YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Hyvän ajurin luona.

Kuten mainittu, oli uusi isäntäni nimeltään Pehkonen. Hänen vaimonsa Hanna oli niin hyvä puoliso kuin suinkin saattoi ajatella. Hänellä oli pieni, pyöreähkö vartalo, tumma, kiiltävä tukka, ruskeat silmät ja kaunis, hymyilevä suu. Poika Kusti oli reipas, terve ja siivonnäköinen poika ja tyttö, Miia, sievä kahdeksanvuotias, oli äitinsä kuva. Erittäin sopusointuinen suhde vallitsi heidän välillään, enpä luule ennen enkä jälkeen nähneeni sen onnellisempaa perhettä. Pehkonen itse oli pika-ajuri. Hänellä oli paitse minua toinen hevonen, suuri, valkoinen, romuluinen hevonen, nyt jo jotenkin vanha, vaan siltä vielä varsin komean näköinen. Se kantoi päätään pystössä ja esiintyi arvokkaasti, — saattoi nähdä, että se oli jaloa rotua. Se kertoi olleensa aikoinaan sotahevonen, oli ollut mukana Turkin sodassa erään suomalaisen ajutantin hevosena ja tämä oli sitten moniaita vuosia sodan päätyttyä ystävyyden kaupalla luovuttanut hevosen Pehkoselle, joka aliupseerina oli ollut mukana sodassa, vaan sittemmin antautunut ajurin ammattiin. Hevosta kutsuttiin vanhoilta sotamuistoilta "Kenraaliksi".

Seuraavana aamuna minut vielä tarkoin suittiin ja pestiin ja talon naiset kävivät vielä päivänvalossa minua ihailemassa, sekä syöttivät mulle leipää ja sokuria. Minulle tuo kunnianosoitus teki niin hyvää, että luulin melkein olevani vielä entinen, uhkea "Pulska Musta", jota kaikki ihailivat ja hyväilivät ja ystävällisesti puhuttelivat. Minä vuorostani koetin myöskin olla siivo ja ystävällinen. Emäntä sanoi, että minä olisin ollut aivan liian komea tavalliseksi ajurihevoseksi, elleivät polveni olisi olleet vahingoittuneet.

"Onpa vaikea käsittää, miten se noin polvensa on loukannut ja missä vika on ollut, sillä hevosessa ei voi vikaa olla, varmempaa ja kevyempää kulkua en ole monasti nähnyt", virkkoi ajuri itse. "Minkähän me sille nimeksi annamme? Myöjä lausui muistaakseni, että sitä ennen oli kutsuttu 'Pulskaksi Mustaksi'."

"Pitäköön nimensä edelleenkin, sopiihan se", lausui emäntä. Ja niin sain pitää vanhan nimeni, ja se tuntui sitä hauskemmalta ja kodikkaammalta.

"Kenraali" oli ajossa koko aamupäivän. Kusti antoi mulle, koulusta palattuaan, päivällisen aikaan ruokaa ja vettä. Iltapäivällä valjasti ajuri minut nelipyöräin eteen; hän tarkasteli hyvin huolellisesti, että silat ja mäkivyöt hyvin sopivat. Ja kun kaikki oli reilassa, ajettiin lähimmälle ajurinasemalle. Toiset ajurit tulivat nyt minua tarkastelemaan ja he laskettelivat arvostelujaan, jotka eivät suinkaan olleet lempeitä.

"Sopii hyvin hautajaissaatossa käytettäväksi", sanoi yksi.

"Liian hieno", tuumi toinen, puistellen päätään. "Saadaanpa nähdä, niin Pehkonen ennen pitkää keksii siinä jonkun pahan vian".

"Luulenpa siihen aikaa kuluvan, kuluvan siksi kunnes hevonen keksii vian ajajassa", arveli isäntäni ilosesti ja varmasti.

Ensi viikkoni ollessani ajurihevosena oli sangen rasittava, vaan pian huomasin, että saatoin täydellisesti luottaa ajajaani, ja se helpotti työtäni. Pehkonen ajoi taiten ja ymmärryksellä, ja osotti yhtä suurta huolenpitoa minua kuin itseäänkin kohtaan. Hän älysi kohta, että minä kernaasti tein tehtäväni eikä hän kertaakaan minua ruoskalla kiirehtinyt, lepposasti vain löi suitsiperillä selkääni, kun tahtoi vauhtia lisätä, mutta tuon hänen tahtonsa tunsin tavallisesti jo hänen tavastaan pidellä suitsia ja kulin sen mukaan.

Ennen pitkää ymmärsimme isäntäni ja minä toisemme niin hyvin, kuin hevonen ja ajaja voivat ymmärtää toisiaan. Tallissa järjesti hän kaikki mahdolliset seikat minun mukavuudekseni. Pilttuut olivat vanhanaikaiset, sillat isosti taappäin kaltevat, joka on sopimatonta, koska hevonen siten turhanpäiten tulee rasittumaan pilttuussa seisoessaankin, mutta ne olivat tilavat ja öisin pantiin puomi pilttuun eteen, päitset päästettiin irti, joten sai kääntyä miten päin tahtoi. Pehkonen piti meitä aina puhtaina ja antoi meille riittävästi ja hyvää ravintoa, vaihdellen sitä niin paljo kuin voi. Hän piti huolta, että meillä aina oli edessämme raikasta vettä, joten saimme juoda, milloin janotti, On ihmisiä, jotka väittävät, että hevonen ei tarvitse juoda milloin se tahtoo, mutta minä tiedän, että jos me saamme juotavaa milloin haluamme, juomme ainoastaan vähän kerrassaan, ja siitä meillä on enemmän hyötyä, kuin että meille annetaan korvollinen kerrassaan, kun olemme niin kauan saaneet olla ilman vettä, että janomme on käynyt vallan sietämättömäksi. Toiset ajajat syöttävät meille kauroja ja silppuja kuiviltaan ja jos silloin me lisäksi olemme hyvin hikiset, kun vihdoinkin saamme vettä, juomme liian paljo, ja se on hyvin vahingollista, varsinkin jos vesi on hyvin kylmää. Mutta parasta Pehkosen luona oli kumminkin se, että saimme pitää sunnuntain lepopäivänä, jolloin ainoastaan poikkeustapauksissa oltiin työssä. Parempaa ihmistä tuskin lienen tuntenut, kuin uusi isäntämme oli. Aina oli hän iloinen ja ystävällinen, aina valmis puolustamaan sitä, mikä oli hyvää ja oikeaa, ja niin hyvänluontoinen hän oli, että oli vaikea joutua hänen kanssaan riitaan. Hän päinvastoin sai usein rauhan rakennetuksi kun, kuten väliin sattui, ajurien kesken odotuspaikoilla syntyi riita.

