VIIDES LUKU.

Keskusteluja tallipihalla.

Meitä käytettiin Näykin kanssa parihevosina vaunun edessä, vaan meitä käytettiin myöskin muuhun; kuulinkin paroonin toisinaan sanovan, ettei hän pitänyt sellaisista, ihmisistä taikka eläimistä, jotka eivät osaa kuin yhtä asiaa ja siksi hän oli tyytyväinen meihin, jotka kelpasimme myöskin ratsuhevosiksi. Aina toisinaan viileinä kesäiltoina satuloittiin kaikki neljä hevosta tallista ja lähdettiin ratsastusmatkalle, johon isäntäväkemme olivat hyvin innostuneet. Minulla ratsasti rouva, joka oli keveä ja lempeä, ja minulla oli siis paras olla. Näykkiä ajoi parooni itse ja talon nuoret neitoset ratsastivat Virkulla ja Majurilla. Olipa meistä hevosistakin suurinta huvitusta juosta noinikään ajopeleittä ja toisinaan pistää pieneksi laukaksi, ja ratsastajat nauttivat siitä myöskin. Parooni opetti naisiaan, kuinka heidän tuli hevosta ohjata: varmalla kädellä, mutta repimättä ja nyhtämättä, se on suuri helpotus hevoselle sanoi hän. Hevosen suu on, ellei sitä taitamattomalla ja raa'alla ajolla ole turmeltu, niin tunteellinen, että se tuntee ajajan käden pienimmänkin liikkeen ja voi jo kohta sen mukaan mukautua. Minun suutani ei oltu koskaan huonolla ajolla pilattu ja siksi naisetkin mielellään minulla ajelivat, ja Näykki sanoi monasti kadehtivansa minua sen johdosta.

Kun me kaikki hevoset yksissä olimme ulkona, ihmettelin aina, miksi Majurilla oli niin omituisen lyhyt typykkä häntä. Kerran kysäsinkin siltä, kun seistiin vapaina tallipihalla, oliko se jonkun tapaturman kautta menettänyt häntänsä. "Tapaturman," naurahti tämä katkerasti, "kaunis tapaturma! Se ei johdu tapaturmasta, vaan ihmisten ilkeästä, julmasta muodista. Pidettiin mukamas kauniina, että ratsuhevosella on lyhyt tupsuhäntä ja sen vuoksi on häntäni aikoinaan typistetty. Sitä on aina pidetty sellaisena ja pidetään vieläkin. Eikä se pahinta ole, että minulta siten paras koristukseni riistettiin, vaan eipä ajateltu, että minun näin ollen on mahdoton karkottaa kärpäsiä kupeiltani, ei muistettu, minkälainen kamala kärsimys siitä on, kun tuntee kärpäsen alinomaa istuvan yhdessä kohden, purevan ja imevän eikä voi sitä huiskauttaa siitä pois. Se oli se kirottu muoti, joka tähän oli syypäänä ja se oli aikoinaan niin mahtava hallitsija tässä maailmassa, että esim. kaikissa ratsuväissä olivat hevosten hännät typistetyt, lienevät vieläkin. En käsitä, kuinka ihmiset, joita pidetään niin viisaina, eivät voi ymmärtää, mikä tehtävä hevosen hännällä on".

Tuo muuten niin tyyni Majuri innostui tuosta kertoessaan siihen määrään, että se polki jalkaa vihasta. Ja se kertoi meille elämänsä kokemuksen ajalta kamaloita juttuja, kuinka ihmiset leikkelivät koiriltakin hännät poikki melkein juuria myöten ja vielä typistivät niiden korviakin, jotta muka olisivat rohkeamman ja reippaamman näköiset. Pieninä pentuina ollessaan niitä jo tuolla tavoin silvotaan ja se on tietysti ei ainoastaan eläinrääkkäystä vaan vielä julmempaa sen vuoksi, että koirainkin korvalehdillä ja hännällä on vissi luonnon määräämä tarkoituksensa. Nuo seikat, joista Majuri oikein lämmöllä kertoi, olivat mulle aivan outoja uuteloita ja melkein jo rupesin minäkin ihmisiä kammoksumaan. Näykki, jolla oli paljo vanhaa katkeruutta, sanoikin, että ihmiset ovat eläimiä tuhmemmat. Mutta siihen pani Virkku, joka tallin nurkkaan hieroi selkäänsä, jyrkän vastalauseensa.

"Tuhmemmatko, sitäpä ei olisi tässä talossa syytä sanoa. Meitä kohtaan ovat sekä isäntä että rengit ystävällisiä ja järkeviä eikä ole sen vuoksi sopivaa, että tällaisessa talossa puhutaan pahaa ihmisestä. Ja on hyviä ihmisiä muuallakin, sen tiedän".

