KOLMASTOISTA LUKU.

Tahallisia tapaturmia.

Eräänä päivänä tuli armollinen rouva tavallista myöhemmin ulos ajelemaan ja hän näytti tavallista kiukkuisemmalta.

"Mitäs tuo tuommoinen on", tiuski hän heti Anterolle. "Pystömpään päät hevosille. Vedä heti pääkohottimet kiinteämmälle".

Antero rupesi, vaikka vastahakoisesti, tekemään työtä käskettyä. Hän kiinnitti ensiksi minun pääni niin korkealle, niin luonnottomaan asemaan, että sitä jo yhdessä kohden seistäessä oli miltei mahdoton sietää. Sitten hän meni Näykin luo, joka siinä kärsimättömästi viskeli päätään edestakaisin niinkuin sen tapana oli. Tämä arvasi heti, mistä oli kysymys ja juuri kun Antero hellitti suitset solesta vetääkseen ne taas kireämmälle, nykäsi Näykki päätään niin voimakkaasti, että Antero sai aika tellin nenäänsä ja renkipoika heilahti kumoon. Samassa nämä molemmat ryntäsivät Näykin päähän kiini, mutta tämä rupesi hyppimään ja potkimaan niin ettei sitä voinut pidellä. Vihdoin se heitti takajalkojaan niin rajusti, että sai ne vaunutangon päälle ja siitä se heilahti kumoon potkasten pahasti minua pudotessaan. Siinä riuhtomalla se pian olisi voinut pahanpäiväisesti särkeä itsensä, mutta sukkelana viskausi Antero makaamaan sen kaulalle, jotta se ei voinut liikahtaakaan ja huusi siitä samalla: "Riisukaa Musta valjaista, päästäkää vaunutanko irti ja leikatkaa hihnat poikki, ellette saa niitä solista auki!"

Kohta olikin toinen renki minua riisumassa ja toinen toi puukon. Minut renkipoika talutti talliin ja jätti minut sinne. Kiihoittunut oli minunkin mieleni, teki jo mieli viskata renkipoika nurkkaan ja laukata ulos maantielle, vaan kun en ollut sitä ennen tehnyt, jäin nytkin paikoilleni. Hetken kuluttua tuotiin talliin Näykkikin, joka oli repinyt nahkansa ja loukannut jalkansa. Anterokin tuli talliin, vapautti minut pakkosuitsista ja kiroili niitä synkästi. "Siinä oli vähällä käydä hullusti. Kai nyt isäntä suuttuu, mutta semmoista se on, että jos ei mies voi vaimoaan opettaa, niin ei sitä voi palvelijakaan. Minä pesen käteni".

Sitten hän hoiteli meitä hevosia, minäkin olin saanut sellaisen tellin, että lapani oli aivan ajetuksissaan ja sitä hän hauteli. Kapteeni oli hyvin vihassa, kun sai kuulla mitä oli tapahtunut, torui Anteroa ja lupasi taas puhua rouvalleen, vaan puhumatta se luullakseni jäi. Mutta Näykki pääsi olemasta vaunuhevosena, siitä tehtiin tavallinen ajohevonen; minun vain täytyi vielä vastaseksi kärsiä samaa kidutusta, kunnes syksy tuli ja "armollinen rouva" suvaitsi matkustaa pois kaupunkiin.

Myöhemmin syksyllä muutti kapteeni itsekin sekä muu perhe kaupunkiin, ainoastaan nuori herra sisarineen jäi vielä joksikin ajaksi maalle Sariolaan. Hevoset, niiden joukossa me Näykin kanssa, jäivät myös maalle ja nuo nuoret käyttivät nyt tilaisuutta ollakseen usein ulkona ajelemassa ja ratsastelemassa. Nuori neiti Anna rakasti yksin ajella minulla kepeissä turunkärryissä; hän piti minusta, kohteli minua hyvästi ja siksi juoksinkin hänen ohjaksissa ollessa kiltisti ja kernaasti, Nuori herra oli usein ratsastaen mukana ja hän ratsasti kernaimmin muutamalla Poku nimisellä raudikolla, joka oli ulkomaan rotua, suurikokoinen, vilkas ja tulinen. Mutta me toiset hevoset olimme kyllä tallissa oppineet tuntemaan sen tuittupäiseksi ja vikuriksi.

Kerran pisti neiti Annalle päähän valjastuttaa Poku kärryjensä eteen ja lähteä sillä ajamaan, jättäen minut veljelleen. Nuori herra oli tuosta vaihdoksesta sangen huolissaan, hän tiesi kyllä, että piti olla miehen koura hillitsemään raudikkoa, jos se jotakin pääsi säikähtämään. Ja hän kysyi ihmeissään sisareltaan:

"Oletko suuttunut Mustaan, vai miksi sen minulle jätät?"

