verran paranivat, että tunsin oikein nuorteutta jäsenissäni. Tuli sitten kevät ja vanha isäntä päätti taas ruveta käyttämään minua ajoihin.

"Se rupee nuortumaan, Ville. On vallan tarpeellista, että se pannaan säännölliseen työhön. Sehän kävelee jo kuni reima hevonen."

"Niin eno, eikö ollutkin hyvä, että ostit sen."

"Hyvä, hyvä, poikani, ja sinun se on ansiota. Kun nyt vain keksisi sille hyvän ja helppotöisen olopaikan, jossa sille osattaisiin arvo antaa."

Eräänä päivänä valjasti vanha isäntä minut matkakiessien eteen.

"No, mihin nyt lähdetään, eno," kysyi poika.

"Olenpa ajatellut, että ajetaan tästä Kaukolaan asti, minä luulen että majorin rouva siellä kernaasti ottaa vakavan ja nöyräluontoisen hevosen helpompiin kotitöihinsä, maitohevoseksi tai muuksi. Hän varmaan ostaa vanhan Mustan."

Rintani riemuitsi tätä kuullessani. Saisin taas nähdä entisen, rakkaan isäntäni Pehkosen, hänen kelpo vaimonsa ja hauskat lapsensa!

Voittepa käsittää, kuinka kepeästi juoksin Kaukolaan ja kuinka iloiten vanhat ystäväni minua tervehtivät, sillä he tunsivat minut heti.

Majorin rouva osti minut kohta, koska mulla oli kaikki mahdolliset suositukset, ja niin sain Kaukolassa kodin, jossa tiedän saavani elää rauhassa ja hyvässä hoidossa kuolinpäivääni saakka.