Nämä Virkun ymmärtävät sanat meitä rauhoittivat ja Majurikin, joka erittäin paljo piti isännästään, tyyntyi ja käänsi puheen muihin asioihin. Mutta keskustelun taas tauottua kysäsin minä:

"Voiko joku teistä sanoa, mikä hyöty on silmäsuojista, kaihtimista?"

"Ei, sitä en voi sanoa", vakuutti Majuri, "sillä niistä ei ole minkäänlaista hyötyä".

"Yleinen luulo on", selitti Virkku, "että kun hevoset eivät voi nähdä sivuilleen eikä siten myöskään säikähtää, niin välttyy useita tapaturmia".

"Mutta ratsuhevosilla ei yleensä käytetä kaihtimia; miksi ei?"

"No se on taas se muoti. Sitäpaitsi väitetään, että silmäsuojaton ajohevonen voisi säikähtää oman kärrynsä rattaitakin; mutta tosiasiahan on, että hevonen kaduilla ja vilkkailla liikepaikoilla sittenkin näkee lukemattoman määrän pyöriviä rattaita, eipähän se siitä säikähdä. Onhan totta, että rattaat toisinaan tuntuvat pyörivän meitä liian lähellä, mutta me olemme tottuneet siihen eikä meitä siinä suhteessa nuo nahkaliuskat auta. Parempi olisi, jos näkisimme kaikki ympärillämme ja oppisimme tietämään, mitä mikin on; silloin säikähtäisimme paljo vähemmin kuin nyt, jolloin vain vilaukselta saamme nähdä joitakin outoja esineitä. On kyllä olemassa arkojakin hevosia, joita nuorina on pilattu ja säikytelty ja niille voivat nuo silmäliput olla hyviäkin, mutta minä ainakaan en olisi niitä koskaan tarvinnut".

"Minun luullakseni", virkkoi Majuri, "ovat kaihtimet varsinkin öiseen aikaan vaaralliset; me hevoset näemme nimittäin pimeässä paremmin kuin ihmiset ja luulisinpa monen vahingon välttyneen, jos hevonen olisi vapaasti saanut käyttää silmiään. Muistanpa selvästi, kuinka eräänä pimeänä yönä muuan ajaja palasi asemalta savikaivoksen ohi, joka silloin oli vettä täynnä. Kun ajaja saapui sen kohdalle, tuli hevonen kulkeneeksi liian läheltä haudan reunaa, ratas luiskahti syvänteeseen ja veti hevosen perässään. Hevonen hukkui ja hädintuskin pelasti ajaja henkensä. Tämän jälkeen rakennettiin kaivannon reunalle heti vankat kaidepuut, mutta varmaa on, että ellei hevosen näkemiskyky osaksi olisi ollut kaihtimien kautta sokaistu, olisi se tiennyt pysyä loitommalla reunalta ja vahinko olisi välttynyt. Kerran kaatuivat asemalta palattaessa tämän talon isännän vaunut ja silloin syytettiin syvää pimeyttä, joka esti Villeä näkemästä tiellä olevaa suurta kuoppaa. Mutta jos ei talon vanhalla viisaalla Ruskolla olisi ollut silmälippuja, niin olisi se kyllä nähnyt kuopan ja väistänyt sitä. Nyt särkyivät vaunut, Rusko loukkautui ja Ville pelasti vaivoin nahkansa".

"Minun mielestäni olisi parasta" tuumi Näykki, nyrpistellen kuonoaan, "että ihmiset, jotka ovat niin viisaita, määräisivät, että varsoilla syntyessään pitäisi olla silmät keskellä otsaa eikä sivuilla. Hehän aina luulevat voivansa korjata luontoa".

Taas yritti keskustelu livahtamaan katkeralle alalle, vaan Virkku kohotti silloin pienen viisaan päänsä ja kertoi: "Voinpa mainita teille pienen salaisuuden, jonka sattumalta sain kuulla ja joka osottaa, että isäntämme ei hyväksy kaihtimia. Kuulin näet hänen kerran sanovan Villelle: Hyvä olisi, jos hevosia aina opetettaisiin ajoihin ilman silmäsuojuksia, niinkuin jo onkin tapana useissa paikoin sekä ulkomailla että meilläkin; mutta kun hevoset kerran ovat niihin tottuneet, voi joskus olla vaarallista jättää ne pois. — Mutta heretkäämme jo pitkistä, ikävistä puheista, laukataanpa iloisina tuonne kujan päähän, siellä on ojan partaalla runsaammin tuoretta nurmea".

Virkku lähti karahuttamaan edellä, me seurasimme perässä ja hetken temmellettyämme laskeusimme ojan partaalta syömään tuoretta nurmea.