"En ole suuttunut, vaan ajahan sinä kerran sillä, niin saan minäkin opetella tätä Pokua hallitsemaan".

"Etköhän luopuisi siitä aikeesta, Anna, Poku on kovin epäluotettava hevonen".

"Mutta veli hyvä", sanoi nuori neito pisteliäästi, "älä nyt turhia huolehdi, olenhan pienestä tytöstä saakka tottunut hevosta ajamaan ja mihinkäpä se pääsee Pokukaan sileältä maantieltä. Seuraa Mustalla mukana jos tahdot, minä lähden nyt tällä".

Hän istui jo kärryissä ja ajoi reippaasti portin kautta maantielle, jota myöten lähti hyvää vauhtia laskettelemaan. Nuorella herralla oli kirje vietävä postiin ja arvatenkin huolehtien sisarestaan satuloitsi hän minut ja tapasi pian sisarensa, jonka kanssa he yhtä matkaa onnellisesti ajoivat postiasemalle saakka. Täällä hyppäsi nuori herra selästä, pani minut kiini veräjäpatsaaseen ja pyysi sisartaan odottamaan siinä, kunnes hän pistäisi kirjeensä postiin.

"Viiden minuutin perästä tulen takasin".

"Elä kiirehdi, eihän mulla ole tässä hätää odotellessani".

Poku seisoikin rauhallisesti rinnallani maantiellä ja neiti laski suitset irralleen hyräillen siinä itsekseen. Nuori herra kuului menevän sisälle taloon, neiti katseli sinne hänen jälkeensä. Mutta maantien toisella puolella olevalla niityllä oli hevosia laitumella ja veräjä maantielle oli sieltä auki. Ja neiden huomaamatta tuli hevosparvi sieltä maantielle ja yksi nuori hevonen laukkoi vallattomasti Pokun pään ohi töykästen sitä kylkeen. Tämä säikähti, nykäsi valjaitaan ja lähti hirnasten nelistämään edelleen. Se kävi niin nopeasti, että neiti Anna oli vähällä lennähtää kärryistä. Minä näin hänen päättäväisesti tarttuvan ohjaksiin, mutta samalla he jo hävisivät näkymättömiin tien käänteestä. Hirnahdin kimakasti, olin rauhaton ja koetin repiytyä irti päästäkseni. Mutta jo tuokion kuluttua tuli nuori herra, näki irtonaisten hevosten laukkaavan maantiellä ja tajusi kohta mitä oli tapahtunut. Tuossa tuokiossa hypähti hän satulaan ja käskemättä, kiirehtimättä nelistin minä minkä kaviostani lähti Pokun jälestä, — ratsastaja antoi minun vapaasti mennä. Tultiin kohta tien mutkaan, josta oli virstan verran aivan oikosta maantietä, mutta nelistävää Pokua ei näkynyt siinä. Tie haarausi siinä vielä kahtaalle, oli vaikea tietää kummalle tielle Poku oli kääntynyt. Muuan eukko seisoi mökkinsä ovella ja kun nuori herra siinä vähän pysähteli, osotti hän kädellään oikealle. Laskettiin sinne ja hetken kuluttua näimmekin vilahdukselta kärryjä, jotka yhä huimaavaa vauhtia riensivät eteenpäin. Mutta ennen pitkää olivat ne taas kateessa, ne katosivat aivan silmäimme edestä. Kappaleen ajettuamme näimme muutaman miehen peljästyneenä seisovan tien varrella, ja hän osotti kädellään erästä kylätietä, joka kappaleen etempää kääntyi maantieltä. Sinne oli Poku poikennut, epätasaselle, raivaamattomalle kivikkotielle. Oikasimme sinne kankaan poikki ja näimmekin pian kärryjen vaarallisesti hoippuvan kivien ja puunjuurien yli. Neideltä oli hattu pudonnut päästä ja tukka hulmusi valloillaan siinä vauhdissa. Hän nojautui taaksepäin, koetti nähtävästi yhä vielä pidättää pillastunutta hevosta. Näytti jo siltä kuin pian tapaisimme kärryt; minä ponnistin parhaani mukaan ja nuori herra istui etukumarassa seljässäni antaen minun nelistää. Olimme jo aivan lähellä kärryjä.

