TOINEN LUKU.
Reading edition
Minua totutetaan valjaisiin.
Sanottiin yleisesti, että minusta kasvoi kaunis hevonen, joten hyvin ansaitsinkin "Pulskan Mustan" nimeni. Karvani oli hieno ja pehmeä ja väri kimaltavan musta. Yksi jalka oli mulla valkea ja sitä sanottiin sukaksi, ja valkonen tähti oli otsassani. Isäntäni aikoi myödä minut, mutta ei ennenkuin olin ehtinyt nelivuotiseksi; "sillä", sanoi hän, "lasten ei pidä tehdä työtä niinkuin miesten eikä varsahevosten niinkuin täysikasvuisten". Kun olin kolmivuotias, elin neljättä talveani, tuli Kallioniemen parooni eräänä päivänä minua katsomaan. Hän tutki silmäni, rintani ja jalkani, hän koetteli minua joka paikasta, harjasta kavioon saakka. Sitten minua juoksutettiin hänen nähdensä ja hän virkkoi: "Se kun opetetaan, niin siitä tulee erinomainen hevonen". Isäntäni sanoi, että hän itse aikoi opettaa minut, sillä hän ei tahtonut, että minua säikytettäisiin tai pilattaisiin. Ja jo seuraavana päivänä koulunkäyntini alkoi.
Eivätpä kaikki voi aavistaa, minkälainen on työ varsan valjaisiin totuttamisessa ja siksi siitä kerron. Se on totutettava lankiin ja luokkiin, pujotettava aisojen väliin, opetettava vetämään perässään rekeä ja kulkemaan juuri sitä tietä, jota ajaja tahtoo ja kulkemaan siivosti. Kesällä sen ruumiin ympäri ovat kiinnitettävät silat ja mäkivyöt ja sen on juostava, perässään rämisevät rattaat tai vaunut, juostava tai käveltävä, miten milloinkin käsketään. Varsa ei saa arastella esineitä, joita se tien vierellä näkee, ei saa pysähdellä hirnahtelemaan toisille hevosille eikä leikkimään niiden kanssa, ei saa purra eikä potkia, ei yleensä saa olla omaa tahtoa ollenkaan, isännän tahtoa vain pitää noudattaa olipa sitten väsymys tai nälkä. Ja pahinta on, ettei valjaissa ollessaan koskaan saa ilosta hyppiä eikä uupumuksesta viskautua levolle. Se on varsalle kova koulun aika.
Päitsiin ja marhamintaan olin jo kauan sitten tottunut ja minua oli talutettu pitkin teitä ja ketoja, vaan nyt mulle laitettiin suitset ja ohjakset. Isäntäni antoi mulle kuten tavallisesti vähän kauroja, ja hyväiltyään minua kauan aikaa pisti hän kuolaimet suuhuni ja kiinnitti kaularihman. Se tuntui hyvin ilkeältä. Kellä ei koskaan ole ollut kuolaimia suussa, se ei voi kuvitellakaan, miltä se tuntuu. Suuhun pistetään kylmä, kova sormenpaksuinen rautapalanen, painetaan kielen päälle ja päät ovat ulkopuolella suupieliä, jossa niihin yhtyvät päätä kiertävät hihnat, jotka ympäröivät kuonon ja kaulan; tuosta ilkeästä kahleesta ei millään ilveellä pääse vapaaksi, — se on todellakin tukalaa! Niin minusta ainakin tuntui; vaan kun näin, että emälläni ja kaikilla muilla täyskasvuisilla hevosilla oli liikkeelle lähtiessään samanlaiset kahleet, niin saipa isäntä minutkin, osaksi kauroja syöttämällä, osaksi ystävällisesti puhuttelemalla, kärsivällisesti sietämään suitsia.
Opetettiin väliaikoina satulaakin käyttämään. Varovaisesti nosti isäntä sen selkääni, sillävälin kuin Taneli päätäni piteli, kiinnitti satulavyöt, talutti minua niinikään muutamia kierroksia ja jo hän vihdoin eräänä päivänä nousi selkäänikin ja ajeli pikkuisen matkaa. Tuntui se sangen kummalliselta, vaan olin samalla ylpeäkin kun jaksoin kantaa isäntääni ja vähitellen totuin siihenkin.
Seuraava vaikeus kouluaikanani oli se, kun mulle piti laitettaman rautaset kengät, sekin tuntui aluksi aivan mahdottomalta. Isäntä seurasi minua itse pajaan ollakseen varmana, ettei minua turmeltaisi eikä rääkättäisi. Seppä nosti hiljaa ja varovasti jalkaani, ensin yhtä ja sitten toista, otti kavioni kouraansa, leikkasi pois siitä pieniä viipaleita siksi verran vain, että kenkä hyvin sopi. Se ei koskenut ensinkään kipeästi, seisoskelin aivan hiljaa kolmella jalalla sillaikaa kun hän koetteli ja vuoleskeli kutakin kaviota. Sen jälkeen otti hän rautapalasen, joka oli kavioni alapinnan muotoinen, sovitti sen tarkoin jalkaani, löi sen kiini muutamilla litteillä nauloilla ja taivutti naulainkäret alaspäin; sen hän teki niin taitavasti, ettei hän minua ollenkaan vahingoittanut. Tuntuivathan jalkani sen jälkeen jotenkin kankeilta ja raskailta, mutta pian siihen totuin eikä kengät minua sittemmin ensinkään haitanneet.
