YHDEKSÄS LUKU.

Tulipalo.

Illan kuluessa toi vanha tallirenki vielä yhden matkustajan hevosen talliin ja sen mukana tuli muuan nuori mies, joka hevosta harjattaessa seisoi vieressä ja tupakoi. Hänelle kuulin tallirengin sanovan:

"Käyppäs sinä Heiskanen ylisellä ja heitä heiniä tällekin hevoselle. Mutta pane piippu ensiksi pois hampaistasi!"

Kuulin miehen nousevan yliselle, tallustelevan siellä pääni päällä ja heittävän alas heiniä. Hiukkaa myöhemmin kävi Ville vielä tallissa meitä katsomassa ja niin menivät kaikki ulos sulkien oven mennessään. — Minä nukahdin ja lienen nukkunut kappaleen aikaa, kun heräsin ja tunsin voivani pahoin. Nousin seisomaan; ilma tuntui paksulta ja painostavalta. Kuulin Näykin ryiskelevän ja joku muu hevonen potki hyvin levottomasti jalkojaan. Pimeä oli, ei voinut nähdä mitään, mutta talli tuntui olevan savua täynnä, joten tuskin saattoi hengittää.

Savu tuntui tulevan aukosta tallinyliseltä. Kuuntelin ja kuulinkin sieltä hiljaista humisevaa ääntä, kuulin hienoista räiskinää ja sihinää. En tiennyt mitä se oli, vaan jotain ylen kummallista siinä äänessä tuntui olevan, koska minulla koko ruumis rupesi vapisemaan. Toisetkin hevoset olivat hereillään, kiskoivat marhamintojaan ja polkivat jalkaa. Vihdoin kuului ulkopuolelta askeleita ja tuo outo mies, Heiskanen, työntyi juoksujalassa talliin, oli hyvin hätääntyneenä, koetti irroittaa hevosia, mutta teki sen niin kömpelösti, että minua rupesi yhä enemmän pelottamaan. Oma hevosensa ei tahtonut seurata häntä; hän koetti toista ja kolmatta, mutta nekään eivät liikkuneet. Hän kävi kaikkien pilttuissa, hätäili ja huusi ja juoksi sitten tallista ulos. Olihan se kummaa ja järjetöntä, ettemme seuranneet häntä ulos, mutta meillä ei ollut luottamusta häneen, vaara tuntui uhkaavan joka taholta. Ovesta oli päässyt raitista ilmaa sisälle, hengittäminen kävi helpommin, mutta tuo roiskiva ääni yliseltä kiihtyi ja kun katselin sinne häkkini läpi, näin punasen liekin hohtavan seinää vastaan. Samassa kuulin ulkona huudettavan: "Tuli on irti!" ja silloin tuli tuo vanha tallirenki sisään, nopeasti, mutta tyyneesti. Hän sai yhden hevosen ulos ja tuli ottamaan toista, vaan silloin jo liekit roiskivat häkin partaalla.

Kuulin Villen äänen, joka oli tyyne ja rohkaiseva kuten ainakin.

"Kas niin, poikaseni, tule, nyt lähdetään ulos". Minä seisoin lähempänä ovea kuin Näykki, joten hän ensiksi tuli minun luokseni ja taputti minua. "Älä hätäile, Pulska Musta, suitset suuhun vain ja sitten ulos". Saatuaan suitset suuhuni otti Ville kaulaliinansa, sitoi sillä sievästi silmäni ja talutti minut ystävällisesti hyväillen ulos tallista. Pihalle ehdittyämme, päästi hän huivin silmiltäni ja huusi: "Pidelkää tätä hevosta, että saan toisenkin pelastetuksi".