Mutta siinä juuri oli suuri, luisuva kivi, jota ei oltu tieltä raivattu pois, vaan jonka kylän miehet kuormaa vetäessään aina kiersivät. Mutta Poku ryntäsi suoraan eteenpäin, kärryt heilahtivat, toinen ratas pyöri ilmassa ja rymähtäen kaatuivat kärryt viskaten neiden kauas kankaalle Poku veti vielä pari syltä kohona kaatuneita kärryjä, joiden valjaat osaksi olivat särkyneet, vaan suitsiperät tarttuivat murrokkoon ja sen täytyi pysähtyä.

Me olimme samassa paikalla. Nuori herra hyppäsi sisartaan katsomaan. Hän makasi siinä kanervikossa liikkumattomana, kasvot maata vasten. Veli heittäysi polvilleen hänen viereensä ja mainitsi hänen nimensä. Ei vastausta; hän kohotti varovasti tytön päätä: kasvot olivat kalpeat ja silmät ummessa. Tuskan valtaamana avasi nuori herra sisarensa vaatteet ja hellitti kaulaliinan, tunnusti valtimoa sekä rupesi katselemaan, mistä apua olisi odotettavissa. Mies, jonka maantiellä äsken olimme sivuuttaneet läheni juuri kylätietä pitkin. Häntä nuori herra kutsui avukseen ja viipymättä hän saapuikin, säikähtyneenä ja huolestuneena hänkin, kun näki nuoren neiden aivan hengetönnä makaavan kankaalla.

"Osaatko selästä ajaa?" kysyi häneltä nuori herra.

"En ole noin satulassa vielä koskaan istunut, vaan ehkä tuo mahtaisi luonnistaa sekin. Parastani tahdon koettaa. Mihin sitä pitäisi ajaa?"

"Aja tohtorin luo ja kutsu hänet heti tänne. Hevonen on hyvin siivo, ei se viskaa sinua mihinkään. Ja sitten aja meille kotiin Sariolaan ja kerro mitä on tapahtunut sekä toimita tänne joku rengeistä vaunujen kanssa. Mutta koeta kiirehtiä, minä odotan tässä."

"Heti herrani; tuossa taitaa todellakin olla neiden henki vaarassa."

Vielä neuvoi hän nuorelle herralle missä vettä oli saatavissa ensi hätään ja rupesi sitten selkääni kiikkumaan. Kömpelösti hän siinä istui etukumarassa ja jalat roikkuilivat kupeillani, mutta minä lähdin tasasesti juoksemaan ja maantielle päästyä lisäsin vauhtia. Tekemistä hänellä tuntui olevan satulassa pysyessään. Mutta tohtorin talon kohdalle pian jouduttiin ja viipymättä ratsastaja siellä toimitti asiansa. Ja yhteen pohteeseen hän sieltä ajoi kapteenin kartanoon, jossa vaunua kohta ruvettiin valjastamaan. Ja niin oli mies innostunut, että itse kohta lähti oikotietä juoksemaan takasin tapaturmapaikalle.

Suuri hälinä vallitsi talossa, kun tuo tieto saapui. Minut talutti renki tuota pikaa talliin, viskasi satulan selästä, heitti loimen ylleni ja jätti minut siihen seisomaan. Näykki vietiin valjaisiin vaunun eteen. Minusta tuntui aika kovin pitkältä, ennenkuin tämä palasi takasin ja silloin se kertoi mulle, mitä se oli nähnyt.

"Paljoahan en tiedä", kertoi se. "Yhtä vauhtia ajettiin koko matkan ja saavuttiin perille melkein samassa kuin tohtori. Nuori herra piteli neiden päätä sylissään ja tohtori kaatoi hänen suuhunsa jotakin nestettä, ja vakuutti että hän elää. Paluumatkalla kuulin vielä tohtorin sanovan, että neiti luultavasti ei ole aivan pahasti loukkautunut, mutta itse tämä ei koko matkalla puhunut mitään."

Rasittunut oli Näykki tällä matkalla, vaunut olivat sangen raskaat ja kuulin sen pari kertaa pahasti rykäsevän, mutta kunniantunto esti sitä enemmän valittamasta. Illemmalla tuli nuori herra talliin minua tervehtimään. Hän taputti lanteitani ja kehui minua paljo, sekä kertoi Anterolle luulevansa, että minä olin käsittänyt neidon hengenvaaran yhtä hyvin kuin hän itse. "En olisi sillä kertaa voinut Mustaa pidättää, jos olisin tahtonutkin". Vielä ymmärsin miesten puheesta, että neiti jo oli isosti parantunut ja että hengenvaarasta ei enään ollut pelkoa. Se oli minusta niin hauska uutinen, että ilostani hirnahdin pilttuussani.