Sillaikaa kun olimme sepän luona, tuli sinne eräs talonpoika kengityttämään hevostaan. Mutta se oli hyvin vaikea tehtävä, täytyi lopuksi asettaa hevonen tukalaan asemaan n.s. pakkopilttuuseen. Kengittäjä arveli sen johtuvan siitä, että hevosta ennen oli kengitetty taitamattomilla sepillä, jotka olivat huonosti vuolleet kavion taikka lyöneet naulat lihaan, josta hevonen kovasti kärsii. Samasta syystä olivat sen kaviot käyneet litteiksi ja rumiksi. Vasta nyt kun kengässä olin, alkoivat varsinaiset raskaammat harjoitukset aisoissa. Länget painoivat olkaluita ja silmälippaat estivät näkemästä muuta kuin eteen suoraan; mäkivyöt hännän alle pujoteltavine hihnoineen vaivasivat minua myös suuressa määrin eikä ole koskaan niinkuin silloin tehnyt mieleni viskata takajalkojani. Mutta kun tunsin, että se oli hyvä isäntäni, joka noita kahleita laitteli, en tietysti tahtonut sitä tehdä. Ja vähitellen niihin kaikkiin totuin ja rupesin tekemään työtä niinkuin emäni ja muut hevoset.
Kertoessani kasvatuksestani en saa unhottaa yhtä puolta siinä, jota aina olen pitänyt erittäin edullisena. Jo edellisenä kesänä oli isäntäni pitänyt minua pari viikkoa erään naapurin laitumella, joka on rautatielinjan vieressä. Se oli jokin vasikkahaka ja siellä piti minunkin olla. En unhota koskaan, kun ensimmäinen juna siitä huristi ohi. Nakertelin nurmea kaikessa rauhassa rautatien viereisen aidan kupeella, kun yhtäkkiä etäältä rupesi kuulumaan outoa ääntä; vaan enpä kauan ehtinyt ihmetellä mistä se tuli, ennenkuin näin — näin kamalan esineen, puuhkuvan ja rämisevän, sakeaa savua tupruuttavan. Sitä tuli pitkä, musta jono, mulla yritti pelosta henki kurkkuun tyrehtymään. Tein äkin käänteen ja laukkasin minkä kaviostani lähti niityn toiseen päähän, johon pysähdyin pelon valtaamana huokasemaan. Saman päivän kuluessa kulki siitä vielä monta muuta junaa ohi, toiset nopeammin, toiset verkemmin; asema oli jotenkin lähellä ja sinne tullessaan ne vinkuivat ja rytisivät. Kammo täytti mieleni koko ajan enkä voinut käsittää, miten vasikat saattoivat pysyä niin rauhallisina, kuin jos ei mitään olisi tapahtunut, — tuskin viitsivät koko tuota mustaa, savuavaa kummitusta katsoakaan. Minä en voinut moneen päivään rauhassa syödä. Mutta kun sitten rupesin huomaamaan, ettei hirviö koskaan laskeutunut aidan yli laitumellemme, aloin minäkin vähitellen tottua siihen ja saatoin kohta yhtä tyyneesti kuin vasikat katsella sen menoa. Sen jälkeen olen nähnyt monen hevosen säikähtävän ja pillastuvan nähdessään ja kuullessaan junan tulevan, mutta itse olen, isäntäni huolenpidon vuoksi rautatieasemilla yhtä tyyni kuin koskaan omassa tallissani.
Siitä saapi opetuksen jokainen, joka tahtoo hyvin kasvattaa nuoren hevosen.
Usein kuljin yhtä matkaa emäni kanssa, väliin valjastettiin minut kaksivaljakkoonkin hänen rinnalleen, sillä hän osasi juosta niin tyyneesti ja varmasti. Ja emä neuvoi mulle, että kuta kiltimmästi kuljen, sitä paremmin minua opetetaan ja että aina on viisainta noudattaa ajajan tahtoa. "Mutta", lisäsi hän, "ihmisiä on monenlaisia, on hyviä ja ajattelevia, kuten Lahtelan isäntä, joita minkä hevosen tahansa on helppo palvella, vaan on myöskin ilkeitä ja julmia, jotka eivät olisi sen arvoisia, että heidän hoitoonsa luontokappaletta uskottaisiin. Sitäpaitse on olemassa suuri joukko tuhmia, turhamaisia ja taitamattomia ihmisiä, jotka eivät koskaan viitsi ajatella. Nämä turmelevat useampia hevosia kuin muut, eikä minkään muun kuin terveen ymmärryksen puutteen takia. Eivät tarkota pahaa, mutta tekevät kumminkin. Toivon, että pääset hyvään hoitoon, mutta ei sitä hevonen koskaan tiedä, kuka hänet ostaa ja kuka hänellä ajaa. Sattumuksesta se kaikki meille riippuu. Mutta sen sulle kumminkin sanon: Tee parastasi mihin joutunetkin, ole aina huolekas hyvästä nimestäsi".