Ville juoksi takasin talliin. Outo mies piteli minua kiini ja kimakasti minä hirnahdin. Sittemmin kertoi Näykki, että tuo hirnahdus oli suureksi onneksi hänelle, sillä ellei se sitä olisi ulkoa kuullut, ei se millään ilveellä olisi uskaltanut lähteä ulos. Pihalla oli suuri sekamelska, hevosia kuljetettiin ulos toisestakin tallista, vaunuja ja kärryjä vedettiin vaunuliiteristä. Rakennuksen puolella avattiin ikkunoita, huutoja kuului, en tiedä mitä huusivat. Tallin ovesta tunkeutui ulos paksu savu, joka hetkellä yhä paksumpi, ja jo leimahti liekkikin sen keskeltä. Metelin keskeltä kuulin huudettavan talliin: "Ville, oletko siellä, tule ulos". Ei kuulunut vastausta.

Mutta sitten kuului rymäys tallista ja minä näin ilokseni Villen tulevan ulos savun keskeltä ja taluttavan ulos Näykkiä, joka öhki ja ryki. Villekään ei voinut puhua pitkään aikaan.

Paroonikin oli ehtinyt pihalle, hän taputti Villeä olkapäälle lausuen: "Hyvin tehty, Ville! Vaan oletko vahingoittunut?"

Ville puisti päätään ja ryki, — ääni ei lähtenyt. Vaan isäntä tarttui itse kiini minuun, Ville tuli jälestä ja nopeasti me riennettiin pihalta kadulle. Täällä kuului huutoja, nelistäväin hevosten kaviot paukahtivat katukiviä vastaan ja rattaat rämisivät. "Ruisku tulee, ruisku tulee, pois tieltä", karjuivat tulijat ja karauttivat ohitsemme täyttä ravia portin läpi pihalle, jossa palomiehet nopeasti kävivät letkoja oikomaan ja ohjaamaan vesisäettä tulta kohden.

Mutta meidät talutti parooni ja Ville torin toiselle puolelle, erästä porttia kohden. Oli pimeää ja äänetöntä, vain kuului huutoja. Isäntä vei meidät ison talon pihalle ja sanoi Villelle: "Minun täytyy rientää vaimoni luo. Hevoset jätän sinun hoitoosi, laita ne täällä talliin ja pyydä talonväeltä mitä tarvitset". Ja sitten palasi hän takasin, ei juossut, mutta käveli kiireisesti. Ennenkuin Ville ehti saada meidät uuteen talliin, kuului hotellin taholta kamalaa karjuntaa: ne hevoset, jotka olivat siellä jääneet talliin, huusivat tuskasta, — kamalaa oli se kuulla, meidätkin, Näykin ja minun, valtasi tuska. Mutta Ville hoiti meitä hellästi. Aamulla tuli parooni meitä katsomaan ja puhuttelemaan Villeä. En kuullut mitä he siellä puhuivat, vaan iloisen näköinen oli Ville, luulenpa että isäntä oli hänet hyvin palkinnut.

Paroonitar oli säikähdyksestä vähän sairastunut, joten matkan jatkaminen jäi iltapäivään. Ville kävi sillävälin palopaikalla perustelemassa vaunua ja siloja ja kuulemassa lähemmin tulipalosta. Hän kertoi sitten siitä talon rengille. Ensiksi ei oltu voitu käsittää, mistä tuli oli päässyt irti, vaan sitten saatiin selville, että Heiskasella oli talliin mennessään ollut piippu hampaissa, mutta sieltä palatessaan hänellä sitä ei ollutkaan. Vanha nilkku tallirenki oli kieltänyt häntä nousemasta piippu hampaissa yliselle, vaan luultavana pidettiin, että hän oli sittenkin palavan piipun kanssa sinne mennyt ja siellä laskenut sen hampaistaan. Muistin silloin sen jyrkän kiellon, jonka jo ensi kotitalossani olin kuullut, ettei kenenkään koskaan ollut lupa mennä piippu taikka sikaari hampaissa talliin. Sitä neuvoa olisi täälläkin pitänyt noudattaa.

Ville kertoi, että tallin katto oli palanut, sisustus kokonaan ja seinäin sisäpuoletkin. Ne hevosraukat, joita ei oltu saatu ulos, olivat hiiltyneinä raatoina romahtaneiden, puolipalaneiden kattohirsien alla.