Kuten mainitsin, ei sunnuntaityö tullut kysymykseen muuta kuin poikkeustiloissa. Kerron erään sellaisen tapauksen. Muuanna sunnuntaiaamuna pesi Pehkonen minua parhaillaan pihalla, kun hänen vaimonsa tuli ulos ja näytti haluavan sanoa jotakin.

"No, mitä nyt, Hanna?" kysyi mies.

"Kas, asianlaita on semmoista, että Liina, muistathan, hän, joka palvelee katurakennuksessa ja aina on niin ystävällinen lapsiamme kohtaan, äsken kävi luonani ja kertoi, että hänen äitinsä, joka asuu Helsingin pitäjässä, matkaa lähes kaksi peninkulmaa, on hyvin sairaana ja tytön tekisi mieli tänään käydä häntä tervehtimässä. Siksi hän kysyi, mahtaisitko sinä lähteä kyytiin sinne, lupasi hän maksaakin…"

"Maksun vuoksi en lähde, mutta mietitään asiaa. Nyt on sunnuntai ja hevoset ovat väsyneitä, samoin olen itsekin, se se mietityttää".

"Ikävätähän se minustakin olisi, jos sinä näin sunnuntaiksi lähtisit kotoa pois, mutta pitäisihän toisakseen auttaa pulassa sellaista, joka aina on avulias meitä kohtaan. Ajatellappa, että joku meidän vanhuksista olisi sairaana, — ei se ainakaan olisi sapatinrikos, jos lähtisitkin kyytiin".

"Puhutpa kuin pappi, Hannaseni; voithan siis käydä sanomassa Liinalle, että kello 10:ltä voin lähteä. Mutta etköhän samalla kävisi pyytämässä tuolta naapuritalosta lainaan heidän keveitä kärryjään, se olisi hevoselle niin paljo heveämpää, kuin vetää näitä raskaita nelipyöriä".

Hanna palasi kohta, toi kiitokset Liinalta ja kärryt hän myös oli saanut lainata.

"Hyvä on", sanoi Pehkonen, "pistä nyt hiukan voitaleipää laukkuun mulle, tulen kotiin niin aikusin iltapäivällä kuin ehdin".

"Kyllä minä pidän päivällisruoan lämminnä kunnes tulet, vaikka menisi myöhäsempäänkin".

Kymmenen tienoissa lähdettiin ajamaan, minä olin kärryjä vetämässä, jotka tuntuivat äärettömän kepeiltä nelipyöriin verraten. Oli kaunis toukokuun päivä, kaupungin ulkopuolella tuntui ilma kepeältä, heinä haiskahti tuoreelta, tie oli tasanen ja pehmyt, joten minä siinä ajettaessa muistoissani nautin kuluneita, onnellisia maaseutupäiviäni.

Liinan äiti asui pienessä torpassa, joka punaseksi maalattuna ja sievän näköisenä oli metsän rinnassa. Viereisessä haassa kulki kaksi lehmää laitumella. Tytön veli kysyi, saisiko hän panna hevosen navettarakennukseen, vaan isäntäni pyysi sen sijaan, että minä saisin kulkea irrallani haassa, hän vakuutti, etten pelottaisi enkä häiritseisi lehmiä. Siihen suostuttiin heti, minut riisuttiin irti ja pääsin vapaana juoksemaan mättäikössä. Sekös tuntui ihanalta! Aluksi en tiennyt mihin ryhtyisin, vihantaa nurmeako syömään vaiko piehtaroimaan kentällä vaiko vapaana karauttelemaan haan päästä toiseen. Koettelin kohta ne kaikki konstit ja olin mieleltäni iloinen. Isäntääni kutsuttiin sisälle, vaan hän jäi mieluummin luokseni hakaan. Istui siellä puun juurelle, pureskeli eväitään, lauleli ja vihelteli, kuunteli lintujen laulua ja käveli pienen haan läpi porisevan puron luo, jossa hän poimi kevään ensi kukkasia viedäkseen kotiinsa Miialleen. Aika kului nopeasti, — minä en ollut näin vapaana ollutkaan lähemmäs vuoteen.

Hyvissä ajoin iltapäivällä tulimme kotiin ja minä kuulin isännän kertovan vaimolleen, ettei hänen sunnuntainsa ollut ensinkään mennyt pilaan, sillä virkistävää oli hengittää luonnon ilmaa ja kuunnella lintujen laulua. "Ja Musta se oli iloinen kuin varsa", lisäsi hän.

Jonkun ajan perästä kuulin, että Liinan käynti oli niin virkistävästi vaikuttanut hänen äitiinsä, että hän siitään rupesi kostumaan ja aivan parani.