SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Varas ja silmäinpalvelija.

Uudella isännälläni ei ollut ennen ollut omaa hevosta, vaan saatuaan suuremman praktiikin, osti hän minut, vuokrasi tallin, joka oli eri talossa kuin hänen oma asuntonsa, ja hankki hevosenhoitajan. Vähän hän itse hevosenhoitoa ymmärsi, mutta hän oli hyväluontoinen ja tahtoi että minua hyvin kohdeltaisiin. Minun olisi siis ollut hyvä olla uudessa paikassani, ellei olisi sattunut seikkoja, joista tohtori ei tiennyt mitään. Hän antoi, kuten itse kuulin, rengille käskyn ostaa riittävästi ja hyvää ruokaa, sekä heiniä että kauroja. Muutamain päiväin aikana olikin kaikki kuten olla piti. Huomasin kohta, että renki ymmärsi tehtävänsä. Hän piti tallin puhtaana ja ilmavana, harjasi minut huolellisesti ja oli aina ystävällinen. Ennen oli hän ollut jonkun hotellin palvelija, mutta sittemmin naimisiin mentyään asettunut omilleen ja ruvennut kuorma-ajuriksi. Jonkun ajan perästä huomasin, että minun kaura-annokseni huomattavasti pienenivät, ja muutamain viikkojen kuluttua rupesi tämä jo voimissa tuntumaan. Heinät olivat kyllä hyviä, vaan ne eivät yksin riittäneet minua voimissa pitämään. Mutta enhän voinut kellekään kertoa enkä valittaa ja niin kului pari kuukautta. Ihmettelin eikö isäntäni huomaisi, että jokin oli nurin, mutta ei hän nähnyt mitään. Eräänä iltapäivänä syystalvella lähti isäntäni kumminkin ensi kelillä ajelemaan maalle erään ystävänsä luo, joka oli tilanomistaja lähellä Helsinkiä. Tämä tunsi hevoshoidon perinpohjin ja tervehdittyään isäntääni, loi hän katseen minuun ja virkkoi: "Näyttääpä siltä, kuin ei hevosesi olisi oikein terve. Onko se ollut sairaana?"

"Ei minun tietääkseni", vastasi tohtori, "mutta sen olen kyllä huomannut, ettei se enää ole niin virkku, kun ensin ostaessani sen; mutta renkini sanoo, ettei sitä ole oudoksuttava, koska hevoset ainakin käyvät heikoiksi ja hitaiksi syyspuoleen".

"Syyspuoleen — mitä hulluja! Ja jos niin olisikin, niin ei sinun hevosesi, jolla on siksi vähän ajoa ja epäilemättä hyvä ruoka, tarvitseisi noin ruveta näivettymään".

Ja hän rupesi koettelemaan minua joka paikasta sekä virkkoi sitten: "Sitä en tiedä kuka sinun kaurasi syö, vaan ei sitä hevosesi syö. Ajoitko kovin tänne tullessasi?"

"En, päinvastoin ajoin hyvin verkalleen".

"Koetteleppas tästä", virkkoi maanviljelijä, johtaessaan isäntäni käden tunnustelemaan kaulaani ja lapojani.

"Tämähän on märkä ja hikinen niinkuin hevoset, joita pelkällä heinällä ruokitaan. Neuvoisin sinua pitämään talliasi vähän lähemmin silmällä. En epäileisi mielelläni ja omasta puolestani olen ilonen, ett'en tarvitse sitä tehdä, sillä mulla on luotettavaa väkeä. Mutta ota selko, miten asianlaita on, sillä löytyy kelvottomia ihmisiä, jotka ovat sydämmettömiä kyllä riistääkseen mykältä elukkaraukalta sen ravinnon". Sitten sanoi hän rengilleen: "Anna tälle hevoselle runsas kaura-annos, valitse parhaita kauroja".

"Mykkiä eläinraukkoja", — niin, semmoisia me olemme; jos olisinkin voinut puhua, niin olisinpa ilmottanut isännälleni, mihin hänen kauransa joutuivat. Renki tuli talliini joka aamu kello kuusi poikineen, jolla oli kannellinen vasu käsivarrellaan. He menivät kohastaan kauralaatikolle ja minä näin isän ammentavan poikansa vasuun koko sievän joukon kauroja, jonka jälkeen poika läksi. Viisi taikka kuusi päivää sen jälkeen kuin olimme olleet maalla, lennähti, juuri samassa kuin poika oli lähtemäisillään ulos, tallinovi auki ja sisään astui poliisi, joka tarttui poikaa käsivarteen. Hän lukitsi oven ja virkkoi pojalle: "Näytä minulle, mistä isäsi ottaa ne kaurat, joita sinä joka aamu kannat kotiisi".

Poika hätäysi ja rupesi itkemään, vaan kun hän ei voinut päästä pakoon, osotti hän kysyjälle kauralaatikkoa. Renki itse oli juuri puhdistamassa jalkojani eikä ensin huomannutkaan mitä siellä tapahtui, vaan kohta kun hän näki poliisin ja älysi, mistä oli kysymys, rupesi hän haukkumaan poliisia. Mutta eihän siitä ollut apua, isä sai poikineen seurata kuulusteltaviksi ja sittemmin kuulin, että rengille oli tuomittu hyvin ansaittu rangaistus.

