KAHDEKSAS LUKU.

Vanha tallirenki.

Muuatta viikkoa tämän tapauksen jälkeen lähti isäntäväkeni vierailemaan erään sukulaisen luo Turun rannikolla; matkalla sinne viivyttiin yö Turussa, jossa ajettiin erääseen hotelliin. Isäntäväkeni nousi komeaan päärakennukseen, vaan Näykin ja minun, jotka vaunuja vedimme, vei Ville portin kautta pihalle, jossa oli useita talleja ja vaunuliitereitä. Hotellin tallirenki tuli ottamaan meitä vastaan; hän oli vanhanpuoleinen, pieni, liikkuva mies, takkuinen tukka, toinen jalka koukussa. En ole eläissäni nähnyt kenenkään valjastavan enkä riisuvan aisoista hevosta niin nopeasti kuin hän sen teki. Minua hän taputti kaulaan ja talutti pitkään talliin, jossa oli kymmenen tai kaksitoista pilttuuta ja neljä tai viisi hevosta. Ville toi Näykin sisälle ja jäi katsomaan, kuinka vanhus meitä pesi ja harjasi. Se kävi arvaamattoman kevyesti ja nopeasti ja kun hän oli lopettanut, tuli Ville minua joka paikasta lähemmin katsomaan ja tunnustelemaan, ikäänkuin epäillen, että tuosta nyt ei saattanut syntyä hyvää jälkeä. Mutta karva oli puhdas ja tasanen kuin silkki.

"Olenpa luullut itsekin käytteleväni harjaa koko nopeasti", virkkoi ihmeissään Ville, "mutta te sutasette sen tuossa tuokiossa, nopeasti ja hyvin yhtaikaa. En ole moista ennen nähnyt".

"Kas, se on tottumuksen voima", virkkoi vanha nilkku tallirenki. "Turhaanpa olisinkin tässä ammatissa ollut neljäkymmentä vuotta, ellen jo olisi käteväksi oppinut. Mitä nopeuteenkin tulee, niin riippuu se aivan tottumuksesta, voihan yhtä helposti tottua nopeaksi kuin hitaaksikin. Ja helpommin, tahtoisin sanoa; minulle todellakin tekee oikein pahaa, kun näen jonkun verkalleen kuhnustelevan ja siirtelevän laiskasti jalkojaan, niin että häneltä tehtäväänsä menee kaksi vertaa enemmän aikaa kuin toiselta vikkelämmältä. Jos multa työ tuohon tapaan sujuisi, niin en olisi iloissani koskaan, nyt olen aina. Olenpa nähkääs hoitanut hevosia aina siitä kuin olin 15 vuoden ikäinen, ajohevosia, vaunuhevosia, työhevosia, milloin mitäkin ja olen aina ollut hevosten ystävä. Kerran yksi minua potkasikin, potkasipa polveen niin pahasti, että olen siitä ikäni ontunut, mutta siltä olen aina hevosista pitänyt. Hotellipalvelijana saan nähdä ja hoitaa monenlaisia hevosia, vaan sen sulle sanon, että oikein hyvää mulle tekee joka kerta kuin saan hoitaa tällaista, siivoa ja hyvin hoidettua hevosta. Voin aina jo kohta näkemisestä päättää, miten hevosta on kohdeltu; en tarvitse kuin parikymmentä minuuttia aikaa, niin voin jo sanoa minkälainen sen hoitajakin on. Katsos tätä, näin tyyni, näin tottelevainen. Kääntyy tingatta mille puolelle hoitaja tahtoo, nostaa nöyrästi kavionsa puhdistettavaksi, tottelee yleensä joka asiassa. Toinen hevonen voi olla juonikko ja vihainen, ei käänny pilttuussa, kohottaa päänsä uhkaavaan asentoon, kun sitä lähestyy ja on arka nostamaan takakavioitaan. Hevosraukka! minä tiedän miten sitä on kohdeltu. Se on ollut luonteeltaan tunteellinen ja muuttunut araksi; se on ollut rohkea, mutta on muuttunut ilkeäksi ja salakavalaksi. Nämä luonteenomaisuudet tarttuvat hevoseen sen nuorena ollessa. Hevonen on kuin, lapsi. Minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa."

"Te puhutte viisaasti", myönsi Ville. "Se on ollut mielipide meidänkin talossa."

"Kuka on isäntäsi? Hän mahtaa olla ymmärtäväinen ja hyvänluontoinen herra".

"Hän on parooni Törne Kallioniemeltä."

"Vai hän", vastasi vanhus vilkastuneena, "olen jo kuullut hänestä puhuttavan, parhaita hevosmiehiä koko läänissä".

"On hän kyllä, vaikka on hänellä ollut hevosistaan suruakin. Hänen poikansa sai surmansa ratsastusmatkalla".

"Niin, muistanpa siitäkin kuulleeni, mahtoi se koskea isään. Mutta ajaja oli varomaton, — aita edessä ja mäenrinne. Hevosen on sellaisessa paikassa mahdoton nähdä eteensä ja ajajan pitäisi aina muistaa, että yksin hevosen henki jo on kallis ja että sen yhteydessä voi helposti mieskin mennä".

Nyt olimme me vaunuhevoset jo saaneet kaurojakin eteemme ja molemmat hyväntahtoiset hevosenhoitajat lähtivät tallista.