Samana päivänä tuli uusi renki talliin. Hän oli pitkä, komea mies ja kohteli minua hyvin ystävällisesti. Ja erittäinkin, kun isäntä oli saapuvilla, taputteli ja puhutteli hän minua. Harjani ja häntäni suki hän vedellä ja kavioita voiteli öljyllä, että olisin oikein hienon näkönen, mutta hän ei katsellut kavioiden alle eikä harjannut minua huolellisesti. Kuolaimet saivat ruostua, silat olivat aina kosteat ja hihnat kangistuivat.

Hän nähtävästi itsekin piti itseään hyvin kauniina miehenä, sillä hän käytti paljo aikaa puhdistaakseen hiuksensa ja partansa sekä solmitakseen kaulahuivinsa siroon solmuun pienen taskukuvastimen edessä tallissa. Kun häntä hänen isäntänsä puhutteli, ei hän koskaan vastannut muuta, kuin että "kyllä, herra tohtori, kyllä, herra tohtori" kosketellen lakkia joka toisen sanan kohdalla. Kaikkien mielestä hän oli erittäin siivo mies ja ihmiset onnittelivat tohtoria, että hän oli sellaisen palvelukseensa saanut. Mutta minä voin vakuuttaa, että se oli itserakkain ja laiskin vetelys, jota koskaan olen tavannut. Olihan se hyvä sekin, ettei hän rääkännyt eikä kauroja varastanut. Mutta ei se hevoselle riitä. Hyvähän mulla olisi ollut seistä pilttuussani, ellei hän olisi ollut niin laiska, ettei hän viitsinyt puhdistaa tilaani. Harvoin hän korjasi vanhat roskat altani pois ja seuraus olikin, että siellä aina haisi pahalta. Ja tuosta kitkerästä katkusta kärsivät silmäni ja kävivät punasiksi, jotapaitse ruokahaluni huononemistaan huononi.

Eräänä päivänä tuli isäntäni ja virkkoi rengille: "Kuule, miksi täällä on ruvennut tuntumaan niin ilkeä haju? Eikö olisi syytä lakasta pilttuu tarkemmin ja huuhtoa vedellä?"

"Niinkuin herra tohtori käskee", vastasi tämä taas heilauttaen lakkiaan, "mutta en luule olevan hyödyllistä panna vettä pilttuuseen. Hevoset vilustuvat helposti ja olisihan vahinko, jos tohtorin hevonen sairastuisi. Vaan minä teen, kuten herra tohtori käskee."

"Enhän tietysti tahdo, että hevonen vilustuisi, mutta tämä haju tallissa on minusta outo. Ovatkohan viemäritorvet reilassa?"

"Kun tohtori siitä nyt huomauttaa, niin rupean minäkin sitä epäilemään. Niistä nousee toisinaan ilkeä haju".

"Käytä täällä mies niitä tarkastamassa".

Viemärinpanija tuli, repi auki laattiat ja pihamaat, mutta torvissa ei ollut mitään vikaa; hiukan kalkkia pantiin sekaan, kallis lasku laitettiin tohtorille — ja haju oli ennallaan. Vaan ei siinä kyllin: kun minun myötään täytyi seistä kosteilla pahnoilla, rupesi terveyteni ja voimani siitä kärsimään. Kerran sanoi isäntäni: "En voi käsittää, mikä Mustalle on tullut, se kompastelee myötään ja väliin pelkään sen kerrassaan kaatuvan".

"Niin, herra tohtori", vastasi renki, "samaa olen itse huomannut, kun taluttelen hevosta jalottelemassa".

Tosiasia oli, ettei hän koskaan minua käynyt jalottelemassa, vaikka tohtori toisinaan sattui useita päiviä olemaan matkoilla, vaan täytyi minun koko ajan seistä liikahtamatta paikoillani samassa likasessa pilttuussa. Seuraus oli, että tunsin itseni raskaaksi ja haluttomaksi, jotavastoin toisin ajoin olin levoton ja kärtyisä. Ei koskaan antanut renki mulle vaihteeksi silppuja eikä jauhojuomaa, hän oli näet yhtä taitamaton kuin itserakas. Ja mulle syötettiin rohtoja ja lääkkeitä sen sijaan että olisi pitänyt antaa liikettä ja ravinnon vaihdetta ja seuraus oli, että minä yhä huononin.

Eräänä päivänä, kun isäntäni lähti ajelemaan, olivat jalkani niin hellät, että kompastelin tavallista useammin ja koska ajettiin isännälleni tutun kengittäjän ohi, pyysi hän tätä katsomaan jalkojani. Tämä nosteli niitä, toista toisensa perästä, ja virkkoi:

"Hevonen potee kaviosyöpää, vieläpä sangen pahan laatuista. Sen jalat ovat epäilemättä hyvin hellät ja ihme on, ettei se ole aivan kaatunut. Merkillistä on, jos ei renki ole sitä huomannut. Tällaisia hevosia näkee usein ja syynä on aina se, ettei vanhoja pahnoja ole korjattu pilttuusta pois, vaan jätetty sinne happanemaan".

Seuraavana päivänä jouduin eläinlääkärin hoitoon ja hän puhdisti kavioni perin pohjin ja hautoi niitä jollakin väkevällä liuoksella. Nyt otettiin aina pahnat tarkoin pilttuustani ja puhdasta pantiin sijalle. Sillä hoidolla pian paranin. Mutta tohtori oli saanut kyllänsä kahdesta tallirengistään ja päätti vastaseksi tulla toimeen ilman omaa hevosta käyttäen vuokrahevosta. Ja siitä syystä hän möi minut.